Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
/ Etusivu / G / Roolipeli

<< Ensimmäinen < Edellinen  8  9  10  11  12  13  14  15  16  17  18  19  20  21  22  Seuraava > Viimeinen >>

Nimi: Sere
Lähetetty: 05.02.2015
17:01
Otsikko: Roolipeli
Christian nauroi miltein katketakseen Audreyn kerrottua siitä kauppatapauksesta, jonka oli Suellenin kanssa saanut todistaa. Miestä huvitti kovin se tapa, jolla Audie esitti koko tapahtuneen hänelle.
"Te naiset olette todella julmia toisianne kohtaan. Jatkuvaa valtataistelua siitä kuka on kauniimpi ja kuka on jollain tapaa parempi ja hienompi", Christian taivasteli todella huvittuneena edelleenkin. Jos hän olisi ollut Suellenin kanssa sillä hetkellä kaupassa, olisi sen naisen reaktio ollut varmasti täysin eri, kun olisi nähnyt hänet Suellenin osoitettua häntä kaksosten isäksi.
"Olen käynyt muutaman kerran Roseyn kanssa leikkipuistossa ihan tuossa lähellä ja siellä ne naiset hullaantuvat täysin, kun menemme sinne. Ei niinkään Honey Rosesta vaan tuntuu siltä, että jokaisella on minulle jotain asiaa ja hirveät lirkuttelut ja silmien räpyttelyt. Ja se kuinka ilkeitä he ovatkaan toisiaan kohtaan, kun joku muu keksii jonkun paremman jutun tai jos minä puhunkin jollekin jostain!" Christian päivitteli naureskellen ja pudisteli päätään miettiessään niitä leikkipuiston armottomia naisia.
"Sitten siellä oli yksi toinenkin avuton miesparka lisäkseni ja hänen kanssaan oli ihan kiva jutella normaalisti jostain miesten jutuista. Tai no jääkiekosta ja sitten mitä nyt pari sanaa vaihdettiin lapsistakin. Mutta ne naiset... Niitä minä kaihdan tästä lähtien täysin. Aiheutin siellä jo pientä riitaakin muutaman välille, joten ei auta näyttää naamaansa siellä päin hetkeen", mies virnuili ja henkäisi syvään tasatakseen nauruaan.
__

Giselen tunsi olevansa koko ajan vain syvemmällä siinä suossa, johon oli itsensä tuonut ajatuksineen päivineen. Vaaleaverikkö tiesi, ettei voisi suostua siihen, että Maynor veisi hänet ulos. Hänestä tuntui, että mies tekisi sen lähinnä säälistä eikä hän todellakaan voisi suostua moiseen. Gis ei halunnut, että se mies nyt veisi vielä viimeisetkin rippeet hänen niin ihastuneesta sydämestään kerta oli lähdössäkin lähiaikoina toiselle puolelle maailmaa.
"Okei. Perjantaina sitten", Gisele sanoi hymyillen salaperäisesti. Tai oikeastaan se taisi olla se viini, joka ne sanat suusta ulos päästivät, sillä eihän saksalaisnaisen pitänyt suostua siihen! Silti hän oli juuri uponnut uudet kymmenen senttiä siinä suossaan. Nainen hymähti ajatuksilleen ja koetti hiljentää järjenääntä kaatamalla viiniä lisää kurkustaan alas, mutta tehden sen kuitenkin maltillisesti. Giselen silmien katse kiinnittyi uudemman kerran Maynoriin eikä nainen voinut olla virnistämättä.
"Niin ihanaa kuin olisikin vain matkustella ja tehdä mitä huvittaa niin raha tulee ongelmaksi meillä joillakin. Tällä hetkellä minun hulluttelumatkani yltää korkeintaan johokin supermarkettiin, että pääsen huomenna ostamaan ruokaa", Gisele kertoi naureskellen huvittuneena koko jutulle. Hän pudisteli päätään ja kaatoi vielä omin avuin lisää viiniä itselleen tullen sitten vilkaisseeksi kelloakin. Hitto, hänen tulisi vielä kävellä takaisin kotiin. Vaaleaverikkö tyhjensi viinilasinsa melko rivakkaan tahtiin ja pyyhki suupieliään selkeästi aikoessaan sanoa jotakin.
"Nyt minun täytyy kyllä lähteä jo kävelemään kohti kotia, että ehdinkin sinne helvetin supermarkettiin huomispäivän aikana", Gis hymähti hyväntuulisena ja haki takkinsa laittaen sen hetimmiten ylleen. Hänen askeleensa tuntuivat hieman hoippuvilta, mutta sen siitä sai, kun viiniä litki niin roimasti.
"Mutta, rattopoika, pidätkin lupauksesi. Ja kiitos viinistä, se oli hyvää. Ei seurassakaan valittamista", Gisele saneli ja asteli vielä baaritiskin lähettyville.

Vastaa tähän
Nimi: Bonska
Lähetetty: 06.02.2015
12:01
Otsikko: Roolipeli
skipedi~~

Saskia katseli hetken puhelintaan mietteliäänä, hän oli juuri saanut yhteydenoton, mitä on oli jo pitkään toivonut. Nainen naputti hetken puhelinta leukaansa vasten ja kohautti kulmiaan tajutessaan, että hänen varmaankin pitäisi ilmoittaa suunnitelmistaan Williamille. Saskia katseli heidän kartanonsa ikkunoista ulos taivaalle, kunnes pyörähti ympäri ja lähti etsimään aviomiestään. Hän toivoi toisen olevan työhuoneessaan, sillä ei olisi millään jaksanut koko sitä valtavaa taloa kulkea nyt läpi metsästäen miestään.
”William? Will, missä olet, minulla on sinulle asiaa”, Saskia huhuili ja kiiruhti askeleitaan pitkällä käytävällä. Hän älähti kuitenkin säikähtäen ja seisahtui paikalleen sydänalaansa pidellen nähdessään hänen miehensä tulevan vastaan käsivarsillaan heidän tyttärensä.
”Hui kamala, Will, mitä tapahtui? Onko hän kunnossa?” Saskia kysyi nopeasti ja kohensi tajuttomana olevan tyttärensä pään asentoa Williamin olkapäätä vasten. Huolestuneena hän sipaisi posliininvalkeaa poskea ja hengähti syvään.
”Älä huolestu, Saskia… Saan hänet kyllä virkoamaan eikä hän pyörtyessään satuttanut itseään mihinkään. Hän tuli työhuoneeseeni ja kertoi, että hänellä oli asiaa. Sen kerkesin sanoa, että kävisi istumaan, niin hän oli jo kuukahtanut lattialle”, William selitti hiljaa huokaisten ja katsahti käsivarsillaan olevan tyttärensä puoleen surullisin silmin. Ajatuskin siitä että he menettäisivät ainoan lapsensa oli musertava.
Saskia kiiruhti edeltä ja aukaisi Deidren huoneeseen vievän oven auki. William kantoi Deidren leveälle vuoteelle ja yhteistyössä vanhemmat vetivät leveän, ison peiton Deidren ylle. William istuutui sängyn laidalle ja poimi Deidren käden mittaakseen ranteesta pulssin.
”Mikä se sinun asiasi oli?” William kysyi tarkistettuaan pulssin olevan kunnossa. He olivat oppineet olemaan soittamatta joka kerta senkaltaisen tapahtuessa paniikissa heidän perhelääkärilleen, mutta todennäköisesti hän soittaisi myöhemmin ja kysyisi neuvoa. Jokainen siinä tilanteessa oleva olisi huolissaan lapsestaan.
”Tarvitsen helikopterin lainaan”, Saskia sanoi hiljaa ja sipaisi yhden vaalean hiussortuvan sivuun Deidren kalpeilta kasvoilta.
”Miksi? Kai se käy, lennätkö itse?”
”Kerron myöhemmin”, Saskia kuiskasi ja loi silmäyksen miehensä silmiin, William kohotti kysyvästi kulmiaan mutta nyökäytti sitten päätään. ”Mutta siis, lennän kyllä itse”, Saskia lisäsi päätään nyökytellen.
*
Saskia kietoi tiukemmin nahkatakin päälle vetämäänsä turkisliiviä ylävartalonsa ympärille. Ulkona oli hyvä sää ja taivas oli suhkot pilvetön, mutta kamalan kylmä siellä oli ja pakkasta. Hänellä oli vilakka olla, vaikka olikin ollut miltei koko ajan sisällä, mitä nyt kävellyt helikopterilta aseman sisälle. Ja hän haluaisi lähteä nopeasti takaisin matkaan ennen kuin tulisi hämärämpää ja illaksi oli luvattu lumisadetta. Hän inhosi huonolla ilmalla lentämistä vaikka luottikin täysin heidän Sikorskyynsä. Se oli hyvä helikopteri lentää. William oli opettanut hänet lentämään, sillä se oli paljon nopeampi tapa matkustaa niitä pitkiä välimatkoja, jollainen heillä oli esimerkiksi kotikartanostaan Lontooseen. Ja tätä nykyä vaimosta olikin tullut parempi lentäjä kuin aviomiehestään, William oli aina suosinut enemmän maanteitse liikkumista.
Saskia siirsi hihansuutaan sivuun tarkistaakseen kellonajan rannekellostaan, hän nopeutti askeleitaan ja käveli yhden Heathrow’n lentokentän terminaalin lävitse. Hän oli luvannut tulla Clarencea vastaan ja tahtoi olla ajoissa, vaikka ei ollutkaan varsinaisesti kertonut sen tarkemmin millä he matkaisivat loppumatkan. Oli kuitenkin helpompi tulla toista vastaan ja viedä perille, sillä he asuivat tavallaan maaseudulla syrjässä isommista kaupungeista, sellainen joka ei siellä osannut liikkua, saattoi kuluttaa tuhottomasti aikaa ennen kuin löytäisi perille. Sitä paitsi hän ei halunnut vävypoikaansa laittaa heti seikkailemaan jollain vuokra-autolla vilkkaille Lontoon kaduille, kun amerikkalaisille se oli alkuun aina pieni järkytys ajaa ”väärällä puolella” tietä. Isoista ikkunoista hän näki lentokoneen jo laskeutuneen ja ihmisten valuvan ulos koneesta. Kieltämättä häntä huvitti miten monet vetivät liian ohuita vaatteitaan vartaloidensa suojaksi ulkosalla ollen tottumattomia siihen ilmastoon mikä heillä Briteissä oli.
Saskia seuloi reittiään ihmisten lomasta oikean portin luokse ja katseli tarkkaavaisesti sisään tulevia ihmisiä etsien tuttuja kasvoja muiden joukosta. Hän nosti aurinkolasit hetkeksi päälaelleen, hymy kipusi naisen huulille ja hän kohotti tervehdykseksi kättään sen merkiksi että oli huomannut toisen. Hän ei voisi olla yhtään iloisempi toisen päätettyä matkustaa sinne. Toki häntä hieman jännittikin, sillä Deidre ei tiennyt siitä vielä mitään.
_

Alexa yritti jotenkin näyttää ja kuiskia tahtoiko Audrey lasillisen jotain joutavaa kuten vettä esimerkiksi. Tummaverikkö näytti lopen uupuneelta sairaalavuoteessa maatessaan ja pudisteltuaan varovasti päätään toinen laski käsivartensa takaisin silmiensä peitoksi. Operaation jälkeen Audreyta koski jumalattomasti päähän ja hän tahtoi vain nukkua pimeässä. Alexa katsahti myötätuntoinen katse silmissään tytärtään ja silitti hellästi toisen peiton päällä lepäävää kättä.
”Menen soittamaan Christianille”, hän kuiskasi tuskin kuuluvasti ja katsoi kun Audrey nyökytti heikosti päätään. Lääkärit olivat kieltäneet liiallisen puhumisen ja että sitä tuli sen loppupäivän välttää. Jos puhui, piti puhua todella hiljaa sillä potilas toipui vasta siitä kokeellisesta toimenpiteestä ja tutkan säädökset eivät olleet vielä kohdillaan. Ne laitettaisiin vasta seuraavana päivänä. Nyt Audreyn korvia peitti paksut vanutyynyt ja pään ympärille oli niitä kannattelemaan laitettu sideharsoa. Ne tultaisiin vaihtamaan sen illan ja yön aikana muutamaan otteeseen sillä tahdottiin tarkkailla ilmenisikö mitään verenvuotoa korvakäytävissä.
”Sano terveisiä. Ja että minulla on ikävä häntä ja lapsia”, Audrey kuiskasi takaisin ja irvisti tuskastuneen näköisenä kivusta tuntiessaan taas yhden terävän vihlaisun päänsä sisällä. Alexa nousi sängyn vierellä olevalta penkiltä ylös ja painoi hellävaroin suukon tyttärensä ohimolle ennen kuin hipsi mahdollisimman hiljaa huoneesta ulos. Hän pidätti hengitystään jostakin syystä aukaistessaan huoneen oven ja sulkiessaan sen perässään kiinni. Häneltä meni hetki ennen kuin hän löysi sopivan, rauhallisen paikan missä puhua. Se oli katettu ulkoterassi, Alexa kietoi vaistomaisesti yllään olevaa ohutta villatakkia paremmin ylleen sillä ulkona oli kolea ja sateista. Hän etsi käsilaukustaan matkapuhelimensa ja haki Christianin numeron. Todennäköisesti lääkärikin soittanut vielä miehelle, koska Audrey oli niin pyytänyt tehdä ja kertoisi kaikesta paljon tarkemmin lääkärin näkökulmasta, mutta tuskin siitä haittaa oli, jos Alexakin soittaisi nyt. Sitten hänen pitäisi soittaa vielä muillekin kertoakseen uutiset, Gregory, Beau ja Bobby nyt Christianin lisäksi eniten janosivat tietoa. Oli varmasti piinaavaa istua kotona ja odottaa jotain tuloksia. Puhelin kerkesi hälyttää muutaman kerran ennen kuin siihen vastattiin.
”Hei Christian, Alexa täällä. Tahdoin vain ilmoittaa, että Audreyn operaatio saatiin loppuun noin puolituntia sitten. Se meni toivotulla tavalla ja lääkärit odottavat paljon hyviä tuloksia kunhan Audrey ensiksi vähän lepää ja toipuu. Hän on jo hereillä ja kunnossa, mitä nyt väsynyt tietenkin ja kärsii päänsärystä. Hänen seurassaan pitää ainakin nyt vielä kaihtaa kaikkia liiallisia ääniä ja puhetta. Mutta kaikki on hyvin, ei tullut mitään komplikaatioita”, Alexa selitti ja hymähti hiljaa ollen itsekin helpottunut niistä positiivisista uutisista.
”Lääkärit katsovat huomenna uudelleen tilannetta, siihen asti lähinnä vain seurataan ettei mitään jälkioireita tai verenvuotoa ilmaannu. Huomenna he varmasti ilmoittavat milloin Audrey voi aikaisintaan matkustaa takaisin kotiin. Lääkäri varmaan soittaa sinulle vielä myöhemmin ja kertoo tarkemmin, mutta ainakin ollaan jo voiton puolella”, Audrey naurahti kevyesti ja vilkaisi ohimennen ystävällinen hymy huulillaan terassille tulleen pariskunnan puoleen, joista toinen talutti toista kai haukkaamaan vähän raitista ilmaa ulos. ”Olen niin helpottunut että kaikki meni hyvin. Olin kamalan huolissani, mutta nyt tuntuu kuin iso kivi olisi vierähtänyt pois sydämen päältä. Ja Audrey pyysi sanomaan terveisiä ja että hänellä on ikävä teitä kaikkia.”

Vastaa tähän
Nimi: Sere
Lähetetty: 06.02.2015
13:50
Otsikko: Roolipeli
Clarence oli päättänyt lähteä Britteihin loppujen lopuksi useamman tahon painostamana. Kyllä hän tahtoi itsekin jo vaimonsa takaisin, sillä sitä välttelyä ja välimatkaa oli katseltu jo ihan riittämiin saakka. Clar oli soittanut Saskialle uhkarohkeastikin, sillä ei todella tiennyt mikä häntä odotti vaimonsa kotipuolessa. Olisiko anoppi vihainen? Oliko tuo kuullut hänen seikkailuistaan? Toisaalta Clarence oli taas oman luonteensa mukaan valmistautunut siihen, että kukaan ei häntä läksyttäisi. AInoat ihmiset, jotka häntä saivat läksyttää olivat Christopher ja Cassandra. Moni sai kyllä yrittää, mutta yleensä viesti ei mennyt perille kuin hänen perheenjäsentensä kautta.
Tummapiirteinen komistus sulki hupparinsa vetoketjun ylös asti ja pälyili ympärilleen etsiessään katseellaan Saskiaa. Pian anoppinsa huomattuaan Clar lähti astelemaan toisen luokse. Mies oli ottanut selville sen verran, että tiesi matkakohteessa olevan kylmä, mutta ei nyt ihan niin viileä. Toisaalta muutos Los Angelesin auringosta siihen synkkään harmaaseen paikkaan oli todella radikaali sillä hetkellä.
"Täällä on paljon kylmempi kuin luulin", Clarence aloitti ja tervehti anoppiaan poskisuudelmin, sillä ei nyt ainakaan heti ollut saanut läimäytystä kasvoihinsa, joka puolestaan oli loistava merkki siitä, että toivoa oli vielä. Toisaalta ongelmathan olivat Clarin ja Deidren, ne eivät kuuluneet muille.
"Ainakaan et vielä ole läimäyttänyt minua", Clar tokaisi toiveikkaana viitaten koko tilanteeseen sanoillaan.
"Tietääkö Deidre tulostani? Miten hän voi?" Clarence kyseli ja yllätti itsensäkin, kun tajusi tuntevansa jo suunnatonta kaipuuta rakkaansa luokse.
__

Christian oli ollut koko aamun liimautuneena kännykkäänsä odottaessaan puhelua Seattlesta. Mies oli todella huolissaan Audreysta. Onneksi he olivat hankkineet sen koiranpennun, sillä se koko aamukin oli mennyt siihen, että lapset olivat ihmetelleet Arlon sopeutumista uuteen asuinympäristöönsä. Christian saattoi sillä välin keskittyä rauhassa odottamaan viestiä, puhelua... Jotain merkkiä siitä, että Audiella olisi kaikki hyvin. Kun puhelin lopulta pirahti ja Alexan nimi vilkkui Christianin älypuhelimen näytössä, mies vastasi oitis puheluun ja kuunteli tarkoin Alexan kertomat kuulumiset Seattlesta. Samalla hän norkoili keittiössä nojaillen keittiötasoa vasten todella stressaantuneen oloisena. Suellen katseli uteliaana vieressä odottaen tuokin tietoa siitä miten Audreyn leikkaus oli mennyt. He olivat kaikki huolissaan Audiesta. Kun Alexa oli saanut kerrottua kaiken, Christian oli silminnähden huojentunut ja saattoi huokaistakin helpotuksesta hiljaisen naurahduksen kera. Naurahdus kieli siitä kuinka odotettuja ne uutiset olivat olleet. Mies oli melkein liikuttunutkin. Suellenin nähtyä Christianin reaktion, kodinhoitajan kasvoille ilmestyi riemastunut ilme ja tuo alkoi hääräämään saman tien keittiössä häätäen Christianin puhelimensa kanssa toisaalle.
"Olen niin helpottunut. Luojan kiitos", Christian sai sanottua ensimmäisenä asteltuaan ulos verannalle. Hän istahti alas verannan portaikkoon ja veti raikasta ilmaa keuhkoihinsa.
"Kerro Audielle myös paljon terveisiä täältä. Olemme kaikki iloisia hänen puolestaan. Äläkä päästä sitä huimapäätä sitten lähtemään sieltä yhtään aiemmin. Kaikki täällä kotipuolessa on hyvin, joten hänen on turha sen vuoksi kiirehtiä takaisin. Muista sanoa hänelle sitten, kun vain pystyt, että muistaa mitä olen sanonut hänelle - hänen täytyy hoitaa itsensä kuntoon. Muu perhe tukee sitä nyt täysillä", CHristian sanoi Alexalle ja hymähti mietteliäänä mieleensä juolahdettua se kuinka hyvin Audrey oli skarpannut itsensä kanssa viimeisen kuukauden aikana. Christian ei voinut olla tuntematta ylpeyttä naisystävästään.
"Miten sinä jakselet?" Mies päätti kysäistä, sillä olihan se yhtä hullunmyllyä ollut Alexallekin eikä varmastikaan kovinkaan helppoa.
__

Se aamu oli ollut katastrofaalinen. Cassandra ei tiennyt oliko tulossa hulluksi vaiko mitä, mutta tuntui lähinnä siltä, että siinä talossa ei sinä aamuna ollut yhtäkään täysjärkistä. He olivat sopineet Gregoryn kanssa, että Caz tulisi toimistolla käymään lasten kanssa katsoen piristäisikö se Lilliania ja toisekseen, Cassandra tahtoi tietää josko Audreyn tilanteesta olisi kuulunut jo jotain uutta. Heidän syötyään aamupala Lillian oli heittäytynyt hankalaksi. Vaikka Caz koetti toimia sellaisten vinkkien mukaan, joita "ammattilaiset" olivat internetissä kirjoittaneet, ne eivät tuntuneet auttavan. Tilanne oli äitynyt siihen, että Lillian oli heittänyt Cassandraa kaukosäätimellä päähän ja huutanut täyttä huutoa, kun nainen oli koettanut imettää nuorimmaistaan. Lopulta Lilly oli rauhottunut, kun Emmylou oltiin laitettu sitteriinsä pötköttämään ja Caz oli ottanut Lillianin syliinsä.
Heidän tehdessä lähtöä toimistolle kaikki se lapsidraama oli kutakuinkin tiessään, mutta koirat tuntuivat sekoavan. Milo ja Muggs jahtasivat toisiaan minkä ehtivät ympäri taloa ja lopulta Muggs oli jostain syystä mönkin Cassandran avoinna olevan laukun sisälle suostumatta tulla pois sieltä. Caz koetti nostaa Muggsia pois laukusta, mutta toinen oli pistänyt vastaan, joten koiran siirtäminen oli käynyt madottomaksi.
"En voi uskoa, että teen tämän...", Cassandra manasi.
*
Hissi kilahti ja he olivat päässeet oikeaan kerrokseen. Caz työnsi lastenvaunut ulos hissistä ja koetti pitää Lilliania siinä vierellään, mutta tyttö päätti toisin ja aloitti oman shownsa siellä vaikka Caz kuinka kielsi tyttöä. Lillian tahtoi olla ensimmäinen isänsä luona, ja siksi tuo olikin lähtenyt juoksuun tuttua huonetta kohti.
"ISIIIII!!!" Lillian kailotti käytävillä ja sai osakseen muutamalta työntekijältä heltyneitä hymyjä. Cassandra katsoi pahoitteleva ilme kasvoillaan Lillyn perään tuon touhottaessa jo pitkällä edessäpäin. Caz puolestaan sai oudoksuvia katseita ja ne eivät johtuneet Lillianista.
"Isiii olen täälläääää!" Lillian huusi ja oli nähtävästi tarmokkaampi kuin aikoihin. Bobby oli juuri astellut Gregoryn tyohuoneesta ulos, jolloinka tyttö pääsi juoksujalkaa isänsä luokse. Kyllähän se huuto oli kuulunut koko kerroksessa varmaankin. Cassandra katsoi Bobbya pahoittelevana ja asteli itse myös Gregoryn työhuoneeseen vaunujen kanssa. Caz sai Bobbyltakin hieman oudoksuvan katseen, sillä nainen näytti siltä kuin olisi raahannut isoja kiviä laukussaan. TUmmaverikkö laski laukkunsa lattialle ja huokaisi helpotuksesta lysähtäen työhuoneessa olevalle sohvalle istumaan, mutta korjasi ryhtinsä sitten hetkessä katsellessaan Gregorya ja Lilliania, joka oli jo vallannut miehen sylin ja suukotteli isänsä poskea.
"Äitin laukussa on koila", Lillian hihitti kuin olisi lipsauttanut jonkin salaisuuden. Cassandra vilkaisi laukkuaan, jonka puoliksi avoinna olevasta vetoketjusta pilkotti tuhiseva kuono. Ei Muggs tullut pois sieltä eikä nähtävästi vieläkään tahtonut tulla ulos, joten olkoot siellä sitten.

http://aijaa.com/pw74Iv

Vastaa tähän
Nimi: Sere
Lähetetty: 06.02.2015
13:56
Otsikko: Roolipeli
*mahdottomaksi

madottomaksi.... hienoja kirjotusvirheitä tässäki roolissa mut ei jaksa kaikkii erikaww korjaa XDD

Vastaa tähän
Nimi: Bonska
Lähetetty: 06.02.2015
15:31
Otsikko: Roolipeli
Saskia katseli lähes liikuttunut hymy huulillaan raamikasta, komeaa miestä edessään. Hän oli tykästynyt vävyynsä ensitapaamisesta lähtien ja oli ollut todella pahoillaan siitä, että Deidrellä ja Clarencella oli mennyt sukset ristiin niin harmilliseen aikaan. Nyt kun tytär oli pieniinkin päin eikä lapsen isä edes tiennyt sitä. Saskia hymyili ja taputti käsillään Clarencen käsivarsia vasten kevyesti.
”Ihan yhtä huikea näky olet vieläkin”, hän naurahti ja virnisti kepeästi, ”oikein hauska nähdä sinua Clarence pitkästä aikaa, tervetuloa Iso-Britanniaan… mutta miksette te hupsut amerikkalaiset tajua pukea päällenne tänne tullessanne? Onhan teilläkin siellä lunta. Ainakin jossain.” Hän nauroi ja pyöräytti silmiään. Kyllähän hän tiesi koko jutun kuvion, mutta hän oli hyvin optimistinen ihminen. Ja toivoi kaksikon saavan välinsä kuntoon ja hänen roolinsa ei siinä kuviossa ollut kuin vähän töniä nuorempia oikeaan suuntaan.
”Noh, se ei ole minun tehtäväni tietääkseni”, Saskia huomautti hymyssä suin kädet tomerasti lanteillaan. ”Tulehan, mennään, kyyti odottaa toisella puolen lentoasemaa”, Saskia myhäili ja laski aurinkolasit takaisin silmilleen. Se miten hän liikkui, elehti ja millaisen ensivaikutelman hän antoi pelkästään olemuksellaan kieli jo siitä, että hän oli hienostosuvusta ja vanhanaikaisesti sanottuna ylempiluokkainen. ”Kerkeämme keskustella sitten lisää matkalla.”
Saskia kohensi kaulahuivinsa asentoa ja valmistautui kohtaamaan taas sen pirun pakkasen ulkona, vaikka olikin siihen täydellisen tottunut. He eivät kuitenkaan kävelleet pääsisäänkäyntiä kohti vaan sivummalle mistä pääsi pienelle lentokentän kiitoratojen viereen tehdylle laskeutumisalueelle.
”Kyytinne, herra Creider”, Saskia totesi virnistäen ja osoitti kädellään helikopteriaan koko matkalta.
_
Saskia vilkaisi helikopterin kaarevasta ikkunasta alas heidän alleen levittäytyvien maisemien puoleen. He olivat jo hyvän aikaa sitten jättäneet kaupungin tiheän asutuksen taakseen ja vaihtaneet sen väljempään, kaikkialle levittäytyi lumisia niittyjä ja metsää, kiemurtelevia pikkujokia ja kauniita vanhoja kartanoita ja sieviä maatiloja tiluksineen. Hän kääntyi Clarencen puoleen.
”Tästä ei enää ole pitkä matka, vajaa viisitoista minuuttia”, hän sanoi kuulokkeiden kautta, ”tuo on sukukartanoni. Siellä asuu lordi Alistair de Chartnes, Helenen ja Alexan, Gregoryn ja Audrey äidin, isä. Ja minun setäni”, Saskia kertoi ja nyökäytti päätään heidän oikealle puolelle jäävää mahtipontisen, linnamaisen kartanon suuntaan. Hetken tuttua rakennusta kasteltuaan, Saskia kaarsi lievästi vasemmalle ja ylitti leveän, kartanoa vierustavan joen.
”Kysyit minulta aiemmin Deidrestä. Ei, en ole kertonut hänelle tulostasi. Tahdoin säästää hänet siltä stressaamiselta, on parempi että olet siellä jo kun hän saa tietää. William kyllä tietää sinun tulostasi”, Saskia sanoi ja mietti hetken mitä sanoisi seuraavaksi. Hän halusi nuorten itse puhuvan asiansa selviksi, mutta totta kai hänen äidinsuojeluvaisto yritti kovasti nostaa päätään, sillä hän tiesi tyttärensä voinnin sillä hetkellä.
"Kysyit myös miten hän voi, joten olen rehellinen kun sanon, että todella huonosti. Hänen terveytensä on restaillut viime aikoina hyvin paljon ja hän on melko heikossa kunnossa, väsynyt ja aneeminen. Kaiken lisäksi hän lensi pari päivää sitten hevosen selästä todella pahasti, joten hän toipuu siitäkin vielä. Älä säikähdä hänen mustelmiaan, ne johtuvat juuri siitä. Hän tarvitsee tällä hetkellä paljon lepoa”, Saskia huokaisi ja näytti ohikiitävän hetken todella väsyneeltä ja surulliselta niiden viikkojen aikana koettujen koettelemusten läpi.
"Mutta on hyviä päiviä. Älä nyt luule hänen olevan ihan kuoleman kourissa siellä sentään", Saskia naurahti ja palautti itselleen ominaisen lempeän hymyn takaisin huulilleen.
_

Alexa istuutui seinän viereen sijoitetulle puutarhapenkille, hän siirsi sille unohdetun sanomalehden sivuun ja istuutui kahden istuttavan valurautapenkin toiselle puolen.
”Minä kerron hänelle”, Alexa lupasi hymyillen lämpimästi Christianin sanojen vuoksi. Audreyn olo kohenisi varmasti kun hän kertoisi ne terveiset tyttärelleen.
”Tiedän ettei minun tarvitsisi sanoa tätä, mutta... olen hyvin onnellinen, että te olette taas löytäneen toisenne. Sinä olet hyväksi tyttärelleni, Christian”, Alexa sanoi tarkoittaenkin sanojaan. Sen lyhyen ajan mitä hän oli ollut takaisin lastensa elämässä, hän oli ennättänyt nähdä jo melkoista vuoristorataa mitä hänen lapsensa olivat kulkeneet läpi. Mutta Christianin hän oli nähnyt aina sellaisena, joka toi tasapainon Audreyn elämään. Audrey hymähti hiljaa itsekseen vaivuttuaan niin syvällisiin mietteisiin.
”Paremmin nyt kun tiedän hänen selviävän… ettei hän menettänyt kuuloaan. Olen niin ylpeä hänestä, että hän uskalsi lähteä tähän mukaan. Ja se näyttää paljon pahemmalta kuin on, totta kai minua kouristaa sydämestä katsoa kun hän makaa surkeana sairaalapedissään kauhean paksut vanutupot korvillaan eikä kestä yhtään kovia ääniä, mutta siinä vaiheessa minun pitää muistuttaa itseäni että se on vain hyvä. Niin kuuluukin olla. Pahin tilannehan se olisi ettei hänen tarvitsisi enää koskaan varjella kuuloaan”, Alexa selitti huohahtaen ja pudisteli päätään silkasta ajatuksesta. Hänen tyttärensä saattaisi olla sillä hetkellä yhtälailla sokean lisäksi kuurokin.
”Todennäköisesti nukun yön täällä Audreyn seurana, en tahdo hänen tuntea oloaan yhtään orvoksi”, Alexa naurahti ja suoristautui penkiltä, sillä siinä paikoillaan istuminen oli huono ajatus. Kylmä hiipi kuin varkain hänen jäseniinsä ohuiden vaatteiden alle.
”Kunhan hän tuosta paranee ja palaa kotiin, se tulee olemaan varmasti huikeaa.” Hän ei voinut olla hymyilemättä sen sanottuaan
_

Gregory ennätti suoristautua työpöytänsä äärestä ja lähteä perhettään vastaan todella huvittuneena kuullessaan sen mellakan tulevan kohta työhuonettaan. Lillianin nähdessään mies nauroi ja kumartui alemmas kädet ojentuen. Vieläkin nauraen hän nappasi luokseen juoksevan Lillianin syliinsä ja pyöräytti tyttöä ilmassa.
”Kukas ilopilleri se sieltä juoksi?” Gregory kyseli tytöltä ja suukotteli tuota ilahtuneena poskelle muutaman kerran. Lillian nauroi. Miehestä oli ihana nähdä tyttö sellaisena, eikä niin stressaantuneena ja kiukuttelevana, kuin mitä toinen oli ollut viime aikoina Emmyloun tultua. Gregory istahti Lillian sylissään yhdelle nahkaiselle nojatuoleista, mikä kuului hänen työhuoneeseensa sijoitettuun tyylikkääseen ja moderniin sohvaryhmään.
”Mitä, niinkö?” Gregory tiedusteli kulmiaan kohottaen ja käänsi katseensa Lillianista vaimoonsa ja tuon salaperäiseen laukkuun. Hetkeksi hän kuitenkin palautti katseensa Lillianiin leveä hymy huulillaan ja hieraisi kiusallaan nenänpäätään tytön nenää vasten.
”Muggs?” Gregory äimisteli naurahtaen, ”miksi se on laukussa?” Gregory laski tytön hetkeksi sylistään ja käveli sohvan luokse. Hän kumartui laukun puoleen ja vihelsi hiljaa, mopsi kohotti päätään ja tuijotti häntä suurilla silmillään.
”Mitä sinä siellä olet, tulle höntti pois sieltä…”, Gregory hymähti ja nosti koiran laukusta pois. Hän piti valtavasti heidän kahdesta koirastaan ja lelli niitä todella paljon. Tietenkin hän oli opettanut ne hyvin tavoille, mutta tällä hetkellä ne tuntuivat lähinnä tottelevan hänen käskyjään mallikkaasti yhtään temppuilematta vastaan. Kai ne olivat miehen lumossa, kuten suurin piirtein kaikki muutkin sillä maapallolla. Hah.
”Mukava kun tulitte, minulla olikin vähän ylimääräistä aikaa nyt kerrankin”, Gregory sanoi ja suuteli kuin tervehdykseksi vaimoaan. Sitten hän kumartui hetkeksi vaunujen puoleen ja tervehti Emmyloutakin, mutta tahtomatta pilata Lillianin ihanaa hyväntuulisuutta hän kävi takaisin istumaan. ja antoi tytön kivuta takaisin syliinsä, missä Muggskin vielä majaili.
”Laukussako te aiotte sen kotiakin takaisin kantaa?” Gregory tiedusteli virnuillen ja silitteli Lillianin kanssa mopsia.

Vastaa tähän
Nimi: Sere
Lähetetty: 06.02.2015
17:07
Otsikko: Roolipeli
Clarence alkoi todenteolla huolestua Deidrestä sitä mukaan mitä enemmän Saskialta vaimonsa terveydentilasta kuuli. Yhtäkkiä mies tunsi suunnatonta häpeääkin siitä, että Deidrellä oli niin huonosti asiat ja toinen oli joutunut "yksin" virumaan kotipuolessaan ikävänsä kanssa, kun hän samanaikaisesti luuli vaaleaverikön pistäneen heidän jutun poikki ja oli jo alkanut säätämään ties mitä ja ties kenen kanssa. Clarence vain toivoi, että asiat olisivat vielä korjattavissa.
Hieman epäileväisenä Clar oli tullut sen helikopterin kyytiin, mutta huomatessaan Saskian osaavan lentää sitä kapistusta hän saattoi rentoutua ja jäädä katselemaan niitä maisemia. Huvittuneisuus valtasi hänen mielesnä hetkeksi Saskian esiteltyä sen naurettavan suuren linnakkeen keskellä ei mitään ja kertoi kenelle se kuului. Snobit.
"Toivottavasti läsnäoloni ei pahenna hänen oloaan", Clarence hymähti ja vilkaisi helikopteria lentävää anoppiaan ohimennen. Miehen katse kääntyi kuitenkin pian ihailemaan niitä liki jäisiä maisemia heidän ympärillään. Ei Clar ollut koskaan kokenut mitään sellaista. Jestas sentään, vastahan hän oli ollut ensimmäisen kerran lentokoneessakin sinne lentäessään!
"Varmasti ajatte vielä kilpaakin tällaisilla kapistuksilla keskenänne?" Clar kiusoitteli pilke silmäkulmassaan, sillä kyllähän kaikki tiesivät, jotka Clarencen tunsivat, että mies ei liioin välittänyt sellaisesta yläluokkaisesta meiningistä ja totutteli vasta siihen kaikkeen, jota vastaan oli joskus kapinoinut.
__

"Älä sinäkään sitten unohda itseäsi tuossa tohinassa. Audreysta huolehditaan kyllä ja kaikki ne sairaalajutut hänen ympärillään ovat vain hänen terveytensä vuoksi siellä", Christian sanoi aidon vilpittömästi huolehtien myös Alexastakin. Kenenkään ei tulisi ylikuormittaa itseään tilanteen suhteen, sillä oli jo tarpeeksi, että Audrey oli koko toimenpiteen käynyt lävitse ja he kaikki olivat stressanneet sitä kukin omalla tahollaan.
"Käyt viimeistään illalla lasillisella jossain tai terästät teetäsi, mutta älä ole Audien seurassa liian huolestunut. Audrey ei pidä siitä, jos joku hänen seurassaan vaikuttaa ihan liian huolestuneelta, kun sellaiseen ei suurempaa aihetta ole", CHristian neuvoi hiljaa naurahtaen ja nousi verannan portaikolta aikeinaan palata takaisin sisälle taloon. Hänen teki itsensäkin jo mieli ottaa joku ryyppy ihan vain helpotuksen kunniaksi.
"Kiitän sanoistasi. Koitan olla mahdollisimman hyvä itselleni sekä muille", mies vielä kiitteli ja oli etuoven kahvassa jo kiinni, mutta ei mennyt vielä sisälle taloon.
"Ilmoitathan, jos Audien tilassa tulee muutoksia? Ja kerro hänelle, että rakastan häntä", Christian pyysi.
__

Cassandra nosti hatun pois päästään ja laski sen vierelleen siihen sohvalle. Nainen jäi katselemaan huvittuneena Gregorya, joka oli saanut sen hölmön koiran pois hänen laukustaan.
"Muggs ja Milo riehuivat ja jahtasivat toinen toistaan ja yhtäkkiä tuo oli vain laukussani. Koitin nostaa pois, mutta pisti vaan vastaan niin piti tehdä nopea ratkaisu sen suhteen", Caz kertoi virnuillen ja vilkaisi Lilliania, joka myöskin näytti todella iloiselta sillä hetkellä päästessään takaisin Gregoryn syliin silittelemään Muggsia.
"Se tuli töihin isin kanssa", Lillian hihkui vastaukseksi Gregoryn esittämään kysymykseen ja silitteli mopsia onnessaan.
"En tajunnut ottaa hihnaakaan mukaan lähtiessämme tänne. Joten kai se tuossa laukussa takaisinkin tulee", Cassandra naurahti ja liikahti sohvalla sitten sen verran, että pääsi kurottautuessaan hänkin silittämään ohimennen sitä hönttiä laukkukoiraa.
"Meneekö sinulla tänään myöhään töissä?" Caz kysyi kulmat koholla. Lillyn huomio kiinnittyi sillä hetkellä isänsä kasvoihin, joita käsiensä hennolla otteella koetti puristaa "ryttyyn".
"Isi on Muggs", Lillian virnisti ja koetti vielä kovemmin saada puristettua Gregoryn poskia. Cassandra lähestulkoon ulvoi naurusta kuultuaan Lillyn puheet. Heidän oma komedienne oli tehnyt paluunsa ainakin siksi hetkeksi sinne toimistoon, mutta Caz saattoi vain toivoa, että Lillian olisi yhtä pirtsakka vielä kotonakin.
"Niinhän sitä sanotaan, että sellainen koira kuin omistajakin..", nainen vaikeroi naurunsa kanssa ja koetti todenteolla rauhoitella itseään sillä hetkellä. Nauraminen teki hyvää hänellekin sille päivälle, sillä kotona oli taivallettu niin suuren myrskyn lävitse Lillianin kanssa tuon heitettyä häntä sillä kaukosäätimellä.

Vastaa tähän
Nimi: Bonska
Lähetetty: 06.02.2015
18:17
Otsikko: Roolipeli
”Vien Clarencen nyt suoraan hänen luokseen. Onko hän vironnut jo ja parempana?” Saskia kysyi aviomieheltään tuon ensin tervehdittyä vävyään kädestä pitäen ja toivottanut toisen hymyssä suin heidän matalaan majaansa. Saskia vilkaisi ohimennen Clarencen puoleen puhuessaan Deidrestä, mutta palautti katseensa takaisin Williamiin.
”Eiköhän hän nouse vuoteesta, kun pyytää”, William vastasi kevyt hymy huulillaan. Saskia nyökytteli päätään ja riisui turkisliivin yltään ojentaen sen miehelleen, hän riisui vielä käsineet ja huivinkin antanen nekin Williamin hoidettavaksi. Toinen tarjoutui myös ottamaan Clarencen tavarat hetkeksi talteen, ettei niitä tarvitsisi turhaan käsissä kanniskella.
”Deidre on täällä, hänellä on itäsiipi käytössään”, Saskia opasti ja viittoili Clarencea seuraamaan häntä. Totta kai, heillä oli iso talo ja vain yksi lapsi, joten Deidrellä oli paljon omaa tilaa siellä. He tulivat koristeellisen sivuportaikoin luokse, Saskia astui niiden alimmalle askeleelle.
”Deidre, kultaseni, tulisitko alas, minulla on sinulle jotain näytettävää”, Saskia huhuili tarpeeksi kuuluvalla äänellä ja odotti vastausta. Hetki meni ennen kuin väsynyt, kyllästynyt ääni sanoi tulevansa kohta.
”Hän olettaa minulla olevan taas jotain ihan tyhjäpätöistä asiaa hänelle”, Saskia naurahti kevyesti palatessaan takaisin Clarencen vierelle odottamaan.
Deidre laski päänsä takaisin tyynylle vastattuaan äidilleen. Hänellä oli ihan kamala olo. Hän huokaisi hiljaa ja pyyhki silmäkulmiaan sorruttuaan taas kerran itkemään omissa oloissaan. Hän suoristautui varovasti ensin istumaan sängyn laidalle ja tunnusteli oloaan. Hän ei tahtonut taas menettää tajuntaansa. Vaaleaverikkö nousi seisomaan ja poimi sängyn jalkopäädyssä olevan vaalean takin pukien sen ylleen. Hänellä oli nykyään koko ajan kylmäkin ja lääkäri toitotti että hänen pitäisi saada enemmän lihaa ja rasvaa luidensa ympärille tai ne alkaisivat kohta kalisemaan. Deidre ollut paljoa jaksanut nauraa sille leppoisalle sutkautukselle ja oli varmaan saanut lääkärinsäkin masentumaan.
”Mama, mitä asiaa sinulla oli?” hän kysyi huokaisten ja asteli portaiden kulman ympäri. Hän ei jaksanut nostaa katsettaan ylös, lähinnä vain hän koitti jaksaa liikkua askel askeleelta eteenpäin ja olla kaatumatta .
”Olitko sinä lepäämässä, olen pahoillani jos herätin”, Saskia sanoi ja katseli hieman huolestuneena tytärtään, joka laskeutui hitaasti katse alas painuneena portaita alas. Vaalea, pitkä takki roikkui vaaleaverikön käsivarsilla, ihan kuin toinen ei olisi jaksanut kannatella sitä enää lysähtäneillä harteillaan. Hän oli jotenkin heti automaattisesti pahoillaan, että oli tullut häiritsemään tytärtään.
”Mama anna olla, sano vain asiasi niin voin mennä takaisin-” Deidre lause katkesi kuin seinään, hän oli nostanut katseensa ja huomannut miehen äitinsä seurassa. Hän hengähti terävästi täydellisen yllättyneenä ja käänsi nopeasti katseensa sivuun. Hän häpesi siltä miltä näytti sillä hetkellä, hän olisi halunnut olla se sama entisensä mitä oli ollut lähtiessään Amerikasta. Joka päivä hän laittoi vähän hiuksiaan ja ehosti kevyesti kasvojaan ettei olisi näyttänyt niin surkealta kaiken aikaa, mutta ei se silti peittänyt sitä miten huonosti hän voi silla hetkellä. Deidre veti takin nopeasti harteilleen ja peitti mustelmaisen ylävartalonsa puristaen takin kangasta rystysensä sisään. Se oli niin ruma ja rujo. Niin pahannäköinen, että häntä nolotti Clarencen nähtyä se jättimäinen mustelma. Se lävisti koko hänen rintakehänsä vaakatasossa. Se alkoi hänen rintojensa yläpuolelta ja levisi toiselta puolelta jopa hänen solisluiden ja hartian puolelle mustansinikirjavana, mustelma oli lähtenyt vasta hitaasti paranemaan reunalta keltaisen ja liilan kirjavana. Ihan kuin hän ei osaisi huolehtia itsestään maasta riippumatta. Yksinäiset, hiljaiset kyyneleet lähtivät vierimään eittämättä hänen kalpeita, kuopilla oleviaan poskiaan pitkin.
”Ja sitten väistytään”, Saskia ennätti sanoa Deidren vilkaistua uudelleen heidän puoleensa, tai tarkemmin Clarencen puoleen. Hän osasi vähän lukea tyttärensä tunteiden kirjoa. Hän tarrautui juuri ajoissa Clarencea käsivarresta ja nykäisi toisen nopeasti sivuun, sillä portaikossa oleva blondi yllätti varmasti seuraavalla siirrollaan.
”Kultaseni…”, Saskia aloitti rauhoitellen mutta huokaisi raskaasti, ”…ei sitä, ” hän lopetti kuitenkin ja katsoi miten 1800-luvulta ollut arvokas, käsinmaalattu ja englantilaista antiikkiposliinia ollut maljakko mäjähti todella lähelle Clarencea seinän puupaneelia vasten sirpaloituen ympäriinsä palasiksi.
”MISSÄ VITUSSA SINÄ OLET OIKEIN OLLUT?!” Deidre parahti itkien ja uikahti äänekkäästi kivusta pidellen olkavarttaan. Saskia nytkähti vaistomaisesti tytärtään kohti auttaakseen, mutta seisahtui Deidren kieltäessä.
”Ei. Anna olla, anna vain olla…”, hän ynähti äidilleen pudistaen päätään ja tarrautui täristen kädellään portaan kaidetta vasten kiiruhtaen askeleitaan noustessaan portaat takaisin ylös. Hän ennätti juosta vähän matkaa käytävää pitkin ennen kuin joutui ottamaan seinästä tukea, koska hänen silmissään alkoi sumeta ja huimata. Hän valui nyyhkyttäen seinää pitkin lattialle. Hän oli odottanut niin kauan… jossain vaiheessa hän oli vain luovuttanut. Nähtyään Clarencen kaikkien niiden viikkojen ja sen kaiken tuskan ja ikävän jälkeen, hän oli ensimmäiseksi halunnut vain juosta suoraan rakkaansa syliin ja olla enää koskaan päästämättä irti. Se kipu mitä hän tunsi sydämessään oli ihan uskomaton.
”Mene hänen peräänsä”, Saskia pyysi ja kääntyi katsomaan Clarenceen kuin anoen. Jos hän menisi nyt siihen väliin, Deidre sulkeutuisi kuoreensa ja menisi ihan liian kauan ennen kuin toinen olisi valmis näkemään aviomiehensä uudelleen. Arvat oli jo revitty auki, joten nyt oli oikea hetki toimia.

// D. täs on kolme kuvaa kaiken kaikkiaan. Hähä isi yrittän piristää tytärtään ja ostan piristyslahjaksi vaatimattomasti semmosen parin miltsin timanttikorun :DD♥ http://aijaa.com/ILfZOK
_

Alexa teki tietämättään ihan samoin kuin hänen tyttärensä avomies eli oli palaamassa takaisin sisälle. Sade yltyi ja kohta sen kohinalta ei vielä kuulisi enää omaa puhettakaan ilman että joutuisi huutamaan. Siellä alkoi tuullakin niin kovaa, että sade oli miltei poikittaista. Alexa painautui kyyryyn suojaten vapaalla kädellään kasvojaan ennen kuin pujahti takaisin sisälle hiljaiseen käytävään.
Häntä nauratti.
”Kieltämättä lasillinen voisi tehdä tässä vaiheessa ihan hyvää. Rauhoittaisi hermojani”, hän myötäili hymyillen Christianin sanoja päätään samalla nyökytellen.
”Minä tiedän että teet niin”, Alexa sanoi ja näki Audreyn lääkärin sattumalta kävelen vähän matkan päässä käytävän lävitse. Olikohan lääkäri menossa Audien luokse?
”Tietysti ilmoitan, Christian. Ja minä kerron. Sano lapsille minultakin terveisiä. Soitellaan myöhemmin”, Alexa hymähti ja hyvästeli vielä toisen ennen kuin lopetti puhelun. Hän kiiruhti muutaman juoksuaskeleen aina välillä ottaen lääkärin perään, hän menisi katsomaan oliko toinen mennyt hänen tyttärensä luokse ja kalastaisi vielä vähän tietoja mahdollisesti lisää ennen kuin soittaisi seuraavasti Gregorylle ja entiselle aviomiehelleen. Hänen oli ikävä jo Christopheriakin ja huomaisi kaipaavansa miehen ääntä. Hän soittaisi myöhemmin vielä tällekin ja kertoisi kuulumiset. Alexa raotti Audreyn yksityishuoneen ovea varovasti ja kurkkasi sisään. Himmeä valo oli laitettu päälle huoneeseen ja lääkäri seisoi sängyn vierellä hiljaa, rauhallisella äänellä puhuen Audreylle puhuen.
”Onko kaikki kunnossa?” Alexa kuiskaili uskaltamatta puhua lujempaan, hän otti niin kirjaimellisesti lääkäreiden määräykset. Se näytti hieman huvittavan hoitavaa lääkäriä.
”Kyllä kaikki on kunnossa, rouva de Chartnes. Olin lisäämässä juuri tyttärenne kipulääkitystä, niin hänen on mukavampi yrittää saada levättyä.”
”Se on hyvä”, Alexa sanoi ja asteli sängyn toiselle puolen. Hän poimi tyttärensä kämmenen käsiinsä ja painoi sitä vasten hennon suukon.
_

”Voin lähettää sihteerikön ostamaan talutushihnan jos haluat, mutta näytti kyllä ihan siltä että tämä koirakaveri viihtyi matkustaa käsilaukussasi”, Gregory huomautti virnistäen ja vilkaisi sylissään olevan mopsin puoleen. Hän naurahti ääneti ja rapsutti koiraa leuan alta, voi pojat, Muggs rakasti sitä ja se alkoi aina rummuttaa vähän takajalkaansa. Nyt se tosin oli Greggien sylissä istuessa hieman hankalaa ja koira horjahti miltei tippuen.
”Ole aloillasi, höntti”, Gregory komensi nauraen ja kohensi koiran asentoa sylissään. Mies nosti katseensa vaimoonsa ja yritti parhaansa mukaan pidätellä pokkaansa ja edes vastata naiselle sen kummallisen naamahieronnan aikana.
”Valitettavasti aika myöhään. Audreyn lisäksi Bobbykaan ei ole tänään töissä, joten meillä on isän kanssa kädet täynnä töitä. Yritän olla edes inhimilliseen aikaan kotona”, hän lupasi ja sortui sitten nauramaan itsekin Lillianin kommentin vuoksi.
”No voi kiitos, olenkin aina tiennyt olevani upea”, hän totesi virnistäen ja nauroi entistä enemmän, sillä hänestä tuntui jo siltä, että hänen naamansa oli jo ihan lytyssä. Se ei kyllä sattunut, joten hän ei raaskinut kieltää Lilliania tekemästäkään niin. Lopulta hän siirsi kasvonsa hetkeksi tyttärensä käsien ulottumattomiin ja nappasi virnistäen ne pienet kädet oman ison kätensä otteeseen. Lillian virnuili ja yritti venkoilla käsiään vapaaksi isänsä otteesta.
”Miten teillä on mennyt tänään?” Gregory kysyi vino hymy huulillaan ja vilkaisi Cassandran puoleen osoitettuaan sanansa lähinnä juuri vaimolleen.

Vastaa tähän
Nimi: Sere
Lähetetty: 06.02.2015
22:52
Otsikko: Roolipeli
Clarence oli tyrmistynyt saadessaan vaimoltaan sellaisen lämpimän vastaanoton. Ei hän nyt ihan sellaista maljakkoa olisi ansainnut osuvan itseensä. Ainakaan niin hienoa. Onnekseen Saskia oli kuitenkin saanut hänet pois tulilinjalta ajoissa ja Clar jäi vain ihmettelemään Deidren raivopuuskaa. Mies ei edes heti tajunnut, että vaaleaverikkö oli poistunut jo portaikosta, kunnes Saskia oli havahduttanut hänet äimistelyjensä parista ja käskenyt menemään tyttärensä perään.
Melko riskialttiinakin Clarence lähti Deidren perään portaikkoon ja pälyili ympärilleen tultuaan tasanteelle. Mies huomasi vaimonsa kyyhöttävän lattianrajassa kyyneleidensä kanssa. Vaistomaisestikin Clar lähti Deidren luokse ja kävi tuon vierelle istumaan ottaen naisen sitten halaukseensa.
"Älä yritä saada minua hengiltä, koska muuten en voi olla täällä", Clarence tokaisi omaan tyyliin koettaen piristää Deidreä ja silmäili naisen olemusta. Hän ei halannut kovaa vaan hellästi, varoen naisen ruhjeita. TOinen tuntuikin niin hauraalta.
"En tiennyt koko sähköpostikikasta, joka niissä DNE:n osoitteissa on. Audrey näytti se ja sain nähdä kaikki ne viestisi. Laitoin itse sinulle tekstiviestin ajat sitten ja kun et vastannut niin luulin, että sinua ei kiinnosta. Audie kertoi kuitenkin, ettei sinulla ole puhelinta käytössäsi", Clarence saneli ja huokaisi tuskastuneena.
"Anna anteeksi, Deidre", mies pyysi sitten.
__

Cassandra mutristi huuliaan pettymyksen merkkinä, kun Gregory kertoi työpäivänsä venyvän. Ei se ollut koskaan mukavaa odotella iltamyöhään aviomiestä kotiin etenkään viime viikkojen aikana, kun kädet oli täynnä hommia kahden pienen lapsen kanssa. Caz ei kuitenkaan tohtinut liiemmin valittaa, sillä tiesi tilanteen ja joutui väkipakollakin hyväksymään sen.
"Miten meillä on mennyt tänään... Hmmm", Caz aloitti ja virnisti sen merkkinä, että ei kovinkaan hyvin.
"Aamupuurot löytyivät lattialta ja sain kaukosäätimestä päähäni sitten myöhemmin. Vauva nukkuu nyt, luojan kiitos, koska aiemmin ei siihen pystynyt, kun tämä toinen riiviö huusi täyttä huutoa. Ja sitten koiratkin alkoivat sekoilemaan", Cassandra kertoili ja katseli sillä hetkellä naureskelevaa Lilliania, joka oli niin kovin haltioitunut onnesta siinä isänsä sylissä ollessaan. Kaikki se draama kävi totta kai äidin kuin äidin hormoniaivojen päälle raskaasti ja Caz oli soimannut itseään jo huonosta äitiydestä. Eikä se ollut helppoa äitinä katsella oman lapsensa tuskaa ja ahdistusta, jota toinen koki. Lillianin käydessä iltaisin nukkumaan tyttö itki aina ahdistuneen oloisena ja nyyhkytti äitinsä sylissä pahaa oloaan ennen kuin oli sitten nukahtanut. Se särki Cassandran sydämen joka kerran, sillä nainen tunsi itsensä niin avuttomaksi ja voimattomaksi sen kaiken kanssa.
"Mutta jos tämä vähän piristäisi", Caz sanoi toiveikkaana ja jäi sitten katselemaan Gregorya Lillianin venkoiltua kätensä irti tuon otteesta.
"Isi, tule kotiin leikkimään", Lillian pyysi ja oli painautunut halaamaan Gregorya.

Vastaa tähän
Nimi: Bonska
Lähetetty: 08.02.2015
13:31
Otsikko: Roolipeli
Deidre nosti katseensa hitaasti ylös Clarencen kasvoihin. Hänen silmänsä olivat täynnä kyynelistä, räpäyttäessään niitä nähdäkseen paremmin, suuret, hiljaiset kyyneleet vierähtivät hänen poskilleen. Deidre hengähti hiljaa ja painautui vapisten miehen turvallista, lämmintä kehoa vasten. Hän kietoi kätensä Clarencen niskan taakse ja antoi silmäluomiensa painua hetkeksi kiinni. ”Voi Clar…”, hän kuiskasi. Ne viikot erossa olivat tuntuneet vuosilta. Hän ei edes huomannut tekevänsä niin, suukottamalla hennosti Clarencen korvantaustaa, mutta pian hänen ilmeensä murtui uudelleen ja hän valahti alemmas miehen sylissä nyyhkyttäen onnettomasti. Mies enää tuntunut enää vain hänen omaltaan, vaan siltä kuin hän joutuisi jakamaan Clarencen niiden kaikkien muiden naisten kanssa. Deidre pudisti päätään ja räpäytti silmänsä auki kohdatakseen Clarencen katseen kyyneleisin silmin.
”Mitä sinä tahdot minun antavan anteeksi?” hän kysyi heikolla äänellä ja käänsi katseensa sivuun.
”En vain jaksa enää hokea olevani pahoillani, pyytää anteeksi… tai kuulla sitä, niiltä sanoilta on kadonnut kaikki voima. Yksi tekstiviesti ei tunnu kovin paljolta, minä laitoin sinulle kasan viestejä, yritin uudelleen vaikken saanutkaan vastausta. Minä kaipasin sinua niin paljon.” Deidre painoi kätensä huulilleen ja pidätteli itseään, hän oli luvannut itselleen ettei enää itkisi aviomiehensä perään, silti hän oli sortunut siihen aina uudelleen ja uudelleen.
”Minulla ei ole puhelinta enää, koska viskasin sen pitkin niittyjä kuultuani… että sinun luonasi käy muita naisia”, vaaleaverikkö kertoi hiljaa katsomatta enää mieheen ja räpytteli pitkiä, kosteita ripsiään. ”Mutta en syytä sinua mistään. Minulla ei ole oikeutta siihen.”
Deidre nojautui takaisin seinää vasten vetäytyen Clarencen käsivarsien suojasta. Hän ei olisi tahtonut tehdä niin, mutta sillä hetkellä hänestä tuntui että heidän välillään oli kuilu ja miehen läheisyys tuntui miltei kiduttavalta, vaikka hän olisi vain halunnut suudella ja rakastaa Clarencea kaiken sen unohtaen. Mutta hän ei pystynyt sillä hetkellä siihen. Deidre veti jalkansa koukkuun ylävartaloaan vasten ja kietoi käsivartensa niiden ympärille. Hän lepuutti päätään seinää vasten ja jaksoi hädin tuskin pitää silmiään auki. Hänestä näki että hänellä oli paha olla, eikä vain henkisellä tasolla. Hänen rintakehänsä kohoili turhan tiheään, hän vapisi kauttaaltaan ja ohut hikinauha oli kohonnut hänen ohimolleen hiusrajaan. Eikä se johtunut Clarencesta, hän oli ollut sellainen koko sen ajan sairasteltuaan ja kärsittyään niin jumalattoman rajusta pahoinvoinnista useimmiten ympäri vuorokauden.
”En ole ollut rehellinen sinulle… En ole kertonut kaikkea sinulle”, Deidre sanoi ja räpäytti jälleen silmänsä auki, hän katsoi eteensä kasvot ilmeettöminä. Nähdessään tyttärensä sellaisena, katsomassa yksinään hiljaa jonnekin kaukaisuuteen, ne olivat niitä hetkiä kun Saskia pelkäsi ainokaisen lapsensa olevan vaipumassa masentuneisuuteen. Ei Deidrellä ollut ollut niinä päivinä muuta tarkoitusta kuin selvitä ja jaksaa yhdestä päivästä toiseen. Siksi Saskia oli niin mielellään halunnut Clarencen sinne, ehkä toisen läsnäolo saisi ravisteltua blondin siitä kamaluudesta hereille.
_

Gregory käänsi katseensa Cassandra sylistään olevaan Lillianiin.
”Et saa heittää äitiäsi millään, et kaukosäätimellä etkä millään muullakaan tavaralla, Lillie”, Gregory sanoi vakavoituen ja toivoi tytön ymmärtävän, että hän todella tarkoitti sitä. Totta kai jokainen lapsi kiukutteli ja heitteli aina joskus tavaroita, mutta siinä meni raja, ettei niillä viskottu ketään kohti. Mistäs sitä tietäisi, että jokin lentäisi vielä joskus Emmylouta päin tai koiria.
”Se on vaarallista, ethän sinä halua satuttaa äitiäsi, eikö niin?” Gregory tiedusteli ja sipaisi hiuskiehkuran Lillianin korvan taakse väläyttäen tytölle pienen hymyn. Ei hän halunnut olla millään lailla ankara eikä siihen pyrkinytkään. Gregory hätysteli lempeästi Muggsin sylistään ja mopsi lähti uteliaana tassuttelemaan ympäriinsä työhuoneessa, missä ei ollut tietenkään koskaan aiemmin käynyt. Gregory nosti Lillianin seisomaan jaloilleen hän syliinsä ja kietaisi kätensä tämän ympärille halatakseen tytärtään kunnolla.
”Isi ei voi tulla vielä, sillä isin pitää tehdä töitä”, Gregory selitti ja huokaisi ääneti. Hän vilkaisi ohimennen vaimonsa puoleen, kunnes erkani sen jälkeen hieman kauemmas Lillianista voidakseen katsoa tyttö silmiin.
”Mutta mitä jos isi veisi teidän nyt vaikka pirtelölle? Tai jätskille?” hän ehdotti valloittava hymy huulillaan ja mietti mielessään pientä aikataulunsa järjestelemistä voidakseen suoda edes sen pienen hetken perheelleen ennen töihinsä palaamista. Gregory naurahti pehmeästi ja suukotti hennosti Lillianin poskea. Tyttö oli hänelle ihan yhtä rakas kuin kaikki muutkin lapset ja hän oli alusta lähtien kiintynyt ihan valtavasti siihen varsin värikkään luonteen omaavaan pikkuneitiin.
”Saat valita ihan itse mitä haluat ja mitä siihen tulee”, Gregory lupasi vielä maanitellen tytärtään. Ehkei sitten toista harmittaisi niin paljoa, ettei hänellä olisi sinä päivänä enempää aikaa suoda toiselle töidensä vuoksi. Hän tulisi kuitenkin niin myöhään kotiin että pienimmät lapset olisivat jo unten mailla.

Vastaa tähän
Nimi: Sere
Lähetetty: 08.02.2015
17:43
Otsikko: Roolipeli
Clarencea suututti todella se, että ne perkeleen akat olivat juorunneet hänen tekemisistään sillä lailla, kun se ei ollut heidän vastuullaan puuttua hänen ja Deidren ongelmiin tai ylipäätään koko suhteeseenkaan. Syyttävä sormi osoitti totta kai Gabriellea ja Audreyta, jotka todella tulisivat huomaamaan, ettei Clar pitänyt niiden naikkosten juorukellojen soitosta. Sinänsä miestä ei juuri kiinnostanut kumpi se niistä naisista oli ollut, mutta molemmat heistä oli puuttunut väärällä tavalla hänen asioihinsa.
"Tiedät kyllä millainen olen. En jahtaa yhtäkään naista. Laitoin viestin ja luulin ettei sinua kiinnosta, kun ei kuulunut vastausta. Otan siitä jo onkeeni ja luulin todella, että sinä et halua enää minua elämääsi, kun jätit sen sormuksenin. Mutta sillä ei taida olla enää mitään väliä", Clarence mutisi ja pudisteli päätään. Totta kai häntä kadutti ne kaikki naisseikkailunsa, sillä ei koskaan olisi tahtonut loukata Deidreä niin. Koko kuvio sai uuden perspektiivin, kun totuus yhteypito-ongelmista alkoi valjeta. Vaaleaverikkö ei näyttänyt voivan hyvin ei sitten millään lailla. CLarence ei näyttänyt tietävän kaikkea Deidrenkään voinnista ja sillä hetkellä miehestä tuntui, ettei heidän suhteelleen ollut enää mitään tehtävissä.
"Voit kertoa minulle nyt", Clarence sanoi hieman ihmettelevänä. Mitä nainen oli jättänyt kertomatta? Liittyikö se heidän lyhyeen aikalisään?
"En osaa auttaa sinua kuin kuuntelemalla. Minua ei ole tehty lohduttajaksi tai hoitajaksi, joten sinun täytyy vain puhua niin saatan ymmärtääkin jotain", mies lisäsi vielä ja katseli Deidren heiveröistä olemusta.
__

He olivat tulleet läheiseen jätskibaariin ja Lillian oli saanut valita oman jätskiannoksensa kaikkine lisätäytteineen. Oli vohvelia, karkkirakeita, suklaakastiketta... Lilly oli saanut juuri kaiken minkä oli halunnutkin jäätelöannokseensa. SIihen aikaan päivästä ei jätskibaarissa oikein muita asiakkaita ollut, joten he saivat nauttia kaikessa rauhassa pienestä yhteisestä hetkestään pirteän nuorisomusiikin soidessa taustalla. Caz oli valinnut itselleen jäätelön, jossa oli suklaapaloja ja kinuskikastiketta sekä pari vohveliakin. Tummaverikkö lusikoi jäätelöä suuhunsa melko verkkaiseen tahtiin, kun seuraili samalla Lilliania, joka innokkaana oli jo oman jäätelöannoksensa parissa.
"Gisele ehdotti minulle tänään, että josko lähtisin hänen kanssaan käymään jossain viikonloppuna. Ja jollain se tarkoittaa jotain toista kaupunkia. En vielä vastannut koko ehdotukseen mitään, koska tämä koko tilanne kotona lasten kanssa ja muutenkin..", Cassandra kertoili mietteliäänä sillä itsekin vielä pohti koko ideaa eikä ollut vielä sanonut juuta eikä jaata moiselle.
"Ai niin, onko Audreysta kuulunut mitään?" Nainen kysyi sitten muistaessaan aiheen. Lillian koetti samalla syöttää omaa jäätelöään Gregorylle melko vauhdikkaasti, sillä kivaahan se oli koettaa kalastella isän täysin jakamatonta huomiota itselleen. Emmylou alkoi yhtäkkiä itkemään vaunuissaan, jolloin Caz hylkäsi jäätelöannoksensa ja poimi vauvan vaunuista syliinsä alkaessaan tuudittamaan itkua muualle lapsesta. Nälkä Emmyloulla ei vielä voinut olla. Lillianin katse oli liimautunut vauvaan, joka oli ilmestynyt näköpiiriin ja Caz toivoi vain, ettei tyttö saisi mitään raivokohtausta nyt.
"Miksi se itkee?" Lillie tiedusteli kulmiaan kurtistaen.
"Pienet vauvat ovat sellaisia. Sinäkin olit sellainen, kun olit vielä ihan näin pieni", Cassandra koetti selitellä hymyillen ja kaseli Lilliania helpottuneena, kun toinen taas kauhoi jäätelöä suuhunsa.
"Vauva on tyhmä. Se ei leiki", Lillian tuumasi mutristaen hetkeksi huuliaan, mutta tarjosi sitten taas jäätelö isälleen antamatta edes sitä vaihtoehtoa, että Gregory olisi voinut kieltäytyä.

Vastaa tähän
<< Ensimmäinen < Edellinen  8  9  10  11  12  13  14  15  16  17  18  19  20  21  22  Seuraava > Viimeinen >>

Kirjoittaminen ei vaadi rekisteröitymistä!

©2019 Credion - suntuubi.com