Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
/ Etusivu / G / Roolipeli

<< Ensimmäinen < Edellinen  52  53  54  55  56  57  58  59  60  61  62  63  64  65  66  Seuraava > Viimeinen >>

Nimi: Sere
Lähetetty: 01.02.2019
09:21
Otsikko: roolipeli
Christian seurasi huvittuneena Javierin ja Audreyn käymää sanasotaa samalla lasten komentaessa olemaan hiljempaa. Hän itse oli kerrankin lasten silmissä "hyvisten" puolella, sillä osasi olla hiljaa ja keskittyä suurimmaksi osaksi lapsien valitsemaan elokuvaan, jota he katselivat.
"Olkaas nyt snobit kiltisti", Christian sivalsi sisarusparia virnistys kasvoillaan ja nappasi muutaman karkin suuhunsa. Olihan hänen nyt pakko sanoa jotain, jotta ei olisi antanut itsestään ihan liian vaitonaista vaikutelmaa kenellekään siinä elokuvan äärellä. Yllättävän kauan Christian oli malttanutkin olla sanomatta mitään, siitä he kaikki pystyivät varmasti olemaan samaa mieltä.

Kun he olivat hetken katsoneet elokuvaa pidemmälle, soi heidän ovikellonsa. Se, että tulija soitti jo ovikelloa oli merkki siitä, että se joku oli pystynyt todentamaan henkilöllisyytensä heidän vahtikoirilleen pihalla. Christian ilmoitti menevänsä ovelle ja nosti karkkikulhon Audreyn syliin ennen kuin lähti eteiseen kohti ovea.
Mies avasi oven ja jäi katselemaan hetkeksi sanattomana näkemäänsä. Hän oli jo laittamassa ovea kiinni, mutta muutti lopulta mielensä ja halasi Carmenia, joka oli ilmestynyt heidän ovensa taakse. Christian ei tiennyt mitä mieltä oli siitä, että hänen äitinsä oli päättänyt yllättää hänet sillä tavalla, vaikka olihan hän sitä asiaa jo tarpeeksi kauan pyöritellytkin päässään - mitä tehdä, miten tuntea, mitä ajatella? Kysymykset olivat sinkoilleet hänen mielessään kuin flipperissä pallo esteestä toiseen esteeseen.
"En kestänyt enää odottaa, olen pahoillani", Carmen sanoi heidän erkaannuttua halauksesta ja heidän jäädessä katselemaan toistensa kasvoja.
"En tiedä mitä sanoa", Christian sanoi katsellessaan äitiään, jonka kasvot muistuttivat sitä hänen muistikuvaansa äidistään, mutta jonka silmien katse oli tismalleen se sama, jonka hän oli viimeksi nähnyt noin kaksikymmentä vuotta sitten.
"Tule peremmälle", Christian pyysi sitten ja päästi Carmenin peremmälle. Mies oli vieläkin hieman hämmentynyt siitä yllätyksestä,vaikka toisaalta oli mielessään kiitollinenkin siitä, että Carmen oli tehnyt sen ratkaisun, sillä nyt hänen ei tarvitsisi enää pyöritellä niitä kysymyksiä mielessään. He voisivat edetä hitaasti ja käsitellä asioita askel kerrallaan. Christian ehti kertomaan äidilleen, että he olivat kaikki juuri katselemassa elokuvaa, joten toinen tuli käymään sopivasti niin, että kaikki olivat kokoontuneet yhteen.

Mies halasi äitiään vielä uudemman kerran vain todentaakseen itselleen, että toinen todella oli siinä ihan ihkaelävänä. Christian ohjasi Carmenin mukanaan olohuoneeseen ja huomasi liki kaikkien - Noahia ja Rioa lukuunottamatta - katsovan heihin kysyvänä.
"Meille tuli vieras", Christian ilmoitti ja päätti itse kaukosäätimestä keskeyttää elokuvan, jotta pystyisi kunnolla esittelemään Carmenin kaikille.
"Tässä on minun äitini, Carmen. Carmen on teidän isoäitinne", Christian esitteli ensimmäiseksi lapsille.
"Tai mummi. Tai miksi ikinä haluatte kutsuakaan", Carmen sanoi hiljaa naurahtaen katsellessaan kaikkia niitä todella suloisia lapsia olohuoneessa.
"Vanhin on Faye, hän on Audreyn esikoinen. Sitten on Honey Rose ja kaksoset, Noah ja Rio", Christian esitteli Carmenille, joka näytti siltä, että koitti painaa jokaisen nimen mieleensä heti. Huh, siinä oli jo muistamista, kun piti muistaa kahdeksan lapsen nimet, vaikka tuskin se lopulta niin haastavaa olisikaan.
"Ja tässä on avopuolisoni Audrey ja hänen veljensä Javier", Christian esitteli vielä aikuisetkin keskenään. Carmen asteli lähemmäs Audreyta ja ojensi tuolle kätensä tervehtiäkseen. Samalla hän kätteli Javieriakin ennen kuin Christian ohjasti toisen istumaan vapaana olevalle nojatuolille.

"Mukava tavata vihdoin teidät kaikki. Olettepa te kaikki niin suloisia", Carmen puhui lapsille selvästi pieni liikuttuneisuus silmistään paistaen. Olihan hänen sydämensä jo täysin myyty, kun hän oli tavannut Cassandran ja Gregoryn lapsikatraan, mutta enempi oli aina parempi.
"Voi, tulinpa huonolla hetkellä keskeyttämään juuri teidän elokuvanne. Mitä te katsotte?" Carmen jutusteli lapsille vilkaistessaan television suuntaan. Se oli ehkä juuri oikea tapa lähestyä Christianinkin mielestä sitä täysin uutta tilannetta, sillä näin se ei olisi liian pakotettua. Christian oli pelännyt sellaista keskustelua, että he istuisivat heti pöydän ääreen ja keskustelisivat heti mitä oli vuosien aikana tapahtunut.
Carmen vilkaisi uudemman kerran Christiania, jonka kanssa he olivat löytäneet todella oudon sävelen sille jälleen näkemiselle. Jostain kumman syystä se näytti kuitenkin toimivan.
"Teillä on todella ihastuttava koti", Carmen kehui ja osoitti sanansa sillä kertaa Christianille ja Audreylle, joista jälkimmäiseen loi sillä kertaa katseen.

__

"Olisin niin halunnut Cashew Pistasion", Clarence näytteli maansa myynyttä katsoessaan neuvottomana vuoroin Deidreä ja Saskiaa, ihan kuin se olisi ollut heidän ainoa ideansa heidän vauvan nimeksi. Saskian reaktiota oli niin huvittavaa seurata, sillä tuo näytti oikeasti aluksi uskovan heidän ajatelleen jotain niinkin hullunkurista nimeä heidän pähkinälleen. Melko perinteisellä linjallahan he menivät siinä nimivalinnassa, sillä nimet oli valikoitunut siten, että ne kunnioittivat heitä kumpaakin eri tavoin.
"Toisaalta ei nuo ilmansuunnatkaan hullumpia olisi", Clar lisäsi vielä sen jälkeen, kun Deidre oli pohtinut Coconutia yhdeksi nimeksi. Olivathan he oikeasti Deidrenkin kanssa jo kauhistelleet kaikkia mahdollisia nimiä, joita ihmiset olivat lapsilleen antaneet, eivätkä he todellakaan halunneet liittyä sen joukon jatkeeksi.
Mies ei voinut olla nauramatta lopulta anoppinsa järkyttyneelle olemukselle muun seurueen mukana. Tunnelma oli mukavan rento, vaikka Clarence oli hieman varautunut siinä seurueessa, sillä ei tuntenut kunnolla Deidren lisäksi kuin appivanhempansa. Jotenkin Clarencen olemus aina hieman jännittyi hänen ollessa uusien ihmisten seurassa - etenkin, jos niihin uusiin ihmisiin tulisi vielä tehdä jokin vaikutelmakin. Lähinnä hän seurasi ja kuunteli keskusteluja sivusta ja vastasi, jos häneltä jotain kysyttiin. Olihan se mennyt kaikkien ihmisten kohdalla niin - ajan kanssa hän oli oppinut avautumaan asioista Deidrellekin paljon paremmin.

Miehestä oli vierasta viettää jo toista täyttä vapaapäivää, sillä pitkiin aikoihin hänellä ei ollut sellaisia ollut DNE:n muuttuneiden tilanteiden vuoksi. Kaipa hänenkin piti nyt nauttia siitä pienestä "isyyslomastaan" ennen kuin jatkaisi taas työrupeamaansa.
"Nautitteko te nyt vähän pidemmästä lomamatkasta täällä Los Angelesissa vai aiotteko käydä joissain muissa kaupungeissa?" Clar kysyi uteliaana seurueelta kääntäessään aiheen pois siitä vauvan nimestä, jotta Saskia ei vahingossakaan saisi sitä udeltua tietoonsa. Vauvan tulevan nimen suhteen Saskian neuvottomuus epätietoisuutensa kanssa oli salassa pitämisen paras osa. Lisäksi mies halusi herättää keskustelua, sillä oli kiinnostunut Deidren sukulaisten suunnitelmista - olivathan nuo matkanneet jo Deidreä varten melkoisen matkan, eikä viikon takia olisi ainakaan järkevää matkustaa takaisin Eurooppaan vain palatakseen heti takaisin ristiäisiä varten, jotka olisivat viikon päästä. Se viikko tulisi olemaan vielä paljon tehtävää täynnä, sillä luultavasti ristiäisiäkin varten täytyisi jotain järjestellä. Lisäksi Clarencella olisi hoidettavanaan se äitinsä velka-asia - hän tiesi jo nyt, ettei saisi asiaa hoidettua sen illan aikana, joten se jäisi vielä hoitamatta hetkeksi. Toisaalta, olihan se hänen äitinsä velka jo seissyt ikuisuuden maksamatta, joten viikko tai kaksi lisää ei tekisi luultavasti kauhean suurta vahinkoa velkojille.



__


Naisen krapulakin oli talttunut sen verran onnistuneesti jo sen ruokailun myötä, että hän jaksoi laahustaa kaupasta toiseen. He olivat käyneet parissa kaupassa, mutta sitä tiettyä mekkoa ollut vielä löytynyt. Kaikkea muuta olisi kyllä löytynyt, mutta Gisele oli yrittänyt yksinkertaisesti kieltää Maynoria ostamasta mitään muuta kuin sen mekon, jota he etsivät.
Gisele veti lopulta verhon sovituskopin eteen suojaksi, jotta pystyi sovittamaan sitä mekkoa, joka oli jo järjestyksessään viides tai kuudes. Se oli silti kaikkiin aiempiin verrattuna paras vaihtoehto. Gisele piti siitä mekosta yllään peilistä itseään katsoessaan, se istui hyvin hänen ylleen, mutta häntä todella häiritsi se mekon hintalapussa näkyvä hinta. Gis tiesi, että Maynor tekisi rahoillaan mitä haluaisi eikä toinen ostaisi mitään, jos ei sitä haluaisi. Silti Gisele koki olonsa hieman vaivaantuneeksi siitä, että mies oli viime aikoina ostellut hänelle ihan liikaa. Hän oli tottunut aiemmin aina lainaamaan Cassandralta joitain vaatteita tai asusteita, jos häneltä itseltään puuttui jotain. Muulloin hän oli ostanut vaatteensa suurimmaksi osaksi ihan perus vaatekaupoista ja vielä parempi, jos ne olivat olleet alennuksessa. Siihen nähden shoppailureissu Rodeo Drivella ei ollut Gisele Schlesingerille täysin arkipäivää.

Lopulta Gisele veti sen verhon auki näyttääkseen Maynorille sen mekon yllään. (en tiedä millanen mekko sinne tilaisuuteen pitää etsiä joten en etsinyt tähän mitään mut toi on se thö mekko nyt kuitenki XD etsin sen myöhemmin.)
Toisen seuraan oli kuitenkin "yllättäen" liittynyt joku naispuolinen henkilö. Osan naisen lirkutteluista kuultuaan Giselen teki mieli irvistää. Tuon puhetavasta pystyi päättelemään naisen olevan paikallinen losangelesilainen. Jos Gisele olisi ollut mustasukkainen, hän olisi saanut olla kiukuttelemassa vähintään joka kerta heidän kulkiessa julkisella paikalla. Vaaleaverikkö ei kuitenkaan ollut sellaista tyyppiä, vaikka toki terveellä tasolla saattaisi joskus mustasukkaisuuteenkin sortua. Nainen jäi nojailemaan sovituskoppinsa seinämää vasten katsellessaan Maynoria. Kun se miehen ihailija vihdoin tajusi poistua toisen seurasta, Gisele huokaisi teatraalisesti.
"Heti, kun silmä välttää niin jo sitä ollaan menossa...", Gisele siristi silmiään vitsaillessaan, mutta esitteli sitten paremmin yllään olevaa mekkoa Maynorille pyörähtäessään jopa kerran ympäri.
"Pidän tästä", nainen sanoi ja vilkaisi itseään vielä peilistä.
"Vai mitä sanot, rattopoika?" Gisele kysyi Maynorin mielipidettä vino hymy kasvoillaan.

__

"Äiti, missä se on?" Lillian kysyi kuikuillessaan ikkunalla.
"Ai se kana?" Cassandra kysyi ihmeissään.
"No ei, kun se minun keppihevonen", tyttö korjasi kulmiaan kurtistaen.
"Jätitkö sen ulos?" Caz kysyi vilkaistessaan ohimennen olohuoneeseen, jossa Benjamin ja Jonathan pelasivat ja Bobby istui Emmylouta sylissään pidellen.
"Jätin", Lillie huokaisi dramaattisesti.
"Äiti käy hakemassa sen sinulle", Caz lupasi tytölle, jolloin tyttö lähti ikkunalta olohuoneeseen katselemaan isoveljiensä pelejä.

Cassandra katseli pihapiiriä etsien Lillianin keppihevosta, jolla toinen ei oikeastaan edes esittänyt ratsastavansa vaan se tuntui toisinaan olevan tytölle enemmän pesäpallomailan tyyppinen ratkaisu, jonka harjaa välillä kyllä siliteltiin.
Cassandra asteli talon nurkan taakse löytäen sen onnettoman keppihevosen seinän vierustalta maasta kukkapenkin keskeltä.
"Täällähän se on...", Caz mutisi itsekseen ja kyykistyi ottamaan sen keppihevosen käsiinsä puhdistaen siitä ylimääräiset liat pois, jotta sen voisi viedä sisälle. Luultavasti se päätyisi sisälläkin piilotetuksi, jota sitten etsittäisiin taas muutaman päivän päästä uudestaan. Cassandra oli lähdössä jo takaisin sisälle, mutta tuli yhtäkkiä melko rajusti painetuksi talon kylmää kiviseinää vasten.
"Oliko ikävä?" Kuuluivat ne puoliksi kuiskatut sanat tummaverikön korvanjuuressa. Ne sanat ja se ääni aiheuttivat samantien puistatuksen aallon Cassandrassa, joka pystyi samalla sekunnilla näkemään ties kuinka monta flashbackia. Jamie. Nainen oli niin paniikissa, ettei pystynyt edes kunnolla reagoimaan siihen. Hänen silmistään paistoi pelkkä kauhu, mutta se tunne ei päässyt ulos hänestä.
"Varokin huutamasta", miesääni varoitti.
"Miten voit olla vapaana?" Cassandra sai lopulta kysyttyä ähkäisen hiljaa sen kiviseinän raapaistua hänen poskipäätään kipeästi.
"Se on ihan sivuseikka. Lähdet minun mukaani", Jamie sanoi ja tarrasi Cassandran hiuksista kiinni.
"Lopeta!" Caz vinkaisi toisen tukistaessa häntä, mutta siinä vaiheessa hän tunsi jonkin viileän painavan hänen kaulansa ihoa.
"Turpa kiinni", Jamie äkäisi pidellessään asetta kädessään naisen kaulalla.
"Jos lähden näin niin he ihmettelevät sisällä ja tajuavat", Cassandra yritti paniikissaan selittää.
"Näin, kun Gregory lähti", Jamie kurtisti kulmiaan.
"Bobby ja lapset ovat sisällä", Caz sanoi koittaessaan olla mahdollisimman yhteistyökykyinen sillä hetkellä, sillä hän ei haluaisi kuolla sinä päivänä - eikä etenkään omalle kotipihalleen.
"Käy sanomassa heille, että lähdet. Sanot sanankin minusta tai soitat poliisit niin sinä ja kakarasi saavat kärsiä. Ei puhelinta. Maksimissaan 10 minuuttia ja olet tuolla kadunvarressa tai minä tulen käymään kylässä", Jamie uhkasi ja painoi Cazin uudestaan seinää vasten. "Ymmärsitkö?" Mies tivasi ja sai vastaukseksi naiselta paniikinomaisia nyökkäyksiä.

Cassandra oli koonnut itsensä ennen kuin oli mennyt sisälle ja koittanut mielessään käydä lävitse eri tapoja, joilla hän voisi viestittää jonkin olevan pielessä. Hän ei halunnut kuitenkaan ottaa sitä riskiä, että lapsille sattuisi jotain, minkä vuoksi hän oli päätynyt olemaan yhteistyökykyinen. Tummaverikkö vei sen keppihevosen Lillianille ja pyysi samalla poikia jeesaamaan Bobbya tyttöjen hoitamisessa, kun hänellä tuli yllättävää menoa. Nopeasti hän selitti, että Hannahilla oli jokin kriisi päällä, ettei kyse olisi mistään vakavasta. Samalla Cassandra kävi vielä yläkerrassa jättämässä puhelimensa ja vihkisormuksensa, sillä ei halunnut ottaa riskiä jälkimmäisen häviämisestä. Caz oli sen verran paniikissa, ettei tiennyt oliko hänellä enää paljoa aikaa. Nainen laittoi vihkisormuksen peilipöydälleen, puhelimensa hän jätti yöpöydälleen. Hän ei ehtinyt kirjoittaa mitään viestiä, sillä ei ollut varma lainkaan siitä, oliko hänellä enää aikaa minuutti vaiko kolme.

Nainen kiirehti takaisin alakertaan ja kävi antamassa suukot molemmille tytöille ennen kuin lähti. Hän pahoitteli vielä kiireistä lähtöään ennen kuin lopulta lähti ulos ja kiirehti pihapiiristä pois sinne kadunvarteen, jossa häntä jo odotettiin. Cassandra pudisteli päätään ja yritti ottaa askelia taaksepäin Jamien osoittaessa takakonttia, mutta mies oli fyysisesti paljon vahvempi, jolloin tuo sai melko helposti naisen haluamaansa paikkaan ja löi takakontin luukun kiinni ennen kuin siirtyi itse kuskin paikalle ja lähti ajamaan pois sieltä.

// cazilla jotkut perus farkut jalas ja huppari pääl

Vastaa tähän
Nimi: joops
Lähetetty: 05.02.2019
05:28
Otsikko: roolipeli
Christianin mentyä katsomaan kuka tulija oli, Audrey oli jäänyt kuuntelemaan, josko kuulisi jotain eteisen suunnalta. Tummaverikkö työnsi liikkumattomat jalkansa sohvalta alas lattialle niin, että näytti kuin hän olisi istunut siinä aivan tavallisesti. Äitinsä asetuttua takaisin paikoilleen, Noah käpertyi kiinni äitinsä kylkeen kuikuillen itsekin siihen suuntaan minne isi oli hetki sitten kadonnut. Audrey väläytti lapselleen hennon hymyn ja kietaisi kätensä pienen vartalon ympärille. Noah oli kaikista heidän lapsistaan ujoin ja saattoi välillä selvästi arastaa alkuun vieraita ihmisiä, mutta rohkaistui yleensä nopeasti - etenkin kun tämä seuraisi sivusta veljensä olemista. Noah rentoutui aina häntä paljon rohkeamman ja uteliaamman Rion vanavedessä. Christianin palatessa takaisin olohuoneeseen, Noah kuitenkin käpertyi vieläkin lähemmäs äitiään ja katseli kauniit silmät välkehtien isin seurassa olevaa vierasta naista, joka oli esitelty heidän isoäidikseen. Honey Rose katseli tätä pää hennosti kallellaan.
”Honey on hassu nimi… kaikki kutsuvat minua Roseyksi. Sinäkin voit kutsua”, tyttö sanoi hennosti hymyillen ja alkoi leikitellä mustilla hiuksillaan, jotka olivat koottuna toiselle olkapäälle. Tyttö pyöritti yhtä hiussortuvaa sormensa ympärille ja palautti mietteliään, mutta uteliaan katseensa takaisin isoäitiinsä. ”Minun kolmas nimeni on Carmen. Meillä on sama nimi”, Rosey sanoi. Hän tiesi saaneensa sen nimen nimenomaan isoäitinsä mukaan, mutta ei silti ollut koskaan osannut odottaa tapaavansa tämän vielä joskus oikeastikin.

”Mukavaa, että tulit käymään”, Audrey tervehti ystävällinen hymy huulillaan käteltyään Carmenia, jonka oli aiemmin nähnyt vain valokuvista. Jokin naisessa oli kuitenkin tuttua, mikä jäi hetkeksi häiritsemään Audreyn mieltä. Aivan kuin hän olisi tavannut Carmenin jossain aiemminkin, mutta ei heti saanut mieleensä missä. Tummaverikölle jäi herkimmin mieleen aina ihmisen ääni ja hänelle vain tuli Carmenin äänestä todella vahva tunne siitä, että oli kuullut sen aiemminkin. Hän jätti asian sikseen, sillä ajatteli toisen vain muistuttavan jotakuta kenet hän oli saattanut ehkä joskus ohimennen tavata.

Jos yhtään tunsi Audreyta, osasi naisen katseesta ja olemuksesta nähdä kuinka ”tiikeriemo” oli vaistomaisesti nostanut päätään. Hän ei ollut millään lailla torjuva tai ylisuojeleva lapsiaan kohtaan, sillä oli itsekin utelias tutustumaan paremmin Carmeniin ja oli hyvillään vain siitä, mikäli lapset saisivat toisen isoäidin osaksi elämäänsä. Kuitenkin koska hän ei vielä Christianin äitiä tuntenut, hän seurasi ja tarkkaili koko ajan tilannetta, mikä tuli häneltä luonnostaan silloin, kun hänen lapsensa olivat läsnä. Audrey nosti Noahin syliinsä istumaan ja silitteli hiljakseen pojan selkää toisen nojautuessa kyljellään äitinsä vartaloa vasten.
Ulkona muiden koirien ja Suellenin kanssa ollut kultainennoutaja tassutteli olohuoneeseen korvat valpastuneina ylhäällä, sillä se oli juuri palannut sisälle raollaan olevasta parvekkeen ovesta kuultuaan ensin ovikellon ja sen jälkeen uuden ihmisääneen. Se kiersi tapansa mukaisesti kuin pienen tarkistuskierroksen perheensä ympäri ennen kuin asteli häntä huiskuten uuden ihmisen luokse.
”Ja tämä tässä on Dante… Sen pitää päästä aina tekemään tuttavuutta uusien ihmisten kanssa”, Audrey selitti hymyssä suin. Dante nuuhki ja tutki pitkään nojatuolissa istuvaa naista, se odotti saavansa muutaman päänrapsutuksen, kunnes hyväksyttyään Carmenin, se käväisi vielä Christianin luona ennen kuin siirtyi Audreyn jalkojen viereen istumaan ja laski päänsä lepäämään emäntänsä polvien päälle. Sitten se jäi napittamaan tummilla nappisilmillään Audreyn sylissä olevaa poikalasta, jonka olemuksesta se oli aistinut pienen epäröinnin. Danten tultua heidän luokseen Noah kuitenkin alkoi silitellä koiran pehmoista päälakea, mutta pojan huomio karkasi pian Rioon, joka oli pongahtanut seisomaan riemastuneena ja siirtyi Carmenin istuman nojatuolin luokse. Silmät, jotka olivat aivan kuin isällään, katselivat uteliaina naista.
”Ihmeperhettä!” poika kertoi valloittava hymy huulillaan ja katsahti ohimennen television pysäytetyn kuvan puoleen ennen kuin palautti katseensa takaisin isoäitiinsä, jonka tapasi nyt ensimmäistä kertaa.
”Jack-Jack, vauva, on ihan hullunkurinen. Se pystyy tekemään… ”, Rio alkoi selittää innokkaasti, mutta joutui hetkeksi keskeyttämään ja rypisti pohtivana hivenen kulmiaan, ”…hmm. yksi ja seitsemän toista eri juttua!” poika sanoi suloinen virnistys kivuten huulilleen ja nosti ylös ensin yhden sormen ja sitten seitsemän. He osasivat numerot kymmeneen asti, mutta siitä eteenpäin oli vaikeaa, sillä niin pieni mieli ei vielä kunnolla ymmärtänyt, kun sormet tulivat kymmenestä ”täyteen” saattoi laskemisen aloittaa alusta uudelleen yhdestätoista eteenpäin. Siksi Rio ei osannut ihan kertoa ja näyttää ”seitsemäätoista” sormillaan, mutta sekin oli lähinnä vain hellyttävää eikä hidastanut poikaa sen enempää. ”Se salamoi, syttyy tuleen, muuttaa muotoaan ja siirtyy paikasta toiseen tositosinopeasti. Sitä ei edes näe! Sitten sen silmät sanoo pew pew ja tavaroita räjähtää”, poika selitti innokkaasti, sillä oli selvästi seurannut elokuvaa heistä kaikista parhaiten ja selittäessään vauvan supervoimista, poika demonstroi etusormillaan, kuinka lasersäde ”sinkosi” eteenpäin hänen silmistään samalla lailla kuten Jack-Jackin laserkatse. Pojan intoilu ja vauhdikas elehtiminen ja liikkuminen nauratti muitakin huoneessa olijoita Noah mukaan lukien.
” Ja kun se suuttuu, siitä tulee vihainen monsteri”, Rio ilmoitti virnistäen ja malttoi vihdoin seisahtua takaisin aloilleen ja katseli silmät sädehtien isoäitiään. ”Heillä kaikilla on supervoimia”, poika päätti vielä kertoa ja piirsi sormellaan kahdeksikkoa nojatuolin käsinojaa vasten. ”Minusta olisi kiva olla supersankari.”

Audrey oli seurannut huvittuneena sivusta Rion vauhdikasta menoa, poika ei vierastanut laisinkaan Carmenin seurassa vaan oli vapaasti oma vauhdikas ja vallaton itsensä. Carmenin kehuttua heidän kotiaan, Audrey katsahti pikaisesti ympärilleen ennen kuin palautti katseensa naiseen. Kaikkihan siellä oli moitteettomasti ja kauniisti laitettua, mutta kiitos siitä ei kuulunut vain heille. Toki he olivat sisustaneet ja laittaneet kodin heidän näköisekseen, mutta Suellen teki mahdolliseksi sen, että koti myös pysyi sellaisena.
”Isoin kiitos siitä kuuluu meidän taloudenhoitajallemme, Suellenille. Hän on aivan korvaamaton”, Audrey sanoi rento hymy huulillaan ja laski katseensa Noahiin, joka viimein rohkeni siirtyä äitinsä sylistä pois. Poika käveli sohvalla sen toiseen päähän ollakseen lähempänä Carmenia. Noah kävi sohvalla polvilleen istumaan ja nojasi käsillään sen pehmeää käsinojaa vasten.
”Tulitko sinä, koska Boo-vaarin piti lähteä? Jäätkö sinä?” Noah kysyi ja katseli kullanruskeilla silmillään isoäitiään samalla kallistaen hivenen päätään sivulle. ”Boo” tarkoitti Beau-vaaria. Pojat olivat olleet niin pieniä Beaun palattua takaisin, joten nämä olivat ensimmäiseksi sanoneet aina isoisänsä nähdessään ”Boo” yrittäessään sanoa tämän nimeä. Boo oli jäänyt pysyväksi nimitykseksi Beau-vaarille kaksosten kasvettuakin. Myös Rosey oli aina kutsunut Beauta Booksi, sillä se oli tarttunut hänen puheeseensa veljiltään. Beaun kuolemasta oli kulunut vain lyhyt aika ja lapset alkoivat vasta tottua ajatukseen, ettei tätä enää ollut ja ymmärtää mitä tarkoitti, kun jonkun piti lähteä taivaaseen. Tottakai se herätti lapsen mielessä kysymyksiä missä Carmen oli ollut ja miksei toista ollut näkynyt heidän luonaan aiemmin. Audrey oli painanut hetkeksi katseensa alas Noahin mainitessa Beaun, mikä oli yhä todella arka aihe hänelle. Lapsilleen hän oli kuitenkin pystynyt aina kertomaan Beausta, mikäli nuo olivat vaaristaan jotain kysyneet tai puhuneet.

Honey Rose juoksi sillä välin korpinmustat hiukset hulmuten isänsä luokse ja ojensi kätensä ylös sen merkiksi, että tahtoi päästä isänsä syliin. Christianin nostettua hänet ylös, Rosey kietaisi hetkeksi kätensä isänsä kaulan ympärille kuin halatakseen. Alkuun ehkä tyttöäkin vielä jännitti Carmenin seurassa, mutta silti tämä oli jo tykästynyt isoäitiinsä. Honey Rose kohotti kasvonsa ylös ja katseli pitkien, pikimustien ripsien kehystämillä silmillään isänsä kasvoja. Tyttö nosti kätensä isänsä korvan juureen.

”Eihän hänen tarvitse lähteä niin kuin Boo? Hän on kiva”, Rosey kuiskutti isälleen ennen kuin laski kätensä alas vilkaistakseen Carmenin puoleen. Kaunis, enkelimäinen hymy kipusi tytön huulille. Rosey käänsi kuitenkin katseensa vielä takaisin isäänsä ja kietaisi kätensä uudelleen tämän kaulan ympärille.
_

Saskia ei voinut olla huokaisematta syvään Deidren ja Clarencen jatkaessa sitä pientä kiusantekoaan lapsensa tulevasta nimestä. Tai hän ainakin halusi uskoa ja eritoten toivoa sen olevan vain vitsailua ja hänen kiusoitteluaan. Saskia nojasi kyynärpäillään pöytää vasten ja piteli molemmilla käsillään kasvojensa sivustaa.
”Ei mitään ilmansuuntia! Normaaleja ja kauniita lapsennimiä on maailma pullollaan”, hän huudahti kevyesti ja katseli silmät suurina tytärtään ja vävyään, jotka tuntuivat yhä vain naureskelevan koko nimimysteerille muiden tavoin.
”Et joudu rakkaani enää kauaa odottamaan, niin saat mielenrauhasi takaisin ja tietää lapsenlapsemme nimen”, William huomautti huvittuneena ja laski tyynnyttelevästi kätensä kärvistelevän vaimonsa alaselälle. Saskia siirsi hieman toista kättään ja katsahti miehensä puoleen. Saskia oikaisi ryhtinsä ja käänsi katseensa takaisin Deidreen ja Clariin. Hellä hymy kipusi naisen huulille hänen katsellessa hetken vielä pientä tyttärenpoikaansakin, joka oli ensinäkemästä lähtien muodostunut heille aivan korvaamattoman tärkeäksi ja rakkaaksi. Poika oli saanut isovanhempiensa sydämistä aivan erityisen paikan. Saskia nosti katseensa pojan vanhempiin ja rypisti mietteliäänä kulmiaan. Hänhän jaksaisi jankuttaa tästä aiheesta vielä pitkään, jotta varmasti voisi luottaa siihen, että moiset Cashew Pistasio ja ilmansuunta höpötysnimet jäisivät unholaan.
”Teillä on tämä tasan yksi mahdollisuus, joten valitkaa viisaasti. Minä pyydän”, britti pyysi ja nosti sitten kahvikuppinsa käteensä juodakseen siitä. Hän silmäili sen reunan ylitse kaksikkoa, mutta se millaiseksi vaaleaverikön ilme oli muuttunut, sai naisen hoksaamaan tahattoman kömmähdyksensä. Deidre oli laskenut vaitonaisena todella apeaksi muuttuneen katseensa sylissään olevaan vauvaan.

”Voi… pahus. Anteeksi, Kitty. En tarkoittanut sitä niin”, Saskia sanoi silmin nähden pahoillaan ja laski kahvikupin kädestään takaisin sille tarkoitetulle tasetille. Deidre pudisti hennosti päätään mutta ei nostanut katsettaan enää ylös.
”Ei sillä ole väliä”, vaaleaverikkö totesi sitten ja väläytti kasvoillaan ponnettoman hymyn, mikä ei ollut aito, nostaessaan lopulta katseensa ylös.
”Minun pitää käydä naistenhuoneessa”, Deidre lisäsi vielä ja suukotti hellästi pikkuisensa päälakea ennen kuin laski vauvan sylistään Clarencen käsivarsille. Nainen suoristautui pöydän äärestä ylös ja poimi tuolinsa selkänojalta käsilaukkunsa ennen kuin poistui hetkeksi toisaalle. Saskia oli jo kiiruhtamassa heti tyttärensä perään, mutta William tarttui kevyesti hänen käsivarteensa ja viestitti katseellaan, että olisi parempi Deidrelle antaa pieni hetki omaa aikaa.


Ettei jäljelle olisi jäänyt enää muuta kuin vaivaantunut hiljaisuus leijumaan pöydän ylle, Conny oli seuraava joka avasi jälleen keskustelun vastatakseen vihdoin siihen kysymykseen, minkä Clarence oli ennättänyt esittää ennen äsken käynyttä pientä tunnelman laskua.
”Olin ensin ajatellut käyväni tässä välissä kotona, mutta olen tullut nyt toisiin ajatuksiin. Se vanha kivikasa ei sieltä minnekään katoa ja siellä kyllä hoidetaan tilanhoito ilman minuakin, joten pysynkin täällä. En ole aiemmin ollut Los Angeleissa ellei teidän häitänne lasketa, mutta enhän minä silloinkaan nähnyt oikeastaan mitään tästä kaupungista. Viikko menee rattoisasti perehtyessä teidän elämäntyyliinne. Ja minua kyllä kiinnostaisi käydä New Yorkissa sekä Washingtonissa katsomassa Valkoista taloa. Trumpia en niikseen välitä nähdä, mutta se talo näyttää kuvien perusteella olevan varsin komea”, Conny puheli virnistäen.
”Se on”, Ambrose myötäili itsekin hymyillen.
”Aye, te olette tietenkin käyneet siellä ihan sisällä?” Conny oletti ja kohotti hivenen kulmiaan. Ambrose naurahti ja nyökäytti päätään.
”Kyllä, kolmesti. Niin Clintonin, Bushin kuin Obaman presidenttikausilla. Obamasta minä pidin kovin. En tiedä tuleeko käytyä siellä Trumpin ollessa johdossa, hän kun ei taida pahemmin meistä ulkomaalaisista välittää”, lordi hymähti ja pudisti pienieleisesti päätään.
”Oli presidentti kuka tahansa, niin talo pysyy samana. Mene ihmeessä käymään siellä, Cornelius. Sääli ettemme voi lähteä mukaasi. Meidän on pakko lähteä tässä välissä käymään Genevessä Ambrosen töiden takia, mutta palaamme paria päivää ennen ristiäisiä”, Adela puheli kevyt hymy huulillaan katsahtaessaan aviomiehensä takaa Connyn puoleen.
”Los Angelista en kyllä tiedä oikeastaan mitään. Mitkä täällä ovat näkemisen arvoisia paikkoja? En tiedä kuin Hollywood-kylttinne ja sen pitkän kadun missä on niitä nimikoituja tähtiä”, Conny jatkoi mietteliäänä suunnatessaan katseensa Clarenceen, jonka oletti tietävän parhaiten sen kaupungin nähtävyyksistä.
”Aa, tarkoitat varmasti Hollywood Walk of Famea. Siellä voimme käydä vaikka heti täältä lähtiessämme”, William lupasi veljelleen naurahtaen.

*
”Olet niin söpö. Rakastan sinua”, Deidre kuiskutti hymyillen ja katseli hoitopöydällä pehmeällä patjalla selällään makoilevaa poikaansa. Poika piteli molemmilla käsillään kiinni äitinsä etusormista. Deidre naurahti hiljaa heilutellessaan hennosti pojan pieniä käsiä ja suukotti pikkuisen untuvaisia hiuksia ennen kuin puki vielä tummanharmaat, pehmeät housut ja pienen pienet sukat vauvalle vaihdettuaan tämän vaipan ja osan vaatteistakin kotona olemiseen sopivammiksi heidän tultua hetki sitten takaisin kotiin kaupungilta. Ambrose ja Adela olivat suunnanneet lentokentälle ja William ja Saskia olivat lähteneet esittelemään L.A:n turistinähtävyyksiä Connylle. Saskia oli murehtinut töppäystään vielä heidän erkaantuessakin, mutta Deidre oli saanut äitinsä mielen leppymään ja rauhoituttumaan. Se oli auttanut, kun hän oli hetkeksi poistunut paikalta ja saanut koota ajatuksiaan ennen kuin oli palannut takaisin muiden seuraan.

Deidre nosti varoen pojan ylös hoitopöydältä ja lähti tämä sylissään olohuoneeseen, missä Clarence oli. Hän laski vauvan sohvalla oleilevan miehen syliin ja hetken mielenjohteesta kumartui ohimennen suukottamaan rakkaansa huuliakin.
”Menen lämmittämään maidon. Saat syöttää hänet”, vaaleaverikkö ilmoitti puolittainen hymy käväisten huulillaan ja lähti sitten keittiöön. Hetkeä myöhemmin hän palasi takaisin olohuoneeseen ja ojensi lämmitetyn tuttipullon Clarencelle jääden sitten hetkeksi aloilleen seisomaan. Hän katseli mietteliäänä aviomiestään ja tämän sylissä olevaa poikalasta, mutta oli ajatuksissaan aivan muualla. Sen näki siitä, kuinka hän rypisti hennosti kulmiaan ja oli ristinyt löyhästi käsivartensa keskenään. Lopulta nainen huokaisi kevyesti ja nosti katseensa ylös.
”Menen katsomaan löytäisinkö jonkin mekon ylleni illaksi... Solene käski pukea jotain seksikästä ja naisellista, mutta minulla ei ole järin seksikäs ja naisellinen olo”, Deidre pohti ääneen jopa tuskastuneen näköisenä ja hieraisi ohimennen toisella kädellään ohimoaan. ”Puen vielä burkan ylleni. Herättäähän se ajatuksia siitä onko minulla mitään sen alla, eikö se ajaisi silloin saman asian”, hän naurahti pehmeästi ja lähti sitten päätään pudistaen heidän makuuhuoneeseensa. Hän veti ensitöikseen vaatekaappinsa ovet auki ja alkoi sitten arvioivasti silmäilemään sen sisältöä. Hän oli jo aikalailla entisissä mitoissaan, vaikka synnytyksestä oli niin lyhyt aika vasta kulunut. Hän oli palautunut todella hyvin. Silti hänestä tuntui yhä vieläkin todella epämukavalta omassa kehossaan, mikä johtui siitä mitä oli tapahtunut synnytyksen jälkeen. Vaikka se ei näkynyt hänestä fyysisesti millään lailla ulospäin, silti hän koki tarvetta peitellä sitä ja kehoaan aivan kuin sen olisi lävistänyt kauttaaltaan ruma ja iso arpi. Sen vuoksi hän oli viihtynyt synnytyksen jälkeen melko väljissä ja peittävissäkin vaatteissa. Solenen mainitsemat ”seksikäs” ja ”naisellinen nakersivat hänen mieltään.
_________

Maximilian katseli mietteliäänä eteensä, mies istui sohvalla nojaten leukaansa käsiään vasten, mitkä oli koukistanut reisiään vasten. Ruskeat silmät katsahtivat olohuoneessa kirjahyllyn luona seisovan tummapiirteisen miehen puoleen.
”Ei hän ole väkivaltainen. Tai liioimmin impulsiivinen. Meillä oli vain todella paha riita... Ja hän oli tämän tapahduttua ihan paniikissa ja kauhuissaan”, Maximilian selitti sen jälkeen raskaasti huokaisten ja sulki hetkeksi silmänsä nähdessään Gregoryn kurtistavan jo torjuvasti kulmiaan. Mies näytti ärtyneeltä, vaikka hillitsikin sen muutoin täydellisesti paitsi silmistään.
”Voi jumalauta. Ja hänetkö pitäisi päästää Audien lähelle, jos hän flippailee noin sinunkin seurassasi?” Gregory äyskähti vaimeasti ja pudisteli päätään vielä silloinkin, kun Maximilian räpäytti silmänsä auki ja katsoi uudelleen parhaan ystävänsä puoleen. Gregory oli katsonut tyrmistyneenä hänen kasvojaan tuotuaan Elfrieden ja Anyannan takaisin kotiinsa. Myös tytöt olivat tuntuneet hieman pelästyvän alkuun isänsä terminaattorimaista habitusta kasvoillaan. Maximilian oli ensitöikseen selittänyt tyttärilleen, että kyse oli ollut vain pienestä, huolimattomuudesta johtuneesta tapaturmasta, ei mitään mistä pitäisi olla huolissaan. Anyanna oli ollut miltei itkuinen nähdessään isänsä kasvot, mutta Max oli saanut tytön nopeasti rauhoittumaan ja mielialan parantumaan. Esikoisensa kanssa mies oli vaihtanut nopean katseen ja luvannut juttelevansa Elfrieden kanssa paremmin vielä myöhemmin.

Sillä hetkellä molemmat tytöt olivat omissa huoneissaan mikä antoi mahdollisuuden sille, että Max saattoi hetken jutella rauhassa Gregoryn kanssa ja kertoa muun muassa oman versionsa edellisillan kulusta. Gabriellen mainitseminen ja kuullessaan siitä tapahtumasarjasta, mikä oli lopulta johtanut saksalaismiehen kasvojen sen hetkiseen ulkonäköön, ei ollut varsinaisesti saanut Gregorya mitenkään suopeammaksi serkkunsa suhteen. Maximilian katseli hetken ajatustensa kanssa kamppailevaa ystäväänsä. Gregory oli huolissaan, tottakai, olihan hänkin.
”Teillä alkaa olla vaihtoehdot lopussa. Sinäkin tiedät miten itsepäinen siskosi osaa olla. Jos häntä ei saa oikealla lailla motivoitua ja mieltä avoimeksi, hän ei tule parantumaan koskaan. Tiedät sen itsekin. Ehkä Gabrielle saa sen lukon aukeamaan Audreyn mielestä. En tiedä. Ahdistaa se ajatus minuakin. Se muistikuva Audreysta kummittelee koko ajan minua. Ja se kuinka Gabriellen kädet olivat aivan hänen veressään”, Maximilian sanoi hiljaa ja raapi turhautuneen näköisenä otsaansa. Oliko hänkään vielä ihan täysin sisäistänyt sitä tosiasiaa, että Gabi oli jälleen vapaana eikä viime öinen ja sen aamuinen ollut vain jotain häiriintynyttä unta.
”… Haluaisin olla läsnä, mutta tiedän jo nyt, etten kestä katsoa hänen koskevan Audreyhin. Olevan edes samassa tilassa. Mutta haluan olla perillä siitä, miten asiat lähtevät sujumaan. Jos lähtevät”, Maximilian pyysi ja katsoi Gregoryyn, joka nyökäytti päätään hänelle vastaukseksi. Gregory oli vastavuoroisesti kertonut mitä oli suunniteltu Audreyn ja Gabriellen suhteen. Senkin, mikä Christianin kanta oli asiaan, sillä Maximilian oli halunnut tietää senkin.

”Vieläkin syytän itseäni. Se, että Elfriede oli jo sotkeentunut siihen paskaan, niin vielä se, että Gabrielle… Epäonnistuin kahdesti”, Max tokaisi tuskastuneesti ja riiputti päätään raskas syyllisyyden taakka harteillaan. Hän yritti ravistella sitä pois, mutta se oli tiukasti kiinni. Gregory katsahti ystävänsä puoleen murheellisena, ilme heltyen, sillä tiesi ettei hänen vihoittelullaan ollut mitään todellista merkitystä, lähinnä vain haittaa. Gregory käveli Maximilianin luokse ja istuutui tämän vierelle samalla nostaen hetkeksi kätensä tämän hartialle.
”Et voi syyttää itseäsi siitä mitä he ovat tehneet. He tekivät ratkaisunsa. Elfriede onnistui salaamaan pitkään oman käyttönsä, samoin Gabrielle. Meiltä kaikilta. Ihan yhtä sokeita me kaikki olimme, vaikka se kaikki tapahtui silmiemme edessä”, Gregory sanoi ja jäi hetkeksi miettimään seuraavia sanojaan.
”Meidän pitää antaa hänelle mahdollisuus. Mahdollisuus yrittää pelastaa se mitä on vielä pelastettavissa.”

Maximilian katseli käsiään. Vasenta nimetöntään, missä lepäsi yhä hänen vihkisormuksensa. Hän oli aina välillä ajatellut riisuvansa sen pois, muttei ollut silti pystynyt. Töissä hän otti sen aina pois, mutta silti jokaisen vuoron jälkeen hän oli jo silkasta vanhasta tottumuksesta pujottanut sormuksen aina takaisin sormeensa. Loppujen lopuksi… olihan hän yhä naimisissa Gabriellen kanssa.
”Tiedän. Ja älä minusta huolehdi, tämä ei toistu”, Maximilian lupasi jo hymy käväisten huulillaan ja viittasi ohimennen kädellään kasvojensa puoleen.
”Tiedäthän, että voit aina soittaa mikäli kaipaat juttuseuraa. Kellonajasta riippumatta. Älä jää yksin äläkä yritä kannatella kaikkia yksin pystyssä”, Gregory pyysi.
”Kiitos, G.”
*
Maximilian koputti kevyesti rystysillään Elfrieden huoneen ovea vasten ennen kuin raotti sitä sen verta, että saattoi jäädä nojailemaan ovenkarmia vasten ja nähdä esikoisensa.
”Oliko teillä eilen hauskaa?” mies kysyi rikkoakseen hiljaisuuden. Elfrieden kääntyessä katsomaan häntä ja nähdessään sen huolestuneisuuden tyttärensä silmissä ja kasvoilla, Maximilian veti syvään henkeä ja astui peremmälle huoneeseen. Hän saattoi vain levittää vähäeleisesti käsiään. Hän oli jo väsynyt puhumaan siitä aiheesta. Tapahtunut oli tapahtunut eikä mitään pysyvää vahinkoa ollut tapahtunut. Ainakaan fyysisellä tasolla…
”Älä kysy tarkemmin. Kaikki on kunnossa, vaikka tämä nyt ehkä vähän kipeältä näyttääkin tällä hetkellä. Mutta mitä sinunkin tarvitsee tietää, on, että Gabrielle on päässyt eilen vapaaksi. Hän asuu tällä hetkellä meidän vanhassa kodissamme, mutta en halua Anyannan tietävän tästä vielä mitään. Kerron hänelle, kun tiedän vähän enemmän tilanteesta ja kun aika on oikea. Ja ethän sinäkään yritä ottaa mitään kontaktia Gabiin? Jos haluat jotain kysyä tai tietää, tule minun luokseni. Vielä mennään todella pienin askelin eteenpäin ja haluan päästä perille enemmän hänen voinnistaan ja mielentilastaan ennen kuin voin edes harkita päästäväni teitä lähellekään häntä”, mies sanoi ja hieraisi ohimennen jäykältä tuntuvaa niskaansa. Hänen väsynyt kehonsa huusi lepoa. Silti kevyt, lämmin hymy kipusi Maxin huulille katsellessaan nuorta naisenalkua.
”Mutta…. Se ei ollut varsinainen asiani. Minulla on sinulle jotain. Tule mukaani”, Maximilian pyysi ja väläytti salaperäisen virnistyksen esikoiselleen ennen kuin ojensi kutsuvasti toisen kätensä Elfriedeä kohti.

”Pikkulinnut muistuttivat minua jostain minkä meinasin jo unohtaa… Hankin meille liput sinne hyväntekeväisyystanssiaisiin. Kaikkihan sinne ovat menossa”, mies puheli hymyillen heidän kävellessä käytävää pitkin. Hän johdatteli Elfrieden yläkertaan pieneen oleskelutilaan. Max laski otteensa tytön kädestä ja käveli ovenkarmiin laitetun ylellisen näköisen vaatepussin luokse. Hän veti vetoketjun auki ja heilautti pussin sisällä olleen mekon tyttärensä nähtäväksi ennen kuin nosti sen henkaristaan roikkumaan oven päälle.
”Hankin sinulle mekon sinne…. ja jotain muutakin”, Maximilian jatkoi Elfrieden saatua hetken katsella kallista, kimaltelevaa mekkoa, mikä sopi todella hyvin tanssiaisten ympärille rakennettuun teemaan. Talven ihmemaa, jota kukin osallistuja saisi tulkita haluamallaan tavalla. Hän oli maultaan ehkä siinä mielessä klassisempi, ettei lähtenyt tytärtään pukemaan sentään mihinkään naamiaisasuun, mutta oli mekko silti moderni ja sopiva aikuisuuden kynnyksellä olevalle Elfriedelle. Maximilian aukaisi lipaston päällä olevat korurasiat auki. Lukemattomat jalokivet välkehtivät rasiassa lepäävissä kaulakorussa, rannekorussa ja korvakoruissa. Mies nosti yhdestä rasiasta käsiinsä timanttitiaran ja asteli Elfrieden luokse. Tottuneesti Max asetteli kaikissa sateenkaaren väreissä säihkyvän tiaran tyttärensä päähän.
”Koska olet minun tyttäreni ja von Hartog, sinun pitää alkaa tottua pitämään joskus tällaistakin päässäsi… pidetään näitä tanssiaisia vaikka kenraaliharjoituksina tulevaisuutta ajatellen”, mies sanoi hymy käväisten huulillaan ja otti sitten muutaman askeleen taaksepäin katsoakseen paremmin tytärtään. Timanttitiara päässään tyttö todella näytti tulevalta paronitar von Hartogilta. Tosin tiaraa ja niitä kaikkia hienouksiakin Maximilian oli vaikuttunut näkemästään. Lämmin pilke syttyi miehen silmiin.

”Olet niin kaunis. Saan olla todella onnellinen ja ylpeä ollessani isäsi”, mies hymähti ja ojentui sitten täydelliseen herrasmiehen kumarrukseen. ”Teidän ylhäisyytenne”, mies naurahti pehmeästi ja väläytti virheettömän virnistyksen tyttärelleen ennen kuin suoristautui takaisin ylös. Max katsahti mekon ja korujen puoleen. ”Toivottavasti en mennyt aivan metsään valinnoissani”, mies puheli.

Vastaa tähän
Nimi: Sere
Lähetetty: 05.02.2019
19:58
Otsikko: roolipeli
He olivat alkuun vain lähinnä jutustelleet lasten kanssa ja tutustuttaneet heidät isoäitiinsä. Christian oli luvannut Honey Roselle, ettei Carmenin tarvitse lähteä, kuten "Boon". Carmen oli vastannut Noahille, että aikoisi kyllä jäädä, ettei hän ole nyt lähdössä minnekään. Lasten ei tarvitsisi siis huolehtia siitä, että juuri isoäidiksi esitelty nainen lähtisi saman tien heidän elämästään pois. Carmen oli kuullut Beausta Cassandralta, joten tiesi, mistä Christianin ja Audreyn lapset puhuivat. Carmen oli jo täysin ihastunut lapsenlapsiinsa. Hän pystyi näkemään Riossa paljon sellaista, mitä oli nähnyt aikanaan, kun Christian oli ollut sen ikäinen. Noahissa oli myös paljon samoja piirteitä. Honey Rosen utelias, mutta ujo luonne ihastutti Carmenia kovin. Kun hän oli kuullut, että Christian oli antanut esikoiselleen yhdeksi nimeksi hänen nimensä, oli hänen sydämensä liikutuksesta pakahtunut. Carmen ei voinut olla yhtään sen onnellisempi siitä päätöksestään tulla käymään poikansa luona kylässä.


Kun he olivat aikansa jutelleet ja olleet, oli ollut poikien ja Honey Rosen aika mennä jo iltapuuhiin ja kohti nukkumatin vastaanottoa. Christian oli ohimennen antanut jokaiselle kolmikosta suukot ja halin ennen kuin Suellen oli lähtenyt lasten kanssa yläkertaan. Faye oli jäänyt vielä aikuisten seuraan – olihan toinen peräänkuuluttanut sitä rehellisyyttä vanhemmiltaan, joten se ei haittaisi, vaikka Fayekin kuulisi hieman taustoja Carmenin yllättävästä paluusta heidän luokseen. Lopulta Carmen olikin kertonut pääpiirteittäin miksi oli lähtenyt aikanaan ja miksi tullut nyt takaisin. Nainen huomioi Fayen läsnäolon kuitenkin siten, että jätti joitain aukkoja tarinaansa - Christian osasi varmasti Serafinan tietäessään täyttämään ne aukot mielessään. Christian oli lopulta kysynyt äidiltään, oliko toinen koskaan vuosien aikana yrittänyt tulla takaisin heidän luokseen.
"Se oli hyvin vahdittua, miten liikuin. En voinut suoraan lähestyä teitä. Halusin kuitenkin tietää enemmän. Halusin tietää, kuinka monta lastenlasta minulla on, miten teillä menee... Se, että on eristettynä kaikesta haluamattaan, on rankkaa. Sitä toivoo vain saavansa jonkin pienen tiedonrippeen jostain", Carmen kertoi ja katseli Christiania lohduton hymy kasvoillaan. Mies nyökkäsi ymmärrystään osoittaen. Carmen tuli vilkaisseeksi ohimennen Audreyta, jolloin hänen mieleensä tuli jotain, minkä hän haluaisi kertoa.
”Olemme tavanneet aiemminkin, Audrey. En tiedä muistatko sellaista yksittäistä kertaa, mutta olit Honey Rosen... Roseyn kanssa ostoksilla. Faye oli myös mukanasi. En itse tarkkaan muista sitä liikettä, mutta muistan, että halusin tietää lisää, nähdä teidät lähemmin. Tekeydyin asiakaspalvelijaksi hetkeksi, mutta katosin melko nopeasti sitten, koska olisin jäänyt hetkessä kiinni”, Carmen kertoi ja katseli sohvalla istuvaa tummaverikköä. Christian kurtisti kulmiaan mietteliäänä.
”Väijyitkö kaikkia meistä?” Christian kysyi hieman ihmetellen sitä äitinsä toimintaa, vaikka olisi luultavasti itsekin äitinsä asemassa toiminut samoin.
”En voinut lähestyä sinua tai Cassandraa tai liiemmin isääsikään, koska olisi ollut liian iso riski jäädä kiinni. Oli paljon helpompaa lähestyä teidän kumppaneitanne. Joskus minun oli heittäydyttävä vähän luovemmaksikin, vaikka ei ollut todellakaan kaukana, etten olisi jäänyt kiinni”, Carmen aloitti ja joi kulauksen kahvistaan, joka oli hänelle äskettäin vasta tarjoiltu.
”Cassandran ollessa sairaalassa, ei minun ollut tarkoitus tulla takaisin maisemiin vielä, mutta Gregory yllätti minut. Olen se, joka luovutti Cassandralle verta. Tiesin, etten koskaan aiemmin ollut ottanut sitä riskiä lähestyä teitä, mutta silloin minun oli nähtävä tyttäreni, joten päätin mennä ensimmäistä kertaa ihan lähelle. Luulin, ettei siellä huoneessa olisi muita, joten pystyisin menemään sinne. Sitten jouduinkin kohtaamaan Gregoryn ja Robertin sekä Jonathanin ja Benjaminin. Olin jo aikeissa lähteä käännyttyäni kannoilla, mutta se oli jo myöhäistä”, Carmen jatkoi kertomustaan. Ei hän enää pahoillaan ollut, sillä asiat olivat järjestyneet kuitenkin jotenkuten, vaikka se Serafinan läsnäolo Los Angelesissa aiheuttikin pientä ahdistuksen tunteita hänessäkin. Hän oli nytkin liikkunut vain harkitusti ja koittanut piileskellä suurimmaksi osaksi hotellihuoneessaan, jossa oli majoittuneena. Omaa kotia hänellä ei ollut.
”Kerroin Gregorylle jo silloin, että olin nähnyt hänetkin aiemmin. Näin hänen kasvoiltaan, että hän muisti nähneensä minut. Tekeydyin kerran työntekijäksi DNE:llä. En ollut hetkeen kuullut mitään kenestäkään, joten minun oli pakko järjestää itseni sisäpiirin puolelle”, Carmen henkäisi syvään ja pudisteli päätään hieman sille omalle tilanteelleen. Samalla hän kertoi siitä välikohtauksesta Gregoryn kanssa, kun toinen oli löytänyt hänet työhuoneestaan – ja kuinka hän oli päätynyt ”varastamaan” sen paperipainon, jonka nyt viimein oli sitten saanut palautetuksi. Lopulta Carmen oli toivonut, että he voisivat puhua jostain muusta, sillä halusi vanhojen muistelun sijaan saada uuden yhteyden poikaansa ja tutustua tuon perheeseen paremmin.

"Cassandra mainitsi, että olette kaikki osallistumassa joihinkin hyväntekeväisyystanssiaisiin", Carmen aloitti ja sai vahvistavan nyökkäyksen olohuoneessa olijoilta.
"Voisin suunnitella sinulle mekon sinne, Faye", Carmen sanoi yllättäen, mutta tajusi sitten olevansa ehkä liian tungetteleva tai yli-innokas. "Anteeksi, siis tietenkin laitat haluamasi mekon, oletko valinnut jo jotain?" Carmen kysyi teiniltä hymyillen ystävällisesti. Keskustelu pysyi yllä television pysyessä päällä sopivana taustameluna. Carmen oli kaikki ne vuodet suunnitellut vaatteita vain omaksi ilokseen voimatta tehdä omaa työtään elinkeinonaan. Hän kaipasi jo omaa kutsumustaan, omaa työtään, mutta ei läheskään niin paljon kuin omia lapsiaan.

__

He olivat saapuneet hetki sitten näyttelyyn, johon Solene oli heidät kutsunut. Clarencen oli ollut omaksi yllätyksekseenkin jättää poikaa kotiin, vaikka tiesi Saskian ja Williamin huolehtivan tuosta mitä parhaimmin. Poika olisi luotettavissa käsissä, siitä ei ollut epäilystäkään. He olivat melko nopeastikin valmistautuneet ja vähintään yhtä nopeasti Saskia oli heidät potkinut pihallekin heidän saavuttuaan isovanhempien velvollisuuttaan suorittamaan. Mitä luultavammin se oli ennemmin etuoikeus kuin velvollisuus.
”En ymmärrä täällä olevasta taiteesta juuri mitään, mutta sen tiedän, että sinä olet illan kaunein taideteos”, Clarence kuiskutteli vaimonsa korvaan väläyttäen tuolle itselleen ominaisen virnistyksen. Olihan hän jo aiemminkin kehunut Deidren ulkonäköä tekemättä siitä kuitenkaan liian teennäistä. Clarence ei kehunut toista sen takia, että lohduttaisi naista tuon aiempien tuskailujen vuoksi vaan oli oikeasti täysin vilpitön kehujensa kanssa. Clarence osasi myös lukea sen verran, että heidän pitäisi saada muuta puhuttavaakin, jotta Deidrekin voisi rentoutua ja saada paremman fiiliksen sille illalle.
”Toisaalta, jäin kyllä miettimään sitä burkaa, josta mainitsit. Sehän olisi voinutkin toimia”, Clar vitsaili ja painoi kevyen suukon ohimennen rakkaan aviovaimonsa huulille. Clarence ei tiennyt mikä häneen oli viime aikoina mennyt, sillä oli ollut ihan liian... rento ja avoin. Häntä jopa itseäänkin pelotti ne piirteet itsessään.

”Arvaa mitä?” Clar aloitti heidän seuratessa samalla muiden ihmisten kulkua näyttelyssä. Solene oli juuri toivottanut kaikki tervetulleiksi, eikä toinen ollut selvästi katseellaan löytänyt etsimäänsä – Darrellia.
”Darrell ilmoitti tulevansa, mutta ei kuulemma ehdi tähän alkuun. Älä kerro Solenelle, antaa hänen yllättyä”, Clarence supatti vierellään seisovalle vaaleaverikölle kuin minkäkin salaisuuden konsanaan. Clar oli aiemmin sedältään kysynyt, oliko toinen tulossa ja oli lopulta jopa saanut vastauksenkin, kun toinen oli ilmoittanut kyllä saapuvansa, mutta hänellä olisi ensin pari asiaa selvitettävänään ennen sitä, minkä vuoksi hän pääsisi tulemaan huomattavasti myöhässä sinne.
Darrell ei ollut erikseen maininnut selvitettävien asioiden laitaa, mutta Clarence osasi ennakoida sen liittyvän jotenkin Hannahiin. Mies perusti oman analyysinsa sille, kun Solene oli kertonut kohtaamisestaan Hannahin kanssa sinä aamuna. Se oli ollut varmasti nuorelle texasilaiselle järkytys. Jestas, sitä se olisi ollut kenelle tahansa Darrellin tuntemalle ihmiselle. Clarence oli jo jatkamassa sitä pientä juoruiluaan aiheen tiimoilta, kunnes huomasi tutut kasvot vierellään.
”Et sitten kauheasti myöhästynytkään”, Clar totesi Darrellille, joka oli ilmestynyt kuin tyhjästä siihen heidän seuraansa.
”Ei ollutkaan niin paljoa selvitettävää, kun Hannah ehti jo lähteä. Tai siis...”, Darrell aloitti kertomaan.
”Niin hän ja Solene kohtasivat ja halusit puhua hänen kanssaan? Kuinka paljon välttelitte toisianne tänään?” Clar kyseli sedältään koittaen pidätellä sitä virnettä kasvoiltaan, jotta ei tekisi niin paljon kiusaa Darrellille kasvotusten.
”Koko päivän. Mennessäni keittiöön kuului, kuinka hänen huoneensa ovi sulkeutui. Ja mennessäni omaan huoneeseeni, hän meni keittiöön vuorostaan. Sama toistui pari kertaa”, Darrell kertoi, eikä Clarence voinut olla naurahtamatta. Olisivathan nyt kaksi aikuista ihmistä voineet keskustella asiasta ihan kypsästikin, mutta Darrellin ja Hannahin suhteen tilanne oli hieman erilaisempi. Miehellä ei koskaan ollut ollut naisvieraita kotonaan, eikä hän ollut koskaan ajatellut sellaisia tuodakaan heti tyttärelleen näytille.
”Mutta se asia sikseen”, Darrell pyysi pyöräyttäen silmiään veljenpoikansa naljailuille asiasta. Hän pyöri jo valmiiksi siinä pienessä häpeäkuutiossaan.

__

Elfriede jäi melkein sanattomaksi jo sen mekon nähdessään, sillä oli tykästynyt siihen heti. Se sopi juuri täydellisesti niiden tanssiaisten teemaan, eikä hän olisi oikeasti osannut edes toivoa mitään sellaista. Ja hänen isänsä sovittaessa sitä tiaraa hänen päähänsä... Vau. Elfriede ei tiennyt oliko koskaan nähnyt mitään niin upeaa kuin se tiara oli. Hänen oli hetkeksi käännyttävä katsomaan itseään seinällä olevasta peilistä ennen kuin käänsi katseensa takaisin isäänsä, joka tarkasteli häntä ennen kuin oli herrasmiesmäisesti kumartanut hänelle. Elfriedestä se kaikki oli niin vierasta ja uutta hänelle, että häntä lähinnä hieman nauratti se kaikki – hyvällä tavalla kuitenkin. Isänsä antamien kehujen myötä hän kuitenkin tunsi pienen piston sisimmissään.
”En ole kyllä antanut paljon aihetta olla ylpeä, mutta kiitos kehuistasi”, Elfriede sanoi lopulta hänen katseen käydessä ohimennen lattianrajassa. Se tunne tulisi kalvamaan häntä vielä pitkään, josko hän koskaan pääsisi siitä kokonaan eroon. Elfriede tiesi pettäneen toisen luottamuksen ja tuottaneensa ison pettymyksen toilailuillaan, eikä hän voisi sitä saada mitenkään tekemättömäksi. Tyttö kuitenkin nosti katseensa miltei heti, kun Maximilian oli ääneen pohtinut, oliko onnistunut valintojensa kanssa. Elfriede siirtyi sen verran, että pystyi tarkastelemaan koruja läheltä.
”Et todellakaan, nämä ovat ihan älyttömän upeita”, tyttö puhui ollessaan melkein mykistynyt niiden korujen vuoksi. Hetken hän saattoi jäädä ihmettelemään niitä jopa suu auki.
”Olen kiitollinen. Kaikki nämä ovat täydellisiä”, Elfriede kiitti vilpittömästi ja ihastellessaan niitä koruja ja sitä mekkoa edelleen. Se tiara tuntui niin vieraalta esineeltä hänen päässään. Hän oli toki nähnyt Hildegardin joitain tiaroita, mutta ei ollut koskaan osannut kuvitellakaan, että itse saisi mitään sellaista päässään pitää.

*
He olivat lopulta palanneet takaisin alakertaan Anyannan jo huhuiltua isäänsä. Loppupäivä oli taittunut oikeastaan aika rennoissa tunnelmissa. He olivat lämmittäneet ja syöneet ruokaa, jota oli edeltävältä illalta jäänyt aikuisten illanvietosta. Ruoan jälkeen Elfriede oli hakenut huoneestaan omasta jemmastaan irtokarkkinsa, joiden kanssa oli sitten linnottautunut olohuoneen sohvalle television ääreen Anyannan ja isänsä kanssa. Televisiosta tuli vielä sopivasti jokin animaatio. Lasten elokuva, johon oli viljelty paljon aikuisten huumoriakin.
"Me kävimme eilen siellä Hollywood-kyltillä”, Elfriede kertoi ja näytti isälleen puhelimesta ottamaansa kuvaa sieltä. ”Tai siis emmehän me tietenkään siellä käyneet”, tyttö lisäsi sitten naurahtaen. Se kyltin luokse hiippailu oli todellakin ollut sen arvoista.
”Lopuksi kävimme vielä yksissä bileissä, mutta emme viihtyneet siellä kauaa. Ja hauskin juttu koskaan tapahtui tänään aamulla. Gregoryn ja Cassandran pihalla oli kana. Se oli ihan kamalan näköinen. Katso vaikka”, Elfriede selitteli ja näytti siitä kanastakin ottamaansa kuvaa, jonka Anyannakin tahtoi nähdä vielä uudestaan. Se oli ollut niin huvittava otus.

Heidän huomionsa herpaantui yhtäkkiä elokuvan keskeytyessä televisiossa ylimääräisen uutislähetyksen vuoksi. Elfriede jäi kuuntelemaan kiinnostuneena, sillä tiesi sellaisia uutislähetyksiä tulevan vain, kun ilmoitettiin jostain vakavasta – joskus ne liittyivät äärimmäisiin sääolosuhteisiin kuten eri myrskyihin, pahoihin metsäpaloihin tai sitten terroristi-iskuihin. Syitä oli sen kokoisessa maassa useita. Uutisankkuri aloitti kertoen, että vankikuljetuksen kuljettua sairaalasta vankilalle, oli auton matka keskeytynyt onnettomuuden vuoksi.
"Poliisilla on vahva syy uskoa, että onnettomuus on aiheutunut suunnitelmallisuuden tuloksena. Onnettomuudessa kyydissä olleista vangeista neljä on päässyt karkuun. Vankila on tehnyt selvityksen asiasta ja julkaissut karanneiden vankien henkilöllisyydet", uutisankkuri kertoi vakavaäänisesti. Vangit esiteltiin kuva kerrallaan nimien kera.
"Richard Mewton, Paco Deriz, Jamie Anderson, Liam Boyle", uutisankkuri esitteli kuvien vaihtuessa ruudussa ja ilmoitti numeron, johon kaikki vinkit näiden henkilöiden osalta haluttaisiin ilmoitettavaksi.
”Kaikkea sitä tapahtuukin”, Elfriede hymähti mietteliäänä. Hetken kuluttua animaatioelokuva jatkui ja yläreunaan jäi pyörimään ”hätätiedote” asiasta. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun jotain sellaisia uutisia televisiosta tuli, mutta joka kerta se herätti kyllä ajatuksia.

__

”Etkö ymmärrä, että jäät tästä kiinni?” Cassandra sanoi istuessaan olohuoneessa yhdellä keittiöstä otetuista tuoleista. Jamie vilkaisi Cazia istuessaan hieman etäällä naisesta selvästi miettien, miten toimisi seuraavaksi. He olivat talossa, jossa Cassandrakaan ei ollut koskaan aiemmin ollut. Jestas, hän ei edes tiennyt missä päin kaupunkia he olivat, sillä he olivat ajaneet melko kauan autolla, eikä takakontista näkyneitä maisemia voinut erehtyä kehumaan.
”Turpa kiinni”, Jamie pyysi koittaessaan saada ajatuksiaan järjestykseen.
”Ei mene kauaa, kun he tekevät etsintäkuulutuksen ja kaikki etsivät sinua ja...”
”TURPA KIINNI!” Jamie raivostui ja nousi sen verran aloiltaan, että pystyi lyömään naista kasvoihin, sillä kertaa avokämmenellä. Cassandra vei molemmat kätensä pitelemään poskeaan. Hän olisi halunnut juosta saman tien karkuun, mutta miehen käsissä oleva ase sai hänet tottelemaan ja tekemään juuri niin kuin mies halusi.

Se keskustelu ei pitkälle edennyt, sillä hermonsa menettäessään Jamie päätyi aina lyömään, tukistamaan... Ylipäätään satuttamaan Cassandraa. Riitely oli edennyt niin, että Jamie oli tahallaan koittanut provosoida tummaverikköä sanomaan jotain, josta riita aina vain yltyi ja lopulta mies sai kai jonkin tyydytyksen siitä, kun pystyi lyömällä vaientamaan Cassandran. Nainen sylki verta suustaan ja tunsi ääretöntä kipua, vaikka nyrkistä hän ei ollutkaan vielä saanut – todella positiivista, eh. He olivat parisen tuntia viettäneet sellaisissa asemissa, kunnes lopulta Jamie oli hetkeksi sitonut naisen tuoliinsa, peittänyt tuon suun teipillä ja sammuttanut valot siksi ajaksi, kun oli lähtenyt käymään jossain. Caz nuokkui tuolissa puolitajuttomana niiden lyöntien seurauksena, mutta koitti katseellaan etsiä mahdollisia vinkkejä siitä, missä päin he oikein olivat. Jos hän pääsisi karkuun, hänen täytyisi tietää, missä he olivat. Olohuoneessa olevasta vitriinin lasioven pinnalta heijastui ulkoa maisemaa. Hänen näkönsä ei ollut terävimmillään sillä hetkellä, mutta Caz pystyi sen verran tulkitsemaan, että he olisivat jossain lähiössä. He eivät olleet siis missään syrjäseudun mökissä. Jos hän pääsisikin karkuun, olisi lähettyvillä muita ihmisiä – toivon mukaan. Hän ei edes tiedä, kauan ehti nuokkua siinä tuolissaan, sillä se aika oli tuntunut todella pitkältä.

Jamie palasi lopulta jokin muovipussi mukanaan. Ilta oli jo selvästi hämärtynyt. Mies laittoi valot päälle ja repi Cazin suun edessä olevan teipin pois. Jamie päästi naisen tuolista vapaaksi, mutta vannotti, että jos toinen yrittäisikään edes paeta, tuo saisi luodista.
”Saat luvan tehdä ruokaa”, Jamie sanoi ja osoitti Cassandralle tietä keittiöön aseellaan.
”Oletko ihan sekaisin?” Cassandra kysyi kulmiaan kurtistaen ja nousi haparoiden ylös tuolistaan. Jamie vei aseen tummaverikön ohimolle ja katsoi toisen kasvoja totisena.
”Teet niin kuin sanon”, Jamie pyysi ja tönäisi Cassandraa eteenpäin keittiön suuntaan, jolloin nainen kaatui lattialle.
”Saatanan ämmä, nouse ylös”, Jamie tuhahti ja päätti potkaista naista kylkeen vähintään kerran. Cassandra sai vahvan flashbackin siihen hetkeen hississä, kun hän makasi hissin lattialla ja Jamie oli potkaissut häntä kutakuinkin samaan kohtaan. Vain nyt se teki vielä entistä kipeämpää, sillä naisen kylkiluut olivat vielä toipumassa siitä ampumisonnettomuuden jälkeisestä elvytyksestä, joka oli aiheuttanut muutaman kylkiluun murtumisen. Cassandra oli varmaan menettänyt tässä vaiheessa tajunsa hetkeksi, sillä ylös noustessaan hän ei nähnyt Jamieta missään. Seinällä ollut kello näytti jo yhtä yöllä. Mies kuitenkin ilmaantui keittiöön heti, kun Caz oli taas jaloillaan. Jamie oli asetellut jo ne ruokatarpeet keittiön tummalle marmoriselle tasolle.
”En tiedä, miksi haluat minun tekevän sinulle ruokaa”, Caz sanoi päätään pidellen. Sitä särki.
”Pitäähän sitä syödäkin välissä”, mies tokaisi ja antoi tummaverikön mennä ruokatarpeiden äärelle. Cassandra muisti heti kaikki ne nähdessään, että se oli sellainen ruoka, jota hän teki Jamielle aina toisen sitä vaatiessa. Kerran toinen oli herättänyt hänet yöllä vain sitä varten, että hän paistaisi toiselle kanafileet ja tekisi salaatin ennen kuin mies oli lähtenyt pelireissulle. Cassandra aloitti nytkin ruoanlaiton salaatin teosta. Hän otti sen veitsen käteensä ja pohti hetken siihen tarttuessaan, että siinä olisi yksi hänen mahdollisuuksistaan.
”Äläkä edes ajattele sitä”, Jamie sanoi huomatessaan eksänsä pohtivan asiaa ja tukisti Cassandraa.
”Päästä irti”, Cassandra pyysi ja lopulta se yltyi sellaiseksi käsirysyksi, että Caz huomasi yhtäkkiä uhkailevansa Jamieta sillä veitsellä, kun miehellä oli puolestaan ase käsissään.
”Laske se veitsi”, Jamie kehoitti, jolloin Caz laski hitaasti veitsen alas, mutta ei päästänyt siitä irti. Tilanne eskaloitui niin, että Jamie yritti tarttua veitseen käytyään käsiksi naiseen ja lopulta sai otteenkin siitä. Jossain vaiheessa kamppailua he olivat kaatuneet jo siihen lattialle koittaessaan vääntää siitä, kummalle se veitsi kuuluu. Tilanne taukosi hetkeen, kun Cassandra huusi kivusta. Veitsi oli onnistunut viiltämään hänen kyynärtaipeestaan noin kymmenen sentin pituisen viillon, joka alkoi välittömästi vuotamaan verta runsaasti.
”Saatanan hullu!” Cassandra huusi ja koitti lyödä Jamieta halutessaan irti toisen otteesta. Mies oli fyysisesti paljon vanhempi kuin hän, jolloin Jamien oli helppo hallita naisen liikkeitä.

”Pilasit elämäni”, Jamie tuhahti painettuaan naisen lattiaa vasten toisen ollessa vatsallaan.
”Minä?” Caz naurahti epäuskoisena, uskomatta mitä toinen oli juuri sanonut. Adrenaliini virtasi naisessa sillä hetkellä todella kovaa.
”Sinun takiasi jouduin vankilaan”, Jamie sanoi jälleen tukistaen naista, joka ähkäisi kivusta. Kun Caz kuuli, mitä mies sanoi, hänen katseensa tummeni entisestään.
”Aiheutit itse oman ahdinkosi, kun..”, Cassandra aloitti, mutta tuli keskeytetyksi.
”Ai kun mitä? Tarkoitat varmaan sitä pientä kohtaamistamme siellä hississä”, Jamie aloitti ja nauroi hiljaa. ”Sehän oli vain pientä hauskanpitoa”, mies kommentoi olkiaan kohauttaen. Cassandra puri hampaansa yhteen koittaessaan hillitä itsensä sillä hetkellä. Hän ei voinut kuitenkaan liikkua, sillä Jamiella oli se ase jälleen kädessään.
”Mehän voisimme ottaa uusinnan”, Jamie kuiskasi naisen korvanjuuressa. Cassandra tunsi melkein lamaantuvansa ne sanat kuullessaan ja eläessään mielessään taas sitä hetkeä lävitse. Hän havahtui kuitenkin siihen, kun kuuli Jamien avaavan vyönsä solkea. Cassandra sai jostain adrenaliininsa ansiosta sellaisen tahdonvoiman, että onnistui jollain keinolla saamaan sen aseen lentämään Jamien kädestä kauemmas heistä. Hetken he molemmat jähmettyivät aloilleen ennen kuin alkoivat kilpaa ryömiä sen aseen luokse. Siinä hetkessä Cassandra kääntyi ympäri siten, että onnistui kyynärpäällään lyömään Jamieta ohimoon, jolloin oli miehen vuoro tuupertua lattialle ohimoaan pidellen.
”Vitun ämmä...”, Jamie sanoi pidellessään ohimoaan. Cassandra näki tilaisuutensa tulleen ja nousi kiirehtien eteiseen hieman hatarin askelin. Hänellä ei ollut kenkiä jaloissaan eikä todellakaan jäisi niitä siihen laittamaan, sillä Jamie nousi jo ylös lähtien hänen peräänsä. Cassandra avasi ovea paniikissa kaikista turvalukoista kuullessaan Jamien jo lähestyvän häntä. Lopulta hän sai oven auki ja ampaisi juoksuun Jamien lähtiessä hänen peräänsä.

Vastaa tähän
Nimi: .
Lähetetty: 06.02.2019
22:29
Otsikko: roolipeli
Tummaverikkö oli saattanut vain kuunnella sanattomana Carmenia tämän valottaessa heille vihdoin omin sanoin missä oli ollut kaikki ne vuodet, kun hänen oli oletettu olevan kuolleena, ja minkälainen tapahtumasarja siihen oli ylipäätänsä johtanut. Samaan aikaan Audreysta tuntui jotenkin pahalta kuulla sitä kaikkea, sillä hänestä oli jo alun alkaenkin tuntunut pahalta Christianin puolesta kuultuaan ensi kerran Carmenin olevankin elossa. Hän tiesi todella hyvin mitä toinen joutui käymään läpi, sillä oli itsekin kokenut sen ensin Beaun ja sitten Alexan palatessa takaisin niiden kaikkien vuosien jälkeen. Niin hänen äitinsä, kuin Carmeninkin uhraus oli ollut todella suuri ja raskas turvatakseen rakkaidensa turvallisuuden, ja hän kyllä ymmärsi sen… mutta samaan aikaan hän ei ymmärtänyt, sillä ei pystyisi itse koskaan, ei missään tilanteessa jättämään lapsiaan taakseen. Vaikka se olisi viimeinen ja ainoa vaihtoehto, hän ei olisi hyväksynyt sitä, hän olisi taistellut vastaan vaikka se olisi ollut jo mahdotontakin. Hänen oli ollut vaikea antaa anteeksi omalle äidilleen sitä ratkaisua, hän koki että toinen oli luovuttanut liian helpolla ja he olivat kaikki saaneet kärsiä siitä ratkaisusta. Se hiersi ja tulisi aina hiertämään Alexan ja Audreyn välejä, vaikka hän olikin pystynyt viimein antamaan äidilleen anteeksi ja sallinut toisen tulla osaksi omaa ja perheensä elämää.
Mutta Christian oli erilainen kuin hän ja ymmärsi varmasti paremmin oman äitinsä ratkaisun ja kääntäisi aisian niin, että olisi vain onnellinen saadessaan äitinsä takaisin. Audrey ei tuominnut Carmenia tämän päätöksen vuoksi, tärkeintä oli, että toinen pysyisi nyt lasten ja lastenlastensa elämässä mukana. Audrey yllättyi Carmenin kertoessa heidän todella joskus tavanneen aiemminkin. Se oli selventänyt monta häiritsevää asiaa tummaverikön mielessä ja hän yritti pohtia tarkoin, muistaa sen tilanteen, minkä Carmen oli juuri kuvaillut hänelle. Hän tuli katsahtaneeksi esikoisensakin puoleen, mikäli tyttö olisi muistanut, mutta ainakaan vielä Faye ei ollut sanonut siihen mitään. Mietteliäältä tosin tyttökin vaikutti. Sen erityisemmin heistä kumpikaan ei ennättänyt kommentoida mitään asiaan, sillä he jäivät jo kuuntelemaan sitä mitä Carmen kertoi seuraavaksi.
”Olen pahoillani puolestasi, että olet joutunut tyytymään noin vähäisiin tiedonrippeisiin. Uskon sen olleen varmasti raskasta”, Audrey sanoi myötätuntoisesti, sillä saattoi vain kuvitella miten rankkaa ja sydäntäsärkevää Carmenille oli varmasti ollut olla erossa rakkaimmistaan. Onneksi asiat olivat nyt toisin ja menossa kohti parempaa, vaikkei kaikki mutkatonta vielä ollutkaan Serafinan vuoksi. Jonkinlainen ratkaisu siihen tuli löytää ennen kuin mitään pahaa sattuisi…

”Se olit siis sinä! Sen kyllä muistan todella hyvin!” Audrey myönsi kevyesti naurahtaen, ”voisi sanoa, että veljeni ei ollut siitä kovin mielessään. Gregory on tunnetusti todella tarkka omasta yksityisyydestään ja tilastaan. Vain tietyt alaiset saavat mennä hänen työhuoneeseensa. Hän soitti minulle sinä iltana todella kiukkuisena”, tummaverikkö jatkoi hymähtäen muistellessaan sitä kertaa, kun Gregory oli soittanut ärtyneen oloisena hänelle ja kertonut tapahtuneesta. Audreysta se oli tuntunut ihan pikkujutulta, mutta hän oli vain saattanut kuvitella millaisen ripityksen Carmen, tai siis DNE:n ”työntekijä”, oli saanut jäätyään kiinni paikassa missä ei olisi pitänyt todellakaan olla sillä hetkellä.

Faye katsahti yllättyneenä Carmenin puoleen, mutta pian yllättyneisyys muuttui ilahtuneeksi ja kiitolliseksi hymyksi.
”En... Olen yrittänyt etsiä sopivaa, mutta mikään ei ole vastannut toiveitani. Minusta olisi todella ihanaa, jos suunnittelisit mekkoni. Äidillä on joitakin sinun suunnittelemiasi mekkoja ja pidän niistä todella paljon”, teini kertoi yhä hymyillen ja oli otettu toisen tarjouksesta. Tytöllä oli tietty mielikuva siitä millaisesta mekosta oli haaveillut, Carmen varmasti osaisi muuttaa mielikuvan todeksi ja tehdä siitä vielä paremmankin. Audreykin oli otettu Carmenin eleestä. Tanssijaiset olivat kuitenkin iso juttu jokaiselle niihin osallistuvalle nuorelle, joten sinne laitettavat asutkin olivat tärkeässä roolissa nuorille.
”Ne ovat kyllä kauniita. Olen vaalinut niitä siitä lähtien, kun sain ne Christianilta. Se, missä on mustia jalokiviä, on oikeasti todella upea. Olen pitänyt sitä pari kertaa ylläni eri juhlissa enkä saanut muuta kuin kehuja siitä, sillä se on todellinen katseenvangitsija”, Audrey sanoi hymyillen itsekinn ja tarkoitti vilpittömästi sanojaan. Hän omisti kaiken kaikkiaan neljä Carmenin suunnittelemaa pukua ja aikoinaan se oli tuntunut todella merkittävältä, että Christian oli raaskinut antaa ne hänen käyttöönsä.
___________

Viidestä eri Euroopan maasta olevien taiteilijoiden yhteisnäyttelystä povattiin menestystä. Heistä jokainen oli Euroopassa varsin menestyneitä ja sen hetken kuumimpia nimiä sekä edustivat laajalti eri tyylejä. Näyttelyyn osallistui neljä yksittäistä taiteilijaa eri maista sekä taiteilijapariskunta Italiasta.
Pariisilaistaitelija Solene Mimieux oli kuuma nimi monen huulilla, sillä naisen maine kiri tämän edellä ja moni oli utelias näkemään ja tapaamaan taitelijan, joka oli hetkeksi saanut koko Ranskan valtiovallan ja viranomaiset varpailleen. Amerikkaan mukanaan tuomissaan töissä pariisitar oli ottanut kuitenkin sen linjan, ettei tahtonut olla järin provosoiva tai kantaanottava, toki nainen kuitenkin halusi tuottaa keskustelua töillään, aivan kuten kuka tahansa itsensä tosissaan ottava taiteilija..
Jokaisen näyttelyyn osallistuva taitelija sai ilmasta ja osoittaa omaa tyyliään sekä sen monipuolisuutta haluamallaan tavalla. Jokaisella oli näytillä viidestä viiteentoista työtä, Solenella oli esillä kymmenkunta eri työtään/ kokonaisuutta. Jokaiselle oli museossa varattuna oma ”alueensa”, mutta isoimmassa tilassa, missä näyttely ”avattiin” virallisesti kutsuvierastilaisuudessa oli kultakin taiteilijalta esillä yksi taideteos, Solenelta oli eräänlainen valopylväs, mikä kuvasti hyvin pariisittaren mieltymistä käyttää töissään valoa ja värejä. Lisäksi jokaisesta taitelijasta oli seinällä informatiivinen kookas banderolli, missä oli taitelijasta kuva sekä lueteltuna merkittävimmät saavutukset sekä muut erityismaininnat. Deidre oli vilkaissut huvittuneena jättimäisen Solenea esittävän kuvan puoleen, sillä tiesi ystävänsä marmattaneen ja valittaneen koko asiasta hyvän tovin. Kuva oli kuitenkin hyvin edustava ja kaunis otos pariisittaresta, siitäkin huolimatta, että toinen oli ensin ärsytyksissään uhonnut lähettävänsä kuvan paljaasta takamuksestaan museoväen pyytäessä jokaiselta taiteilijalta kuvaa itsestään, mikä laitettaisiin sitten esille. ( tän tyylinen kuva. muokkasin tohon vaa sen nimen, mikä on semmosella hopeavalkoisella värillä painettuna, mikä taittaa eri värei, holo tiiäks :D ja noi muut random tekstit tossa on sit ihan valkosella vaa niit kuvauksii sen uran kohokohdist jne. https://aijaa.com/1TAp6Y )

Vaaleaverikkö katseli ympärilleen täydentuntuisessa salissa, mutta käänsi katseensa sitten mieheensä kuultuaan tämän sanat. Kevyt hymy käväisi naisen huulilla, jäänsiniset silmät välkehtivät hennosti.
”Sinä nyt vain haluat olla kultainen ja imartelet piristääksesi minua, teddy”, Deidre huomautti hymähtäen ja kohotti hivenen toista kulmaansa, muttei voinut olla naurahtamatta kuitenkaan Clarencen ottaessa puheeksi sen burkan.
”Olisinpa pukenut sitten sen ylleni…”, Deidre naurahti pehmeästi saatuaan vielä suukon mieheltään. Hän yritti saada itseään rentoutumaan ja nauttimaan pienestä vapaa-hetkestään tuoreena äitinä olemisesta, sillä nainen halusi kyllä viihtyä siellä ja katsella ympärilleen ollessaan oikeastikin taiteen ystävä. Mekon näyttävä leikkaus oli todella edukseen naisen mallimaiselle pitkälle ja hoikalle vartalolle ja hänellä oli ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa korkeat korkokengät jaloissaan. Eli hän oli todella panostanut ja laittautunut, mutta silti lymysi yhä takkinsa alle piiloutuneena, vaikkakin oli hän saanut sentää sen jo avattua mutta ei kuitenkaan riisuttua yltään. Deidre näpräsi levottomin sormin kimaltelevan pikkulaukkunsa metallista olkahihnaa.

Saskia oli tyttärensä nähdessään intoutunut heti hätyyttelemään avioparia käyttämään tilaisuutta hyväksi ja käymään vaikka muutamalla lasillisella tai syömässä jossain näyttelyn jälkeen. Jostain syystä ajatus hermostutti ja teki vaaleaverikön levottomaksi. Hänestä olisi kyllä ollut ihanaa saada kahdenkeskistä aikaa rakkaansa kanssa, mutta silti sillä hetkellä hän koki pakottavaa tarvetta vain lymytä kotonaan vauvan luona ylisuuren villaneuleeseen hautautuneena eikä niinkään illan riennoissa.

Deidre vilkutti ohimennen hymyillen takaisin salin toisella puolen olevalle Cleopatralle, mikä kulki kuin takiainen Malcolmin perässä. He olivat aeimmin vaihtaneet muutaman sanan, mutta Malcolm oli palkattu kuvaamaan näyttelyn avajaisia ja oli sen puolesta kiinni työssään. Cleopatra vain ei suostunut päästämään hetkeksikään miestään näköpiiristään ja sitä touhua oli sivusta katsottuna melko huvittavaa jälleen seurata, sillä Mal esitti ettei olisi vaimoaan edes huomannutkaan, mutta samaan aikaan Cleo yritti kaikin puolin kiinnittää jatkuvasti miehensä huomion itseensä ja tuli siten terrosisoineeksi monet miehen ottamista kuvista.
Mal ja Cleo eivät olleet kuitenkaan ainoat paikalle saapuvat tutut, sillä sivukorvalla vaaleaverikkö oli kuullut myös senkin mainittavan, että osa odotti saksalaistaitelija Maynor von Hartogin saapumista paikalle, sillä huhu moisesta olivat leijuneet ilmassa. Mies nautti suosiotaan myös Amerikassa, joten mies kutsuttiin usein ja näyttäytyikin monissa tämän tyylisissä ja tasoisissa tapahtumissa. Deidre katsahti yllättyneenä, mutta mielissään Clarencen puoleen kuullessaan tältä myös Darrellin saapuvan paikalle ja tiesi jo nyt, että Solene olisi asiasta myös iloinen. Nainen ei ennättänyt kommentoida siihen mitään, kun mainittu henkilö jo olikin ilmestynyt heidän seuraansa. Deidre koitti pidätellä omaa nauruaan kuunnellessaan Clarencen ja Darrellin sananvaihtoa ja nähdessään sen vaivautuneisuuden aiheeseen liittyen Darrellissa.
”Solene joutuu olemaan vielä pitkään kiinni toisaalla tapaamassa museon väkeä ja antamassa haastatteluita kollegoidensa kanssa… Tule kiertelemään meidän kanssamme. Hän löytää kyllä meidän luoksemme kunhan vapautuu velvoitteistaan, mikäli haluat ihan kasvotustenkin tervehtiä vielä häntä”, Deidre sanoi Darrelille hymyssä suin ja lähti johdattamaan miehiä ystävänsä töille varatulle ”alueelle”. Toki he menisivät varmaankin katselemaan muidenkin töitä, mutta häntä ainakin kiinnosti eniten nähdä Solenen töitä, vaikka osa niistä olikin hänelle ennestään tuttuja ja hän tunsi muutenkin hyvin ystävänsä tyylin.

Ensimmäisessä salissa, joka oli kaikista pienin, oli seinillä esillä muutamia tauluja sekä yksi hopeaveistos. Deidre katseli hetken tauluja, kunnes katsahti sivusilmällä vierellään seisovan Clarencen puoleen.
”Tunnistatko mitkä näistä ovat minun omani?” hän kysyi kepeä virnistys käväisten huulillaan ja nyökäytti kevyesti päätään taideteoksia kohti. Neljästä kauniisti kimaltelevista rintavaloksesta yhdet nimittäin olivat hänen omansa. Niiden lisäksi oli samaan tyyliin tehty yksi miehen rintakehä ja kuten naisten nännit, myös miehen omat oli peitetty kultaisin perhosin. Ehkä siinä viitattiin siihen, miten naisten paljaiden nännien näyttäminen oli yhä iso tabu, muttei miesten, vaikka samaan aikaan jatkuvasti alleviivattiin yhä enemmän sukupuolten tasavertaisuutta ja sukupuolineutraaliutta. Seuraavaksi he astelivat Darrellin luokse, joka oli katselemassa realistisen kokoista hopeaveistosta, minkä nimi oli ” ma douleur”, se oli käännetty myös englanniksi ”minun kipuni”.
”… Kertoiko hän sinulle syövästään? Hänen ennusteensa oli alusta lähtien, ettei hän selviäisi siitä... Onneksi hän kuitenkin parantui. Hän teki tämän siihen aikoihin, kun hoidot eivät ensin tehonneet”, Deidre kertoi Darrellille ja katseli mietteliäänä naisen torsoa, mikä oli valettu Solenen omasta vartalosta. Sitä katsoessa vaaleaverikkö tuli vähän surulliseksikin, sillä muisti niin hyvin vielä sen ajan, kun Solene oli ollut todella sairas. Rindy oli ollut ainoa, mikä oli pistänyt Solenen jaksamaan eteenpäin ja taistelemaan. ( https://aijaa.com/ZcVIA9)

Seuraavassa salissa oli esillä valokuvia tanssijoista ja niitä kuvia katsellessaan niiden kirvoittamat muistot saivat Deidren hymyilemään. Hän oli ollut mukana ystävänsä avustajana ja maalannutkin mukana olleita kahta tanssijatarta hopeanvärisellä maalilla. Hän oli pitänyt koko ideaa hullunkurisena, mutta Solenella oli ollut selvä visio päässään ja Deidre pystyi vieläkin muistamaan niin hyvin miten mahtipontinen Tsaikovsky oli soinut vanhasta gramofonista ja tanssijattaret olivat tehneet Solenen näkemyksestä totta. Kuvat olivat näyttäviä ja kauniita. Muut kuvat olivat sijoitettuna kahdelle muulle seinälle, mutta kaikista isoin kuva, mihin oli yhdistetty monta eri liikettä, hallitsi omana työnään yhtä kokonaista seinää. ( https://aijaa.com/GXEQ9x)

He katselivat hetken valokuvia ennen kuin siirtyivät seuraavaan tilaan, mistä eteenpäin alkoi enemmän näkyä se mieluisin ja ehkä ominaisinkin tapa Solenen luoda taidettaan. Tilassa oli kuusi liikkumatonta ihmishahmoa, joiden peilipinnoista heijastui huoneen valkoisille pinnoille kaunista, välkehtivää valoa.
”Älkää sitten pelästykö... Mutta voitte odottaa, että jotain tapahtuu kohta”, Deidre kertoi naurahtaen seurassaan oleville miehille ja asteli peremmälle tilaan katsellen samalla oikeiden ihmisten kokoisia patsaita. Yhtäkkiä kaksi niistä alkoi kuitenkin jäykästi liikkua, toinen aivan Clarencen ja Darrellin vieressä, ja toinen huoneessa myös olleen seurueen lähettyvillä, yksi naisista kiljahti pelästyen ennen kuin alkoi nauraa yllätyksestä sydänalaansa pidellen hahmon jatkaessa liikkumistaan. Nuo astelivat tilassa kuin henkiin heränneet patsaat, tekivät muutamia poseerauksia, kunnes seisahtuivat uudelleen aloilleen eivätkä liikkuneet enää siitä hievahdustakaan. Läsnäolijat ottivat haltioituneina näistä kuvia ja koittivat päästä perille siitä, mitkä patsaista olivat ”eläviä” ja mitkä eivät. Todellisuudessa vain ne kaksi kuudesta olivat oikeita ihmisiä taidokkaasti tehtyihin pukuihin piiloutuneina. Heidän siirtyessä seuraavaan tilaan, vaaleverikkö vilkaisi miesten puoleen eikä voinut olla virnistämättä sillä kaksikko näytti siltä kuin olisivat itsekin vähän pelästyneet tultuaan yllätetyiksi. Hän ei ollut tullut, sillä oli tiennyt odottaa sitä mitä tapahtuisi. (https://aijaa.com/hBcKpj)

Seuraavat esillä olevista Solenen töistä olivat enemmän valoilla, väreillä ja kuvilla sekä tilalla taiturimaisesti ”leikkimistä”, sitä mistä pariisilaistaiteilija oli erityisesti tunnettu ja erosi nytkin selvästi muista näyttelyyn osallistuvista taiteilijakollegoistaan. Seuraavan tilan tilataideteos oli Deidrellekin uusi ja hän katseli sitä ihastuneena, sillä siitä tuli mieleen vesiputous. Hän käveli peremmälle huoneeseen ja katseli yllättyneenä kuinka lattia ja huoneen takaseinä elivät siellä olevien ihmisten mukana.
”Kuinka erikoista ja kaunista…”, Deidre henkäisi lumoutuneena ja katseli kuinka ”valojuovat” kiersivät soljuvana virtana hänen jalkojensa ympäri. Äänen kanssa se todella loi sen illuusion, että hänestä tuntuikin siltä kuin hän olisi seisonut jossakin purossa. Kun hän napautti kengänkärjellään yhtä lattialle heijastuvasta kukasta, sen terälehdet irrottautuivat toisistaan ja lähtivät kulkemaan virran mukana. Moni vieras meni poseeraamaan seinää vasten kuvia varten ja muutama taiteenrakastaja rohkeni jopa käydä hetkeksi istumaan lattialle saadakseen kokonaisvaltaisen kokemuksen. (ei mitään noita taului seinillä! https://aijaa.com/fJUkWV & https://www.youtube.com/watch?v=qcB1B_upsOs)

Seuraavat kolme työtä toivat esiin sen, kuin Solene tykkäsi töissään kättää myös peilejä apunaan luodakseen illuusion rajattomuudesta ja äärettömyydestä, hän halusi haastaa katsojan miettimään mistä kaikki alkoi ja mihin kaikki päättyisi. Ensimmäisessä tilassa oli käytetty kristallikruunuja. Kokemus oli näyttävä ja teatraalinenkin, näytti kuin kristallikuurunuja olisi jatkunut loputtomiin, katsoi sitä mistä kulmasta tahansa. (https://aijaa.com/lSnZWu & https://www.youtube.com/watch?v=LnOmA3_cqEs)

Oli myös kaksi muuta peilihuonetta, joihin astuttiin joko yksin tai pienissä ryhmissä sisään vuorotellen. Yksi museon oppaista oli juuri ohjeistamassa heitä astumaan sisälle huoneeseen raollaan olevasta ovesta, mutta yllättäen opas nyökäyttikin tervehdykseksi päätään heidän seuraansa yllättäin ilmestyneelle naiselle.
”Miss Mimieux”, tämä tervehti kunnioittavasti kohtelias hymy huulillaan. Deidre pyörähti ympäri yllättyneenä katsoakseen Soleneen, joka väläytti hänelle ja Clarencelle leveän virnistyksen ennen kuin poimi Darrellin käden omaansa.
”Te voitte käydä ensin siellä, minä vien Darrellin tänne toiseen”, pariisitar naurahti ranskaksi silmät välkehtien hyväntuulisuutta ja viittoili opaalle hänen kyllä pärjäävän, olihan kyse hänen töistään. Pariisitar avasi toisen ovista ja viittasi hymyssä suin Darrellia astumaan peremmälle pimeänä olevaan huoneeseen.
”Aller hardiment… rohkea vain, minä luvata käyttäytyä ja pitää käsi kuri”, pariitar lupasi leikkisästi vitsaillen ja sulki oven astuessaan peremmälle miehen perässä. Eikös kaikissa elokuvissakin, kun mentiin pimeään komeroon, siellä saattoi tapahtua mitä vain? Oven sulkeutuessa tila kuitenkin syttyi eloon. Lattiassa oli selvästi nähtävissä se tila minkä siellä oli mahdollista liikkua, Solene asteli hieman peremmälle niiden kaikkien lukemattomien valojen keskelle. Sama ilmiö toistui sielläkin, siellä ollessa kadotti kokonaan kyvyn nähdä mistä kaikki alkoi ja mihin kaikki päättyi. Moni siellä kävijä kertoi näkevänsä itsensäkin aivan uudessa ”valossa”.

( molemmat huoneet alkaa sillä, että on ihan pimeää. ja siel on ihan hiljasta vaikka nois videoil on toi mölymusa taustalla :D mut ku ovi menee kii ni se eristää kaikki ulkopuoliset äänet. tää video selittää ehkä parhaiten miten ne toimii. https://www.youtube.com/watch?v=ahZh_Qpb8ik
tänne solkku vie darrellin: https://aijaa.com/kHjC4o & https://www.youtube.com/watch?v=5DtYqw1e7bk)
tää on se huone mihin dee ja clar menee: https://aijaa.com/mhAxvZ & https://www.youtube.com/watch?v=vebDk7xQmCw)

”Mitä tykätä tähän asti?” Solene tiedusteli ne kaikki lukemattomat valot välkehtien tummissa silmissään hänen katselessa viehkeä hymy huulillaan seurassaan olevaa miestä. Miehen ilmestyminen avajaisiin oli ollut hyvin miellyttävä yllätys, eikä pariisitarta haitannut sitä toiselle osoittaakaan. Solene astui Darrellin luokse painautuakseen toisen vartalon lähelle ja nosti kätensä miehen rintakehälle samalla kohottaen katseensa yläviistoon miehen silmien puoleen.
” Je suis vraiment heureux que vous êtes arrivé sur la scène, Darrell… hyvin iloinen, että sinä täällä”, Solene hymähti katse yhä viipyillen miehen silmissä, viime yön muisto kihelmöi huumaavasti naisen iholla. Naisen katse laskeutui hitaasti miehen huuliin, sama vetovoima, minkä hän oli tuntenut eilenkin, veti häntä jälleen puoleensa. Hän ojentui jo vaistomaisesti lähemmäs miehen huulia…
”Enfer”, pariisitar älähti vaimeasti ja siirtyi salamannopeasti Darrellista kauemmas, kun ovi aukaistiin. Aika niissä huoneissa oli rajallinen, sillä uteliaita katsojia oli lukemattomia. Solene veti syvään henkeä rauhoittaakseen läpättävää sydäntään, mutta katsahti vielä mietteliäänä Darrellin puoleen ennen kuin lähti astelemaan huoneesta pois. Niiden edustalle jo oli kertynyt huomattava joukko näyttelyn vieraita ja pariisittaren nähdessään nämä alkoivat taputtaa ihastuksissaan. Solene väläytti väkijoukolle ystävällisen hymyn ja kiitteli tottakai saamastaan huomiosta samalla kehottaen näitä nauttimaan näyttelystä välttääkseen sen, että olisi joutunut jäämään pidemmäksikin aikaa juttelemaan ihmisten kanssa. Pariisitar huomasi Clarencen ja Deidren, joka silmäili kiinnostuneena häntä ja Darrellia, todennäköisesti pohtien mitä huoneessa olisi ehkä tapahtunut… Solene johdatteli Darrellin väkijoukon läpi avioparin luokse.
”Minä haluaa näyttää vielä grande finale”, pariisitar ilmoitti reippaasti ja ilmoitti sitten ranskaksi avustajilleen, että tahtoi hetken seuraavassa tilassa niin ettei sinne tulisi ylimääräisiä. Solene otti yhdeltä austajaltaan käteensä pienen kosketusnäytön ja ohjasi sitten Deidren, Clarencen ja Darrellin edeltä seuraavaan tilaan, tai saliin, mikä oli kaikista suurin. Siellä oli lattiasta kattoon yltäviä valonauhoja lukemattomissa riveissä. ( https://www.youtube.com/watch?v=tPKBDPWOtGk )
”profiter de l'expérience… Tuntekaa se!” pariisitar hymähti ja asteli peremmälle tilaan. Hän napautti näyttöä muutaman kerran, jolloin valot alkoivat elää omaa elämäänsä. Kokemus oli hyvin sykähdyttävä.
”Tämä on todella vaikuttavan näköistä, Solene”, Deidre kehui selvästi vaikuttuneena ja saattoi vain katsella ympärilleen jäätyään aloilleen seisomaan Clarencen vierelle. Vaaleaverikön käsi oli jäänyt miehen käsivarren ympärille. Solene kulki tilassa ja katsahti muiden puoleen hymyssä suin.
”Uskoa, että muut pitää myös? Inhottava minä saada jokin murska arvio, vaikka ei se haitta. C’est la vie”, pariisitar naurahti huolettomasti.
”En usko, että tulet sellaista saamaan. Tämä kaikki on ollut niin hienoa, etten tahdo edes muistaa, että täällä on muidenkin töitä esillä”, Deidre sanoi lämmin loiste silmissään, hän oli todella ylpeä ystävästään ja siitä mihin pisteeseen Solene oli jo nyt päässyt. Sekin merkitsi jo paljon, että nainen oli omistanut näyttelynsä kummipojalleen. Se oli ollut kultainen ele toiselta.
”Vous êtes juste poli”, Solene huomautti kevyt, huvittunut hymy huulillaan. Loppujen lopuksi nainen oli melko huono ja vaatimaton ottamaan kehuja työstään, sillä se oli vain hänen intohimonsa ja asia jonka parissa hän tykkäsi toteuttaa itseään. Vaikka hän saisi pelkästään lokaa niskaansa, niin sekään ei haittaisi, hän tekisi sitä silti.
”He kaikki todella hyvä kukin. Te mennä ihmeessä katsoa”, hän kehotti vielä ja katsahti silmät tuikkien Darrellin puoleen.
_________

Maximilian oli hetkeksi saattanut vain sulkea mieltään stressaavat huolenaiheet mielestään ja keskittyä viettämään aikaa tyttäriensä kanssa. Hän oli hyvillään onnistuttuaan yllättämään positiivisesti esikoisensa niiden tanssiaisiin hankkimiensa lahjojen kanssa. Hän oli tullut myös luvanneeksi, että he lähtisivät myöhemmin sillä viikolla etsimään mekkoon sopivat kengät ja laukun, takin, meikkejä… mitä nyt teini ikinä keksisikään pyytää, sillä mies halusi hemmotella esikoistaan. Elfrieden ja Anyannan seura teki hänelle hyvää ja piti hänen mielialaansa korkealla, joten juuri sellainen rento oleilu television ääressä oli sen kaiken kaaoksen jälkeen tuntui todella terapeuttiselta saksalaismiehelle. Eikä hänkään voinut kuin vain ihmetellä sekä nauraa lopenhuvittuneena sitä kanaa kuultuaan siitä Elfriedeltä. Gregory Dionilla kana…. Mitä helvettiä?

Ylimääräisen uutislähetyksen alkaessa Maximilian siirtyi vaistomaisesti sohvalta lähemmäs televisiota ja kuunteli tarkkaavaisesti mitä uutisessa kerrottiin. Hyvin nopeasti miehen ilme oli valahtanut järkyttyneeksi. ”Hyvä jumala”, mies sanoi tyrmistyneenä ja kaivoi nopeasti farkkujensa taskusta matkapuhelimensa etsiäkseen Gregoryn numeron. Hänen oli pakko varmistaa oliko myös toinen kuullut uutisen.
”Isä?” Anna kysyi ihmettelevänä katsoessaan, kuinka mies oli suoristautunut nopeasti ylös sohvalta jotenkin hermostuneen ja levottoman oloisena.
”Ei nyt, Anna. Odottakaa siinä”, Max komensi ja lähti olohuoneesta puhelin jo hälyyttäen korvallaan. Hän ei mahtanut mitään sille, että hänelle oli tullut jo todella paha, epämiellyttävä aavistus. Se, että Jamie Anderson oli paennut ei tarkottanut kuin yhtä asiaa. Ongelmia. Isoja sellaisia. Odottaessaan Gregoryn vastaavan puhelimeensa, Maximilian saattoi vain rukoilla mielessään, että toinen oli jo tietoinen asiasta ja hoitanut tarvittavat varatoimenpiteet suojellakseen perhettään siltä hullulta. Jamiella oli varmasti todella paljon hampaankolossaan jouduttuaan kiven sisään.
”G? Missä ikinä oletkin, laita televisio välittömästi päälle. Oletko jo kuullut Andersonista?” Max kysyi huolestuneena toisen viimein vastattua.
*
Gregory oli palannut takaisin kotiin silkkana myrskynmerkkinä. Lapset ja Bobby oli ennättänyt nähdä vain ohikiitävän vilauksen miehestä, tämän kiiruhtaessa ovesta sisään ja lähtiessä suoraan harppomaan yläkerran portaita ylös todettuaan nopeasti sen ettei löytäisi vaimoaan ainakaan alakerrasta.
”Missä Cassandra on?! Onko hän tullut jo takaisin kotiin?” mies oli äkäissyt. Tytöt tai Benjamin eivät olleet sitä ennättäneet isästään huomaamaan, mutta Jonathan ja Bobby huomasivat sen huolen ja hädän Gregoryn silmistä.
”Isä? Mitä on tapahtunut?” Jonathan kysyi huolestuen ja kiiruhti juoksujalkaa isänsä perään.
Gregory työnsi jokaisen yläkerran oven auki toisensa perään etsiessään rakastaan. Hän rukoili löytävänsä Cassandran kotoa. Turvassa.
”Missä sinä olet… missä sinä olet…”, hän mutisi huolissaan, kunnes pysähtyi kuin seinään tullessaan heidän autioon makuuhuoneeseensa. Hänen katseensa oli nauliintunut yöpöydällä olevaan matkapuhelimeen ja vihkisormukseen. Se antoi vastauksen vihdoin sille, miksi nainen ei ollut vastannut aiemmin hänen viesteihinsä tai hänen soittoihinsa, kun hän oli yrittänyt tavoittaa vaimoaan lähtiessään kiireellä Janin luota kuultuaan Maximilianilta tapahtuneesta. Hän oli aiemmin laittanut Cazille viestiä, että menisi tytöt vietyään käymään lasillisella ystävänsä kanssa ja tulisi sen jälkeen kotiin. Cassandra ei ollut vastannut hänelle mitään, mutta ei hän ollut osannut siitä huolestua. Hän oli olettanut naisen unohtaneen epähuomiossaan puhelimensa kotonaan toisaalle eikä siksi kuullut viestin saapumista. Ajaessaan liikennesääntöjä osittain rikkoen kotiin, hän oli yrittänyt tavoittaa Cassandraa useampaan kertaan siinä kuitenkin epäonnistuen. Hän oli toivonut vielä silloinkin ettei tummaverikkö vain ollut kuullut puhelintaan.

Gregory nosti vapisevin sormin vaimonsa puhelimen ja sormuksen käsiinsä. Hän veti tukahtuneesti henkeä ja sulki hetkeksi silmänsä nostaessaan kätensä ohimoaan vasten. Hän pelkäsi jo pahinta. Miksi Cassandra oli jättänyt puhelimensa ja sormuksensa kotiin? Nainen ei koskaan riisunut sitä sormestaan lähtiessään jonnekin…
”Isä? Mitä on tapahtunut, olet ihan kummallinen”, Jonathan sanoi tullessaan huoneeseen ja katseli hämillään isäänsä. Gregory henkäisi syvään ja rentoutti olemuksensa.
”Minne Cassandra lähti? Lähtikö hän jonkun kanssa?” hän kysyi uudelleen, vaikka tiesi ettei saisi silläkään kertaa toivomaansa vastausta. Koska hän ei ollut saanut vaimoaan kiinni puhelimitse, hän oli soittanut matkalla seuraavaksi Jonathanille, joka ei ollut osannut kertoa mitään tarkemmin, vain sen, että mitä Cassandra oli heille kertonut ennen kuin oli lähtenyt. Gregory oli soittanut myös Hannahille heti perään eikä texasilainen tiennyt mitään siitä, mitä Jonathan oli kertonut. Cassandra ei ollut siskonsa luona. Siinä vaiheessa mies oli ollut jo todella huolissaan ja yrittänyt pitää pelon pois mielestään, sillä silloin hänen ajatuksensa kulkisivat vain entistä huonommin.
”Hän lähti yksin, puhui siitä Hannahin kriisistä ja-”
”Hän ei ole Hannahin luona”, Gregory keskeytti synkkänä ja vilkaisi esikoisensa puoleen, hänen sormensa puristivat jännittyneinä Cassandran puhelinta. ”Ei missään vaiheessa. Hannah ei tiennyt asiasta mitään.”
Jonathan kurtisti hämillään kulmiaan.
”Miksi Caz olisi valehdellutkaan?” teini ihmetteli.
”Ehkä hänen oli pakko. Tee nyt niin kuin pyydän, ota Bobby ja sisaruksesi ja vie heidät välittömästi täältä Christopherin luokse. Ette lähde sieltä minnekään etkä päästä sisaruksiasi hetkeksikään silmistäsi” Gregory käski kasvot ilmeettöminä.
”En ymmärrä… mitä on tapahtunut? Onko Cazille tapahtunut jotain?”
”Tee niin kuin pyydän!” Gregory äkäisi turhautuneena ja lähti makuuhuoneesta.
”Soitan Christopherille ja selitän tilanteen” mies tokaisi kävellessään jo portaita kohti, Jonathan kiiruhti hänen peräänsä ollen yhä todella hämillään ja entistä huolestuneempi.
”Minkä tilanteen… isä!” Jonathan huudahti isänsä perään. Gregory ei jäänyt kuitenkaan sen enempää selittämään tilannetta lapsilleen tai Bobbylle ampaistessaan jo ulos talosta. Ensi töikseen hän soittaisi Christopherille, kysyisi tiesikö tämä jo uutisen Andersonista ja oliko toinen kuullut Cassandrasta mitään, kertoisi lähettävänsä lapset tämän luokse turvaan varatoimenpiteenä. Sitten hän soittaisi Clarencelle ja Christianille ja kysyisi samat asiat näiltä. Hannahia hän oli jo pyytänyt ilmoittamaan välittömästi mikäli toinen kuulisi Cassandrasta jotain. Hänen pitäisi myös ilmoittaa Darrellille Cassandran katoamisesti. Gregory otti suunnakseen poliisiaseman. Hän kääntäisi tarvittaessa koko maapallon ympäri löytääkseen vaimonsa. Jos se paskiainen liittyi millään lailla hänen vaimonsa katoamiseen… Kun joku vain tietäisi jotain….

Vastaa tähän
Nimi: Sere
Lähetetty: 07.02.2019
02:15
Otsikko: roolipeli
Carmen osasi rentoutua jo entisestään heidän alettua puhumaan tanssijaisiin suunniteltavasta mekosta. Nainen oli hyvillään siitä, että Audie ja Faye olivat molemmat pitäneet hänet parista luomuksestaan ja kiittikin kohteliaisuuksista, joita kaksikko oli hänen töistään antanut.
"Millaiset ne tanssijaiset ovat?" Carmen kysyi kaivaessaan laukustaan pienen vihkonsa ja kynänsä. Hän kantoi niitä aina mukana, koska inspiraatiohan saattoi iskeä ihan milloin vain kuin salama kirkkaalta taivaalta - ja silloin se pitäisi saada paperille. Nainen oli myös tottunut luomaan asuja vain sen perusteella, kun jututti henkilöä, jolle asu tulisi käyttöön. Carmen oli ajansaatossa huomannut, että toiveisiin sopivamman mekon sai paremmin suunniteltua niin, että kyseli ehkä turhiltakin tuntuvia kysymyksiä kuin että pyytäisi jotakuta tismalleen kuvailemaan mitä toinen haluaisi asuunsa. Toki eri asia oli tarkoissa tilausvaatteissa, joissa tekijälle jätettiin joissain tapauksissa hyvin vähän vapauksia.
"Älä ihmettele, minä vasta luonnostelen tähän tässä välissä, kun samalla juttelemme. Mutta pyydän, älä kuvaile liian yksityiskohtaisesti, edetään ihan pikkuhiljaa kohti lopputulosta", Carmen pyysi hymyillen. Hänellä oli joskus ollut asiakas, joka oli halunnut juuri tietyntyylisen röyhelöhelman ja liikaa kirjailua yläosaan ja hihaankin röyhelöitä. Se oli todella mauton mekko tehdä, mutta koska asiakas oli halunnut sen kaiken niin hän oli sen toteuttanut. "Kuolleena ollessaan" hän oli tehnyt juuri tilaustöitä valenimellään ja luonut omia luomuksiaan vain omaksi ilokseen. Vuosien aikana hän oli oppinut niiden kahden eron selvemmin kuin koskaan ennen.
"Kuinka ison helman haluaisit?" Carmen kyseli piirtäessään jo sitä kuviteltua mallia siihen paperilleen, jonka ylle sen mekon sitten piirtäisi.

Christian pahoitteli puhelimensa soidessa, että hänen oli pakko ottaa se puhelu. Mies nousi ylös ja lähti olohuoneesta hetkeksi nostaen puhelimen korvalleen. Hän ajatteli aluksi, että kyse olisi ollut Gabrielleen liittyvästä asiasta nähdessään Gregoryn nimen puhelimensa näytöllä. Mies oli kuitenkin todella yllättynyt kuullessaan lankonsa kyselevän Cassandran perään. Hän ei ollut kuullut siskostaan koko päivänä. Gregory vaikutti todella nihkeältä ja siltä, että jokin olisi ihan helvetin vinossa nyt. Christian olisi kysellyt enemmän, mutta kuuluvuus ei ollut ihan paras. Hän ehti kuulemaan, että Jamie oli karannut ja Cassandra kadoksissa, mikä ei ollut mitä parhain yhtälö.
Christian palasi olohuoneeseen istahtaen aiemmalle paikalleen kelaten mielessään vielä sitä kaikkea, mitä Gregory hänelle puhelimessa sanoi. Hän yritti olla mahdollisimman huolettomasti ja häiritsemättä Carmenin ja Fayen keskustelua, kun toiset olivat jo syventyneet sen mekon suunnitteluun. Koska kaksikko oli niin syventyneenä siihen keskusteluun, Christian loi huolestuneen katsahduksen Audreyyn.
"G soitti, ettei Caz ole kotona, eikä hänestä ole kuulunut mitään. Kuulemma lähtenyt aiemmin Hannahin luokse, mutta Hannah ei ollut tietoinen siitä. Cazin puhelin ja vihkisormus olivat kuulemma kotona", Christian sanoi Audielle hiljempaa, ettei herättäisi suurempaa huolestusta - Carmen ei tiennyt Jamien ja Cassandran tarinasta eikä siitä, mitä Caz oli käynyt lävitse, joten nyt ei ollut oikea aika alkaa sitä kertaamaankaan, kun Faye oli läsnä.
"Minulla on paha aavistus tästä", Christian sanoi päätään pudistellen ja vilkaisi kelloa olemuksensa selvästi käydessä hieman levottomammaksi. Hän olisi halunnut lähteä saman tien etsimään siskoaan, mutta ei todellakaan halunnut herättää enempää huolta Fayessa tai Carmenissa. Christian käänsi katseensa takaisin Audreyyn tietämättä oikein mitä hänen pitäisi tehdä - mistä hän voisi lähteä etsimään siskoaan?

__
Clarence katsoi Deidreä virnistäen, kun toinen oli kysynyt oliko hän tunnistanut niistä taideteoksista Deidrestä tehtyä teosta. Mies oli hymähtänyt hiljaa ja jäänyt hiljaiseksi.
"Tämä on joku kompa. Vastaa väärin ja joudu sohvalle kolmeksi viikoksi tai jotain", Clarence sanoi hymähtäen ja vilkaisi Deidreä uudemman kerran. Hän ei todellakaan voisi ottaa sitä riskiä, että lähtisi veikkaamaan yhtään mitään. Se olisi ihan liian riskialtista ja siihen olisi liian suuri mahdollisuus, että hän vastaisi väärin.
"Onhan tuo nyt oikeasta versiosta poikkeava. Siksi jätänkin oman turvallisuuteni vuoksi vastaamatta tähän", Clarence päätti naureskellen, kun he olivat katselleet hetken aikaa sitä taideteosta.
Darrell kuunteli Deidren kertomusta siitä taideteoksesta, jota hän oli jäänyt katselemaan. Hän ei vastannut vaaleaverikölle muuten kuin vain nyökkäilemällä arvioidessaan katseellaan sitä todella puhuttelevaa taideteosta. Sillä oli kyllä todella koskettava ja vaikuttava tarina taustallaan.
*
Darrell oli hieman pettynyt siitä heidän kokemastaan keskeytyksestä, mutta ymmärrettäväähän se sellaisessa paikassa kuitenkin oli - moni oli kiinnostunut näkemään kaiken innokkaina ja haltioitunut kaikista niistä tekeleistä, joita esille oli tuotu. Darrell oli puntaroinut saapumistaan sinne tilaisuuteen, koska ei halunnut viedä Solenen keskittymistä muuhun kuin siihen näyttelyyn. Nainen oli ansainnut kaiken sen ihailun ja huomion jo pelkästään töillään - muulle olisi aikaa varmasti myöhemmin.
"Pidän todella kaikista töistäsi", Darrell kehui Solenelle heidän saavuttua siihen huoneeseen, jonka Soleen esitteli heille kolmelle. Kun toinen laittoi sen tilan valot elämään, olisi kuka tahansa lumoutunut näkemästään. Se todella vangitsi miltein kaikki aistit. Darrell ja Clarence myötäilivät Deidren antamia kehuja Solenelle. Jos joku antaisi murska-arvion tällaisesti niin joko sen arvioijan mielentilassa oli jotain häiriöitä tai sitten he eivät vain ymmärtäneet taiteesta tarpeeksi voidakseen ymmärtää, että sellaisesta voisi saada huonojakin arvioita.
"Nämä kyllä ovat yhtä eläviä kuin sinun persoonasikin on", Clarence kehui vielä erityisesti sitä huonetta, jossa he olivat. Myös ne liikkuvat patsaat olivat tehneet häneen vaikutuksen, vaikka hän oli Darrellin kanssa molemmat niitä hieman säikähtänytkin. He eivät olleet kärkipäässä ihmisistä, jotka halusivat tulla yllätetyksi sillä tavoin. Clarista ne kaikki olivat silti todella mielenkiintoisia - hän ei ehkä halunnut näyttää kenellekään sitä, että oli niin innoissaan sellaisesta taidehömpästä, mutta salaa mielessään hän oli todella innoissaan ja paljon vaikuttuneempi kuin antoi eleillään muiden nähdä.
"Toivon, että saat tästä suuren tunnustuksen täälläkin. Sinulla on upeita töitä", Darrell kehui vielä väläyttäen Solenelle hymyn, jonka sitten oikaisi maltillisemmaksi huomatessaan veljenpoikansa vilkaisevan häntä merkillisesti.
"Jos me menemme katsomaan muita töitä niin jutellaan myöhemmin", Clarence sanoi Solenelle ja onnitteli naista vielä onnistuneista töistä. "Tai siis, luultavasti tekin juttelette", mies lisäsi sitten virnuillen ja osoitti kaksikkoa.
"Oles nyt siinä", Darrell torui Clarencea naurahtaen, sillä tunsi olonsa ehkä hivenen kiusaantuneeksi siitä kiusanteosta. Se ei ollut hänelle ominaisin tunne, minkä vuoksi hänkin Deidren ja Clarencen siirtyessä pois huoneesta kääntyi vielä hetkeksi Solenen puoleen.
"Jutellaan myöhemmin", Darrell sanoi hymyillen ja vilkaisi vielä kertaalleen Clarencen ja Deidren perään varmistaakseen, että toiset eivät olisi enää siinä vieressä katsomassa. Mies uskaltautui viemään kätensä kehystämään Solenen kasvoja ja laskelmaan hellän suudelman naisen punatuille huulille.
"Olen vaikuttunut", Darrell sanoi hymyillen ja vinkkasi silmäänsä Solenelle ennen kuin seurasi askeleillaan Clarencea ja Deidreä siihen suuntaan, johon kaksikko oli mennyt.

*

"Voisit lopettaa tuon kiusaamiseni", Darrell torui Clarencea heidän jatkettua kierrosta kolmistaan.
"Sehän on vain hauskaa", Clar virnuili ja kaivoi puhelimensa esiin. Siihen oli tullut jo kaksi puhelua Gregorylta. Hän mainitsi siitä ääneenkin, koska se oli todella epätavallista. Sen oli liityttävä jotenkin DNE:hen, tai niin Clarence uskalsi arvata.
"Minä unohdin puhelimeni kotiin", Darrell sanoi naurahtaen vain viitatakseen siihen, ettei itse tulisi ainakaan häirityksi sinä iltana. Mies siirtyi katselemaan lähempää jotain maalausta, joka oli melko pienen kokoinen.
Clarence olisi soittanut takaisin Gregorylle, ellei tuo olisi soittanut jo uudemman kerran hänelle. Clar vastasi puheluun mentyään kohteliaisuudestakin hieman sivummalle puhumaan, ettei olisi häirinnyt muita taiteen ystäviä siellä tilaisuudessa. Kuullessaan ne uutiset, se näyttely oli viimeisin paikka, jossa hän halusi sillä hetkellä olla. Clarence lupasi Gregorylle, että kysyisi Darrellilta oliko tuo kuullut mitään Cazista, koska toisella ei ollut puhelinta mukanaan. Hän lupasi myös etsiä Giselen ja Maynorin, josko nuo olisivat kuulleet mitään. Nähtävästi sekään kaksikko ei ollut vastannut Gregoryn puheluihin.

Clarence palasi takaisin Deidren luokse ja nojautui lähemmäs toista.
"Gregory soitti, että Jamie, se Cazin eksä, on karannut. Ja nyt Caz on kadonnut. Puhelin ja vihkisormus kotona, eikä kukaan tiedä missä hän on", Clarence kertoi Deidrelle kuiskaten voimatta melkein puhuessaankaan olla kiristelemättä hampaitaan ajatellessaan, että jos se kusipää olisi tehnyt jotain hänen siskolleen taas...
"Darrell, oletko kuullut Cassandrasta mitään?" Clarence kysyi miehen palattua sen taulun luota heidän luokseen.
"Eeen, ei hän ole pitänyt mitään yhteyttä", Darrell sanoi ja muisti mainita vielä, ettei hänellä ollut sitä puhelintakaan mukana, joten ei voinut tarkistaa olisiko saanut jotain yhteydenottoa asian suhteen. Clarence päätti kertoa tuollekin sen uutisen, eivätkä miehet selvästi enää olleet yhtä kiinnostuneita siitä taiteesta siellä näyttelyssä.

(tästä kohasta jatkuu sit ton seuraavan osuuden lopus XD tiina ei osaa kirjoittaa paremmin tätä....)
__

Gisele oli saapunut Maynorin kanssa hetki sitten sinne näyttelyn avajaisiin ja he olivat jo kiertäneet muutamaa taideteosta katsomassa ennen kuin olivat lopulta menneet katsomaan Solene Mimieuxin töitä. Ihmiset tuntuivat kiinnittävän Maynoriin todella paljon huomiota ja seurasivat sitä, miten mies reagoi niihin teoksiin koittaen etsiä toisen ilmeistä, eleistä ja katseesta jo vastauksia. Gisele huomasi ne miltei vahtivat katseet, mutta huomasi myös sen, kuinka Maynor näytti jo tottuneen siihen - ihan kuin toinen ei olisi edes tiedostanut sitä, minkä hän huomasi ihan liian selvästi. Gisele piti näkemästään, ne kaikki teokset olivat hyvin kauniita ja puhutteleviakin. Vaaleaverikkö ei ollut aiemmin käynyt edes sellaisissa näyttelyissä, joten jo siellä oleminen ja sellaisen taiteen katseleminen oli kokemus itsessään. Gis oli jäänyt pohtimaan niitä teoksia katsellessaan, että miten joku keksi tehdä sellaisia tai sai ideoita tehdä sellaisiin. Ajatuksissaan hän haukkui itsensä jo täysin tomppeliksi ja käski itseään olemaan hiljaa ajatuksistaan, jotta ei olisi tehnyt itsestään ihan täysin tomppelia muiden silmissä. Oli hän ohimennen joitain töitä kehunut Maynorillekin, hän oli pitänyt ensimmäisessä salissa olevista töistä, kuten siitä torsosta.

Heidän kuitenkin saavuttua siihen huoneeseen, jossa olivat ne kuusi ihmishahmoa peilipaloihin peiteltynä. Gisele katsoi niitä miltei järkyttyneenä, sillä hän koki sen todella epämukavaksi jopa katsella.
"Minulla on paha aavistus tästä. Vannon, jos...", Gisele oli aloittamassa, kun hänen vierestään alkoi liikkua yksi niistä hahmoista, jolloin nainen säikähti sen verran, ettei pystynyt päästämään ääntäkään. Sen sijaan hän päätyi tönäisemään sitä hahmoa läheltään ennen kuin itse siirtyi kiireellä pois siitä läheltä. Hän koki olonsa todella ahdistuneeksi siinä huoneessa niiden peitettyjen ihmishahmojen liikkuessa. Ne olivat liikkumattominakin kammottavia. Gisele oli aikanaan, kun asui Elfrieden kanssa Saksassa Hildegardin ja Leopoldin tykönä, pelännyt kuollakseen kaikkia sellaisia ihmishahmon kokoisia patsaita ja haarniskoja. Eivätkä ne olleet ainoita, vaan nuket liian aitoine kasvoineen olivat toinen pelottava asia. Mikään ei ollut niin kammottava ajatus kuin se, että joku niistä olisi yhtäkkiä herännyt henkiin ja alkanut liikkua. Vaaleaverikkö oli aivan satavarma, että oli nähnyt niitä useampaan otteeseen painajaisiakin, että kulki jossain patsaiden seassa, jotka yhtäkkiä olivatkin heränneet henkiin ja ruvenneet suunnilleen jahtaamaan häntä. Tällainen taide tai sellaisten ihmishahmojen näköisten ja kokoisten koriste-esineiden ja patsaiden keräily ei ollut Giselen mieleen. Nainen ei ymmärtänyt miten jotkut pystyivät niin rennosti ihastelemaan niitä peilipintaisia patsaita. Olivathan ne upeita heijataessaan valoa, mutta helvetin outoja.


Gisele oli helpottunut heidän päästessä pois siitä huoneesta katsomaan niitä upeita huoneita, joissa oli leikitelty valoilla käyttäen kaikki tilat hyödyksi. Kun he olivat päässeet siihen viimeiseen huoneeseen, uskaltautui Gisele ensimmäisen kerran sanomaan jotain sen aiemman jälkeen. Hän oli lievästi järkyttynyt siitä ja oli vain käskenyt Maynoria olemaan vinoilematta yhtään siitä. Hänelle se eri tilojen valojen katselu ja ihailu oli mennyt ihan terapiasta - ne olivat todella kauniita taidokkaasti toteutettu. Mutta ne patsaat olivat aivan kamalia. Edelleen.
"Jos ikinä hankit mitään ihmisen kokoista patsasta kotiisi niin voit olla varma, että en tule ikinä käymään luonasi", Gisele sanoi lopulta Maynorille, kun he olivat astelemassa ulos siitä viimeisestä huoneesta.

(tästä nyt siis jatkuu XDDD)

Clarencen huomatessa Maynorin ja Giselen, hän liki kiirehti kaksikon luokse.
"Oletteko kuulleet mitään Cassandrasta?" Clar kysyi, jolloin Gisele pudisteli päätään ja kaivoi puhelimensakin esille.
"Ei, ei hän ole soittanutkaan. Gregory on ainoastaan yrittänyt tavoitella", vaaleaverikkö sanoi kummaksuen Clarencen huolestunutta olemusta. Clar selvensi kaksikollekin, mistä oli oikein kyse sillä hetkellä. Jotainhan oli tehtävä, mutta Clarence ei tiennyt miten hänestä olisi eniten hyötyä. Ympäri kaupunkia omin neuvoin etsiminen voisi olla täysin turhaa ja ajanhukkaa.
"Caz ei ikinä lähtisi minnekään ilman sitä sormusta. Hän sanoi itse niin viimeksi, kun oli siellä sairaalassa ilman sitä sormusta", Gisele sanoi huolestuneena ystävästään. Ainakin hän oli jo onnistunut unohtamaan ne patsaat kokonaan, vaikka tilalle tullut ajatus oli ollut vielä kamalampi.
"Mitä me voidaan tehdä?" Gisele ihmetteli ääneen ollessaan sillä hetkellä melko neuvoton koko tilanteen kanssa. Jamie oli jo saanut liian monta tuntia etumatkaa, joten mitä vain olisi voinut tapahtua ja kaksikko voisi olla ihan missä tahansa.

__

(tää tapahtuu siinä yöllä 1-2 välillä sit)

Cassandra oli juoksemassa pihan halki, kunnes hän kompastui pihalla olevaan kukkapenkin reunaan. Nainen koitti paniikissa ryömiä vain eteenpäin, sillä Jamie oli ihan hänen kannoillaan. Hetkessä hän tunsi Jamien tarttuvan hänen nilkkaansa, jonka jälkeen tuo veti häntä taaksepäin. Mies käänsi Cassandran nilkkaa sen verran, että naisen oli pakko kääntyä melkein refleksinomaisesti jo toisin päin, jolloin oli selällään kasvot miestä kohden. Jamie kiroili ja haukkui entistä naisystäväänsä minkä ehti samalla, kun kävi tuon ylle asettaen kätensä Cazin kaulan ympärille. Nainen yritti käsillään työntää Jamieta kauemmas itsestään, lyödä tuota ja yritti huutaakin, mutta toinen kuristi häntä sen verran voimakkaasti, ettei hän saanut ääntä ulos itsestään. Cassandra yritti potkia, mutta Jamie onnistui estämään hänen potkunsa oman vartalonsa painolla.

Hetken kuluttua naisen koko olemus valahti lähes elottomaksi käsien valahtaessa täysin vapaasti maahan molemmin puolin naisen vartaloa. Hän ei liikkunutkaan enää, oli kuin hän olisi luovuttanut, hävinnyt sen sodan. Lopulta Jamie laski otteensa Cassandran kaulalta ja jäi katselemaan naisen kasvoja ollessaan todella hengästynyt tilanteessa sen kamppailun myötä.
"Tapoinko mä sut...", Jamie puhui hiljaa ja koitti ravistella Cassandraa hereille, kunnes lopulta valahti naisen viereen makaamaan.
Caz oli onnistunut siinä pienessä teatteriesityksessään ja hänen teki todella vaikeaa olla haukkomatta henkeä sillä hetkellä, kun Jamie oli päästänyt hänestä irti. Lopulta miehen valahdettua siihen hänen vierelleen, Cassandra oli kerännyt viimeiset voimansa ja hapuillut itsensä ylös siitä nurmikolta. Noustessaan Jamie yritti tarrata häntä kädestä, jolloin tummaverikkö löi miestä samaan kohtaan kuten aiemmin sisälläkin. Sillä oli ollut sopiva vaikutus miehen lamauttamiseen, kuten toinen ehtyi nytkin pitelemään ohimoaan sen verran, että Caz ehti nousta kunnolla ylös ja lähteä happea haukkoen juoksemaan pihasta. Cassandra piteli toisella kädellä kaulaansa. Ainoa syy siihen, miksi hän pystyi juoksemaan sillä hetkellä, oli se selviytymisvaiston tuottama adrenaliini. Joko hän pyörtyisi kohta tai pääsisi turvaan, mutta nyt hänen oli keksittävä kuinka etenisi seuraavaksi.

Cassandra juoksi sillä kadulla yhden talon pihaan ja näki tummaihoisen rouvan seisovan rappusilla. Toinen kauhisteli, että miksi hänen hupparinsa vasen hiha oli niin verentahrima, mutta hänellä ei ollut aikaa vastata. Jamie oli jo varmasti hakemassa auton avaimia ja valmiina lähtemään hänen peräänsä.
"Saanko tämän auton?" Cassandra kysyi haukkoen siinä vaiheessa happeaan.
"Se on aviomieheni, eikä täällä ole avaimia siihen nyt. Missä sinun kenkäsikin ovat?" Nainen kauhisteli ollessaan täysin ihmeissään mitä sillä hetkellä tapahtui. Rouva katseli kadullekin nähdäkseen tapahtuiko siellä mitään, joka olisi selittänyt sen pihaansa tupsahtaneen vertavuotavan naisen oudon käytöksen.
"Okei", Caz sanoi jääden puntaroimaan tilannetta sekunniksi, kunnes sitten rupesi taas toimimaan. Tummaverikkö ei osannut tehdä muuta siinä tilanteessa kuin ottaa lähimmän mahdollisimman ison kiven pihalla olevan kukkapenkin reunukselta ja rikkoi sen ikkunan. Se oli sen verran iäkäs auto, ettei siinä varashälytin rupeaisi huutamaan. Ääni siitä kuitenkin kuului, joka vähensi naisen aikaa päästä lähtemään karkuun.
"Olen pahoillani, korvaan tämän teille", Cassandra sanoi mennessään autoon istumaan välittämättä penkeillä olevista lasinsiruista. Se oli täysin sivuseikka. Se rouva asteli siihen auton ovelle ja kysyi jo kiroten mitä helvettiä tämä nuori nainen luuli tekevänsä.
"Soita miehelleni. Ja poliisille. Sano, että ajan Los Angelesin rahtisatamaan, sinne lähelle sitä uutta sairaalaa", Cassandra ohjeisti ja luetteli tummaihoiselle naiselle Gregoryn puhelinnumeron pariin otteeseen samalla, kun yritti katkoa niitä oikeita piuhoja ratin alta käynnistääkseen sen parhaat päivänsä nähneen rottelon. Caz kirosi paniikissa jo, kun ei nähnyt niiden piuhojen värejä siinä hämärässä ja kuuli jo auton lähestyvän kadulla. Lopulta hän sai sen auton käynnistettyä kuin ihmeen lailla. Hän veti auton oven kiinni ja toivoi sen rouvan vain toimivan kuten hän sanoi.

Sen jälkeen Cassandra lähti pihasta sillä rottelolla, juuri kiilaten Jamien auton eteen, joka lähti totta kai kiihdyttämään hänen peräänsä. Caz oli hyvä kuski, mutta ajaminen siinä tunnetilassa ja polkimien käyttö ilman kenkiä oli todella vaikeaa etenkin, kun pari lasinsirua oli ehtinyt jo tekemään pari haavaa hänen toiseen jalkaansa. Ne olivat onneksi vain pintahaavoja.

Vastaa tähän
Nimi: töks
Lähetetty: 10.02.2019
21:15
Otsikko: roolipeli
Maximilian veti yllään olevan takin kaulusta ylemmäs kaulansa ja kasvojensa suojaksi astuessaan ulos viileähköön yöhön 24/7h avoinna olevasta ruokakaupasta. Kauniit, kullanruskeat silmät katselivat ympärilleen. Vaikka oli sunnuntain ja maanantain välinen yö, Los Angelesin kaduilla riitti yhä verkkaista, uneliasta yöelämää. hän oli turtunut olemaan siinä raastavassa, painostavassa epätietoisuudessa ja oli kaivannut kipeästi raitista ilmaa ja ajatusten tuulettamista. Hän oli päättänyt lähteä hakemaan kaikille todella myöhäistä iltapalaa, sillä kotona lähes kaikki olivat yhä hereillä paitsi Anyanna. He odottivat uutisia Cassandrasta. Toivoivat parasta.

Keskelle katukiveystä pysähtynyt saksalaismies sai väistyä kadulla ohitseen vilahtavaa naishenkilöä. Max vilkaisi tummaverikön puoleen, joka joi vielä yhden siemauksen take away- kahvistaan ennen kuin nakkasi pahvimukin kädestään vierellään olevaan roskakoriin. Mies kiinnitti huomiota siihen, että nainen pudotti taskustaan jotain mitä ei ollut huomannut vedettyään sieltä avaimensa esiin. Maximilian otti muutaman nopeutetun askeleen ja poimi nahkaisen käsineen maasta lähtien sitten naisen perään. Tämä oli seisahtunut kadun varressa olevan mustan moottoripyörän vierelle ja painoi juuri avaimen sen virtalukkoon.
”Hei, odottakaa! Teiltä putosi toinen käsineenne”, Maximilian huikkasi ja asteli kevyt, kohtelias hymy majaillen huulillaan naisen luokse. Tämä käännähti ympäri ja katsahti yllättyneenä hänen puoleensa. Jokin naisen olemuksessa kuitenkin muuttui välittömästi tämän rekisteröityä, kuka hänen luokseen oli tullut. Tummaverikkö rypisti hennosti kulmiaan ja otti miehen ojentaman käsineen vastaan. Hän katseli sitä ohimennen tarkastelevasti, kunnes pujotti sen käteensä.
”Kiitos. Tämä oli ystävällistä sinulta”, nainen hymähti vilkaistuaan vielä uudelleen mietteliäänä niiden kauniiden silmien puoleen. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaisia silmiä, sellaista katsetta kenelläkään miehellä. Maximilian ei voinut olla virnistämättä rennosti. Jokin naisessa vaivasi, mutta myös kiinnosti häntä, eikä hän todellakaan tiennyt miksi. Nainen veti yllään olevan nahkatakin vetoketjun kiinni ja solmi kaulallaan olevan huivin paremmin ennen kuin poimi pyörän sarvessa roikkuneen mustan kypärän käteensä.
”Anteeksi, tämä voi kuulostaa vähän oudolta, mutta olen varma, että minun pitäisi tuntea sinut jostain. En vain saa mieleeni mistä”, Maximilian naurahti kevyesti ja katseli uteliaana tummaverikköä. Nainen katsahti jälleen hänen puoleensa ja laski hetkeksi huokaisten kypäränsä alas, sillä oli ollut juuri vetämässä sitä päähänsä.

”Tämäkin voi kuulostaa vähän oudolta, mutta voin vahvistaa, että sinä kyllä tiedät minut. Mutta et tunne minua”, nainen korjasi kastanjanruskeat silmät välähtäen salaperäisesti. Sitten hän veti kypärän päähänsä ja solmi sen remmin kiinni leuan alta. Maximilian astui hivenen kauemmas pois tieltä naisen noustessa tottuneesti moottoripyörän selkään. Pyörä näytti raskaalta, mutta silti nainen kannatteli sitä vaikeuksitta pystyssä ja osoitti yhä vähemmän mielenkiintoa seurassaan viipyilevään mieheen, mikä sai Maximilian lähestymään naista uudelleen. Nainen selvästi tuntui härnäävän ja pilailevankin hänen kustannuksellaan, mikä oli yllättävänkin virkistävää vaihtelua viime aikojen murheisiin.
”Et kertoisi nimeäsi. Olen…”, hän aloitti sillä asia jäisi muuten todella häiritsemään häntä.
”Maximilian von Hartog. Kyllä minä sinun nimesi tiedän”, nainen totesi huvittuneisuus piirtyen esiin äänestään ja laski visiirin alas. Mies ei pystynyt enää näkemään naisen silmiä sen takaa.
”Joten eikö olisi vain reilua, että minäkin saisin tietää sinun?” Maximilian pyysi ja kohotti kulmiaan.
”Elämä osaa olla hyvin epäreilu välillä, Mr. von Hartog. Minun nimeni on pienin murheesi. Se palautuu mieleesi kyllä”, nainen työntäessään jalallaan pyörän tukijalan pois ja käynnisti pyörän.
”Sinähän olet salaperäinen nainen”, Maximilian totesi huvittuneena ja pudisti hennosti päätään peruuttaessaan pyörästä kauemmas. Nainen käänsi kasvojaan hänen puoleensa.
”Sanotaan sitten vaikka niin”, nainen hymähti ja näytti, että tämä kallisti päätään aavistuksen sivulle. ”Oletko yösyöpöttelijä kenties? Kuinka yllättävää, olethan kuitenkin lääkäri!” nainen kujeili lähes nauraen kiinnitettyään huomiota miehen kädessä olevaan paperipussiin, mistä leijaili herkullinen, vastapaistettujen leivosten tuoksu. Lisäksi Maximilianin kädessä oli karkkipussi Elfriedelle sekä 6pac coca colaa.
Sen jälkeen Maximilian ei voinut kuin jäädä katsomaan naisen perään tuon kaartaessa moottoripyörällään hiljentyneen liikenteen sekaan. Nainen katosi hetkessä miehen näköpiiristä kiihdyttäessään pyörällään. Ärhäkän moottorin äänet kaikuivat rakennusten seinissä. Kuka nainen oli ollut? Ja miksi toinen tiesi hänet niin hyvin, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan kuka toinen oli ollut? Max hymähti itsekseen ja pudisti ohimennen vielä päätään vilkaistuaan siihen suuntaan minne nainen ja moottoripyörä olivat kadonneet, kunnes lähti kävelemään takaisin kotiin, mikä sijaitsi muutaman kulman takana. Hänen ajatuksensa palautuivat takaisin hänen ystäväänsä ja Cassandraan. Maximilian veti puhelimensa farkkujensa taskusta esiin ja laittoi viestiä Gregorylle kysyen jälleen oliko mitään uutta kuulunut. Gregory oli kyllä luvannut ilmoittaa joka käänteestä, mutta olisi täysin ymmärrettävää, vaikka mies ei olisi niin tehnytkään siinä mielentilassaan missä sillä hetkellä oli.

// kuka se oooooooooonnnnnn diudiudiidddddiiii https://aijaa.com/VvLQYP

*************************************

Clarencen lähdettyä myös Christopherin luokse, Deidre oli hetken pystynyt olemaan kotona yksin pojan kanssa, kunnes hänen oli ollut pakko päästä sieltä pois. Huoli oli käynyt yksin kestettäväksi liian suureksi ja hän oli jo aiemmin hätyytellyt vanhempansa pois ajateltuaan pärjäävänsä kyllä, mutta lopulta vaaleaverikkö oli päätynyt Audreyn ja Javierin seuraan. Hän oli ottanut taksin ja tullut vauvan kanssa sinne iltamyöhäsellä. Christian oli lähtenyt jo aiemmin isänsä luokse. He olivat kolmestaan istuneet olohuoneessa ja odottaneet jotain uutisia. Seinäkellon viisarit liikkuivat kammottavan hitaasti eteenpäin, tunti oli vaihtunut toiseen eikä mitään uutta ollut kuulunut, vaikka viranomaisesti tekivät töitä löytääkseen Cassandran. Yleensä toimenpiteisiin ei ryhdytty niin nopeasti sillä henkilön katoamisesta oli vielä niin lyhyt aika, mutta Gregory oli laittanut rattaat pyörimään. Ties millaisen kaaoksen mies olisi pistänyt poliisilaitoksella pystyyn, mikäli asioita ei olisi alkanut tapahtumaan.

Vaaleaverikkö oli lopulta myöntynyt ahdistuksissaan ottamaan heidän seurassaan neljä lasillista punaviiniä ja se oli riittänyt saamaan naisen tokkuraiseksi ja hiprakkaiseksi, sillä yhdeksän kuukauden tauolla alkoholiin oli selvästi vaikutuksensa. Viides viinilasillinen oli jäänyt puoleen väliin.
He olivat katsoneet parhaaksi kantaa Deidren lepäämään Javierin majoittamaan vierashuoneeseen, sillä toisessa yöpyi sinä yönä Carmen, joka oli Christianin pyynnöstä jäänyt heille. Javier laski hennon vaaleaverikön varovasti käsivarsiltaan päiväpeitteen päälle ja heilautti sängyn jalkopäätyyn siististi viikatun pehmeän, ylellisen torkkupeiton naisen vartalon päälle. Mies katsahti hartiansa ylitse huoneeseen perässä pyörätuolillaan rullanneen Audreyn puoleen, mutta miehen katse hakeutui kuitenkin takaisin uneliaaseen Deidreen, joka liikehti levottomana peiton alla.
”Clar…”
Javier kohensi varovasti tyynyn asentoa Deidren pään alla ja tuli jopa hyssytelleeksi, ettei toinen havahtuisi enää hereille. ”Lepää vain”, espanjalaismies sanoi hiljaa hennosti hymyillen ja kohensi vielä peiton asentoa ennen kuin perääntyi äänettömin askelin sisarensa luokse.
”Entä poika?” Javier kysyi lähes kuiskaten Audreylta ja katseli tummaverikön sylissä olevaa pientä, suloista vauvaa. Poikakin nukkui sillä hetkellä ja mies mietti pitäisikö pojan pysyä äitinsä luona, sillä Deidre pelästyisi vielä helvetin paljon havahtuessaan hereille eikä vauva olisikaan hänen luonaan.

”Annetaan Deen nukkua. Näkeehän hänestä, ettei hän ole saanut levättyä tarpeeksi. Osaamme varmasti katsoa pojan perään sen aikaa, että hän saa hetken lepoa eikä ole kaiken aikaa niin stressaantunut ja ahdistunut. Kuitenkin, hänkin on yhä toipilas… ja juotimme hänet epähuomiossa pieneen humalaankin”, Audrey pohti ääneen kevyesti kulmiaan rypistäen ja malttoi nostaa katseensa sylissään olevasta, vaaleansiniseen, pehmeään täkkiin kääritystä vauvasta sängyllä peiton alla piirtyvän naishahmon puoleen. Viini toki oli auttanut heistä jokaista rentouttamaan jännittynyttä olemustaan edes vähän sekä turruttamaan sitä riipivää huolta mielestä, mutta heidän ei olisi silti pitänyt niin hanakasti täyttää Deidren lasia, sillä toisen toleranssi alkoholin suhteen oli todella alhainen. Deidrekään ei tuntunut edes kiinnittäneen huomiota paljonko joi, niin sekaisin ajatustensa kanssa toinen oli ollut ja vahdannut puhelintaan kaiken aikaa odottaessaan jotain tietoa Clarencelta. Paljon nainen oli viestitellyt myös Solenen kanssa, joka oli myös huolissaan tilanteesta heidän puolestaan.

”Hän oli todella huolissaan kaikista… Cassandrasta, kuten me kaikki muutkin, mutta myös Clarista”, Javier totesi katsellessaan mietteliäänä ja huolestuneena itsekin vaaleaverikköä. Voi hitto, jos toiselle tulisi pahakin krapula, Deidre kuitenkin imetti vielä vauvaansa. Onneksi pojalle oli maitoa riittävästi mukana, koska nälkäinen, itkevä vastasyntynythän siitä olisi enää puuttunut…

Audrey huokaisi hiljaa ja viittoili pikkuveljeään auttamaan hänet takaisin olohuoneeseen, jotta he jättäisivät Deidren rauhassa selvittämään oloaan. Huutiahan siitä tulisi vielä, kun he saisivat selitellä miten niin oli päässyt käymään.
”Hän haluaa vain miehensä kotiin ongelmitta. Clarence on todella suojelevainen läheistensä suhteen ja joutunut vaikeuksiin aiemminkin jaettuaan oikeutta oman käden kautta. Toivottavasti hän malttaa mielensä tällä kertaa, Deidren ja vauvan tähden”, Audrey sanoi ja sipaisi hellästi sylissään hiljaisesti tuhisevan vauvan todella vaaleita hiussortuvia. Hänestä oli suloista, että poika oli perinyt äitinsä hiustenvärin, se erottaisi tämän serkuistaan, joilla kaikilla oli joko todella tummat tai muuten ruskeansävyiset hiukset. Jo nyt hän saattoi nähdä, että pojasta kasvaisi komea, mutta myös kaunis mies aikuiseksi tultuaan.
”Mutta Deidren mieltä painaa selvästi jokin muukin. Olen huolissani, ettei hän ole valmis puhumaan siitä ja patoaa kaiken sisäänsä”, Audrey jatkoi väkisinkin murehtien läheistensä puolesta.
_

Kunhan he vain saisivat tietää Cazin löytyneen ja olevan kunnossa, niin se helpottaisi heidän kaikkien olemista. He pyrkivät olla ajattelematta kaikista pahinta. Kuultuaan kälynsä katoamisesta ja vielä lisäksi Jamien karanneen vankilakuljetuksen yhteydessä sekä myös olevan kateissa, Audie oli varma, että ne kaksi seikkaa liittyivät toisiinsa. Ei ollut silkkaa sattumaa, että kumpikin oli kateissa samaan aikaan. Jos se kuvottava, väkivaltainen ja katkeroitunut mulkvisti olisi vahingoittanut Cassandraa jotenkin…

Audrey henkäisi syvään ja koitti rauhoitella itseään.
”Onko mitään uutta kuulunut?” hän kysyi ja nyökäytti päätään olohuoneen pöydällä olevien puhelimien puoleen. Televisio oli myös äänettömällä päällä, josko sitä kautta tulisi enemmän tietoa karkuteillä olevista vangeista. Kunpa tulisi uutinen, että Jamie olisi löydetty ja saatu kiinni eikä toinen olisikaan Cassandran katoamisen takana…
He olivat pyytäneet apua myös Ezralta ja Enzolta, sillä olettaa saattoi, että karattuaan vangit painuisivat vähin äänin maan alle odottamaan suurimman pölyn laskeutumista. Parissein kaltaiset ihmiset tiesivät sellaisesta ja pääsivät asioista niissä ympyröissä nopeammin perille kuin he. Näiden toimintavalta Los Angelesissa oli kuitenkin rajattua ja kilpaileva mafia pyrki seuraamaan heidän jokaista liikettään, joten nämä joutuivat pitämään siellä ollessaan todella matalaa profiilia. He olivat kuitenkin luvanneet auttaa niin paljon kuin pystyisivät ja ottamaan asioista selvää joutumatta ongelmiin poliisin tai kilpailevien jengien kanssa. Yhden karanneista, Paco Derizin, Parisset olivatkin löytäneet lymyilemästä jossain epämääräisessä huumeluolassa. Parisseille oli kuitenkin korostettu, ettei ketään saisi tappaa, joten ”hieman kuulusteltuaan” Pacoa, nämä olivat päästäneet tämän vapaaksi, sillä toinen ei ollut osannut kertoa mitään tärkeää heille. Verissä päin karkuri oli itse kontannut lähimpään poliisipiiriin ja antautunut itse halutessaan turvaan telkien taakse. Parisset olivat saaneet selville sen, että Jamien kuvausta vastaava, nimettömäksi jäänyt mieshenkilö oli hankkinut käsiinsä laittoman, sarjanumerottoman aseen huonomaineiselta asekauppiaalta aiemmin sinä päivänä. Siihen jäljet olivat loppuneet. Tieto aseesta oli kylmännyt heidän jokaisen mielen pelosta.

********************************

Se puhelu oli saanut Gregoryn pois tolaltaan, mutta sekuntiakaan hukaten mies oli lähtenyt välittömästi sen naisen ilmoittamaan paikkaan rahtisatamaan. Häneltä oli alkuun mennyt hyvä tovi väitellessä sen naisen kanssa, joka oli vain papattanut epäjohdonmukaisesti puhelimessa jostain varastetusta autosta ja Gregory oli ollut jo varma, että kuuroutuisi siitä huudosta vielä.
Hän oli ollut jo katkaisemassa puhelun, sillä oli ensin olettanut naisen soittaneen vain väärään numeroon, mutta sitten hän oli tullut ajatelleeksi mistä toinen oli saanut hänen yksityisen, salaisen numeronsa. Kysyttyään sitä nainen oli hetkeksi malttanut lopettaa kiukkuamisensa miehensä varastetusta autosta ja kertonut lyhyesti mitä oli tapahtunut ja kuinka auton varastanut nainen oli lopulta käskenyt häntä soittamaan siihen numeroon Gregorylle. Sitten nainen oli alkanut taas tivaamaan autonsa perään, kuka korvaisi ja mitäkin ja miten pöyristyttävää toimintaa kaikki oli, jolloin Gregorynkin oli pitänyt viimein korottaa ääntään ja vaatia naista kertomaan mitä muuta tälle oli sanottu.
Lopulta hän oli saanut kuulla siitä rahtisatamasta, minne parhaillaan ajoi Clarence, Christian ja Darrell kyydissään. Jälkimmäinen oli tarjoutunut ajamaankin, mutta Gregory ei olisi kestänyt istua vain jonkun kyydissä, hänen oli pakko saada ajaa itse, jolloin hänestä oli tuntunut, että hän pääsisi nopeimmin Cassandran luokse. Auton varastanut oli pakko olla Cassandra, sen verta osuvasti se papattaja oli kuvaillut hänen vaimoonsa sopivia tuntomerkkejä.

Gregory ajoi liian lujaa, hän tiesi sen, hän tiesi menevänsä stop-merkkien ohitse pysähtymättä, kokeilevansa liikaa onneaan ajaessaan liian vanhoilla vihreillä risteyksien läpi. Kanssa-autoilijat tööttäilivät hänelle, pitivät varmasti häntä kalliilla, hienolla autolla pröystäilevänä mulkkuna, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Christianin hermostunut hölpöttely takapenkillä oli hieman häirinnyt hänen keskittymistään, mutta lopulta hänen lankonsakin oli tajunnut hiljentyä. Tummapiirteisen miehen kädet kiertyivät ratin ympärille, nopeausmittarin viisari nousi hitaasti ylöspäin ollessaan miltei jo tapissaan. Sillä hetkellä uudenkarhea, nopea urheiluauto tuntui raivostuttavan hitaalta.
Poliisit olivat matkalla myös rahtisatamaan, Gregory aneli, rukoili mielessään, että päästessään sinne hän löytäisi rakkaansa vielä elossa. Samalla hän koki raivoavaa tarvetta päästä hakkaamaan vaimoaan vahingoittanut kusipää henkitoreisiin, mikä oli täysin poikkeavaa hänen luonteelleen, Gregory ei ollut väkivaltaan taipuvainen koskaan. Mutta se mitä Jamie edusti, mitä mies oli jo aiemmin sekä nyt tehnyt hänen vaimolleen, herätti sen kaikista pahimmankin piirteen Gregoryssa eloon.

*

Mies tuki kiväärin sen jalustaa vasten ja sulki toisen silmänsä keskittyessään katsomaan kiikarin läpi. Hän oli asettautuneena jonkin tehdasrakennuksen katolle hyvän matkan päähän. Mutta huipputarkan kiikarin avulla ja vakaan kätensä kautta, hän tiesi ampuvansa kohteen vaivatta. Mies oli harjaantunut moiseen, sillä oli palkkamurhaaja. Mies tarkkaili hetken kiikarin kautta satama-alueella olevaa tilannetta, kunnes vei kätensä korvallaan olevalle kuulokkeelle.
”Minulla on puhdas osuma mieheen. Ammunko?” mies kysyi koko ajan katsoen kohdettaan kiikarinsa kautta, koko ajan sormi valmiina kiväärin liipaisimella, mikäli hän saisi myönteisen vastauksen. Hän odotti, hän tiesi toisessa päässä punnittavan ratkaisua.
”Negative. Pidä katseesi kuitenkin kohteessa. Ammut ainoastaan, jos nainen on välittömässä vaarassa menettämässä henkensä. Emme muuten tapa miestä.”
”Kyllä, sir”, mies vastasi ja liikutti hetkeksi kivääriään sen verta, että saattoi nähdä kiikarin kautta jotain, mikä oli kiinnittänyt hänen huomionsa.
”SWAT saapuu paikalle. Kuinka toimin?” mies kysyi ja seurasi kuinka aseistautunut virkavalta purkautui tummista ajoneuvoista satama-alueen toisella puolen. Hän siirsi katseensa takaisin naiseen ja mieheen, jotka olivat lyhyen matkan päässä poliiseista rahtikonttien täyttämällä alueella.
”Seuraa tilannetta vielä. Jos poliisit saavat miehen kiinni, poistut välittömästi paikalta.”
”Kyllä, sir”, mies sanoi vielä ja painoi kuulokkeensa sivustaa uudelleen keskittyäkseen seuraamaan tulevia tapahtumia. Hän oli kaukana ihmisten näköpiiristä. Auto odotti rakennuksen edustalla häntä. He olivat löytäneet lopulta naisen ja miehen, mutta se tapahtui samaan aikoihin poliisin kanssa, jolloin he eivät sotkeutuneet tilanteeseen enempää. Vain jos nainen olisi menettämässä henkensä, niin Ezra oli painottanut. Parisset olivat lähettäneet yhden parhaimmista ampujistaan paikan päälle seuraamaan tilannetta, valmiina puuttumaan, mikäli olisi aivan pakko. Muuten he eivät puuttuisi. Oikeus tapahtuisi toisella tapaa, ei heidän kylmällä, säälimättömällä tavalla. He olisivat jo ampuneet miehen, mikäli niin olisi toivottu.

*

Gregory saapui muiden kanssa paikalle poliisin ollessa jo paikalla. Poliisiautojen valot välkkyivät hämärässä yössä satama-altaan vedessä sekä rakennusten seinissä. Paikalle oli saapunut myös SWAT-ryhmä, sillä karanneet vangit olivat luokiteltuina todella vaarallisiksi. Gregory nousi nopeasti auton kyydistä, sillä ei pystynyt sulkujen takia enää ajamaan pidemmälle. Hän ryntäsi juoksuun, hän tiesi Jamien hankkineen aseen ja jos mies todella oli siellä Cassandran kanssa, häntä pelotti, että se hullu käyttäisi vielä sitä asetta naiseen.
”CASSANDRA! Missä hän on?! Oletteko jo löytäneet hänet?! Päästäkää minut, jumalauta! Minun vaimoni on tuolla!” Gregory ärähti kahden poliisin tarrautuessa häneen kiinni estääkseen hänen kulkemisensa eteenpäin. Mustiin turvavarusteisiin pukeutunut iskuryhmä purkautui kahdesta isosta autosta ja lähti kulkemaan järjestäytyneenä edemmäs satama-alueelle.
”CASSANDRA!” Gregory huusi ja yritti tempoa käsiään irti poliisien otteesta, nämä yrittivät rauhoitella häntä, vakuutella että poliisi hoitaisi tilanteen eikä siviilejä haluttu sinne. Gregory katseli, kuinka aseistautuneet miehen liikkuivat varjojen suojissa yhä edemmäs. Hän kuolisi, hän kuolisi, mikäli Cassandralle sattuisi jotain. Silmitön huoli ja pelko maalautui miehen silmiin ja tämän vastarinta poliiseja kohtaan kävi yhä heikommaksi. Hän ei halunnut mitään muuta kuin Cassandran luokseen, sulkea rakastettunsa käsivarsiensa suojaa turvaan.

Vastaa tähän
Nimi: super töks
Lähetetty: 11.02.2019
01:33
Otsikko: roolipeli
"En voi ymmärtää, miten tässä maailmassa on noin sairaita ihmisiä", Elfriede huokaisi päätään pudistaen. Gisele nyökkäsi mukaillessaan tyttärensä sanoja. Hän oli vain älyttömän huolissaan parhaimman ystävänsä voinnista. He olivat kaikki jo tuijottaneet suunnilleen kilpaa puhelimiaan, jotta olisivat saaneet jo jotain uutta tietoa. Paras tieto olisi, että Caz olisi saatu turvaan, ja että toiselle ei olisi sattunut mitään pahaa.
"En kestä tätä odottamista", Gisele tuskaili tarkistettuaan jälleen hiljaisena pysyneen puhelimensa, olisiko siihen tullut mitään uutta tietoa. Ei ollut.

Kun Maximilian oli lopulta saapunut takaisin kotiin, oli heidän kaikkien katseet singahtaneet eteisen suuntaan vain kohdatakseen sen, ettei uutta tietoa vieläkään ollut. Elfriede nappasi itselleen isänsä tuomasta paperipussukasta yhden tölkin coca-colaa kiittäenkin siitä. Tyttö oli viestitellyt sen illan aikana Jonathanin kanssa muutaman viestin verran siitä tilanteesta, mutta muutoin hänkin oli keskittynyt vain odottamaan muiden aikuisten lailla jotain uutta tietoa tapahtuneesta.
"Eikö Gregory ole ilmoittanut mitään?" Gisele kysyi epätoivoisena Maximilianilta, joka purkasi sen pahvipussin sisällön siihen heidän eteensä pöydälle.

__


"Stop-merkki.... Toinen", Christian höpötteli pitäessään auton ovenkahvasta kiinni miltei molemmin käsin, kun Gregory porhalsi autollaan ihan liian kovaa vauhtia vilkkaampienkin risteyksien poikki. Darrell ja Clarence pysyivät vaiti ja ihan liian rauhallisina siihen kaaostilanteeseen nähden.
"Juuh, elikkäs...", Christian hermoili katsellessaan ikkunoista ulos ohivilahtavia risteyksiä. Autojen tööttäily loi nähtävästi reaktioita vain Christianissa, joka ei ollut tunnetusti parhaimmillaan paineen alla, kun oli oikeasti tosi kyseessä. Höpöttely oli hänen hermojensa hallintaa "parhaimmillaan", vaikka muiden hermotasoille se saattoikin olla ihan liikaa. Jossain vaiheessa matkaa takapenkillä Christianin kanssa istunut Darrell oli antanut veljenpojalleen sellaisen katseen, joka kehotti toista pysymään vaiti.

Kun he olivat lopulta päässeet perille satamaan, oli siellä jo poliisit paikalla. Välkkyvät valot loivat lievää pakokauhun tunnetta jokaisessa heissä, sillä se konkretisoi sitä koko tilanteen vakavuutta entisestään. Clarence oli vain mielessään rukoillut sen puolesta, että hänen siskonsa selviäisi siitä elossa. Clar ymmärsi pysytellä etäämmällä poliiseista, vaikka hänkin oli yhtä huolissaan kuin Gregorykin, joka yritti tehdä vastarintaa poliiseille. Sillä kertaa he jäivät kaikki vain katselemaan etäämmältä sitä poliisijoukkiota, joka lähti suojavarusteineen etenemään rahtisatamassa konttien väliin.
"Heidän on ollut pakko tulla tänne", Darrell huomioi ne kaksi autoa lähellä yhtä konttia. Molemmissa autoissa oli hieman kulumaa pinnoissa ja peltiä kurtussa ja heti katseella tutkiessa pystyi tunnistamaan, että ne autot olivat kolhineet toisiaan. Toisen auton perä oli rytyssä, toisessa keula.

Darrellin tehtyä huomionsa Christian katsahti myös autojen suuntaan. Samalla hänen katseensa harasi konttien päällä etsien sitä miestä, jonka jokaista liikettä ohjasivat sillä hetkellä Parisset. Hän tiesi siitä, eikä se lisännyt hänen mukavuuttaan siinä tilanteessa. Darrell huomasi Christianin katseen haraavan jotain, jolloin hän alkoi katsoa samaan suuntaan.
"Onko siellä joku?" Darrell kysyi ja havahdutti Christianin hetkeksi ajatuksistaan, kun toinen oli jo heilauttanut kättään ja ristinyt kätensä kuin näyttäen ruksia sille miehelle, joka siellä katolla olisi. Christian laski kuitenkin kätensä samantien tuon kuullessa Darrellin kysymyksen.
"Ei", Christian sanoi ja pudisteli päätään, kunnes kääntyi katsomaan takaisin konttien suuntaan seuraamaan tilanteen etenemistä. Darrell jäi vielä silmäilemään sen tehdasrakennuksen suuntaan hetkeksi, mutta hänkin käänsi katseensa lopulta konttien puoleen.
Yhtäkkiä he kuulivat terävää kiljumista hetken, joka varmasti kylmäsi jokaisen selkäpiitä sillä hetkellä. Jokainen heistä tiesi, että se oli Caz, mutta kenenkään ei tarvinut sitä erikseen ääneen sanoa.

__

Kun he olivat päässeet satamaan, eikä Cassandra ollut enää päässyt kääntymään tai jatkamaan suoraan, oli hänen vain otettava se riski ja noustava autosta, vaikka Jamie oli aivan hänen perässään. Hän ehti nousta autostaan ja siirtynyt etsimään auton takakontista jotain kättä vahvempaa omaksi puolustuksekseen, mutta ajovalojen osoittaessa jo suoraan häneen, oli tummaverikön pakko luovuttaa ja kiirehtiä pois alta. Jamie oli törmännyt sen auton perään jo toistamiseen siinä vaiheessa - aiempi kerta tapahtui heidän vielä ajaessa siinä lähiössä, josta takaa-ajo oli lähtenyt liikkeelle.
Jamie oli ollut paljon valmiimpi siihen kohtaamiseen. Hänellä ei ollut asetta eikä veistä, mutta sen sijaan autosta noustessaan hänellä oli rengasrauta, jonka oli jo aiemmin nostanut auton etupenkille ennen kuin oli käynyt hakemassa Cazin mukaansa. Jamie oli osannut ennakoida, että saisi itse siitä raudasta, jos jättäisi sen takakonttiin naisen kanssa.

He jatkoivat matkaa juoksujalkaa. Cassandra ei osannut edes välittää siitä kivusta, jota paljaissa jalkapohjissaan tunsi kiirehtiessään juoksuaskeleidensa kanssa konttien välissä. Pahinta oli se hiljaisuus, kun takaa-ajo muuttui kuurupiilon omaiseksi. Cassandra yritti hiipiä ja seurata missä Jamie meni ja se onnistui aina siihen pisteeseen asti, kunnes he olivat kohdanneet yhden kontin nurkalla liki toisiinsa törmäten. Jamie oli saanut jo otteen Cassandran olkavarresta ja oli huitaisemassa sillä rengasraudalla, mutta nainen oli sen verran nopeampi, että ehti riuhtaisemaan itsensä irti siitä otteesta ja ampaisemaan uudelleen karkuun. Jamie oli kerännyt kaiken tahdonvoimansa jahdatessaan tummaverikköä aina sinne sataman perukoille, jossa heitä odotti enää vain illan suussa hieman tyyntynyt merivesi. Cassandra oli jäänyt ikään kuin Jamien ja meren väliin. Mereen hyppääminen olisi ollut vaarallista, sillä siellä voisi olla ties mitä ja pudotus oli ihan liian korkea, joka itsessään oli riskitekijä. Caz peruutti askeleillaan lähemmäs reunaa Jamien lähestyessä häntä jo hitain askelin.

Se oli kuin elokuvan loppukohtauksista, joissa toimintakohtaus saavuttaisi ratkaisunsa. He molemmat haukkoivat henkeä hengästyneinä, mutta ei elettäkään siitä, että tilanteen vakavuus olisi väistynyt.
"Et halua tehdä tätä", Cassandra sanoi pitäessään käsiään esillä ojennettuina Jamieta kohti kuin valmiina työntämään toisen kauemmas. Heidän välillään oli sillä hetkellä muutama metri matkaa.
"Älä sano minulle, mitä minä haluan", Jamie tuhahti ja vilkaisi olkansa ylitse nähdessään välkkyvät valot. Mies puntaroi mielessään jo vaihtoehtojaan, mikä sai toisen askeleet liki pysähtymään.
"Sanoin, että EI POLIISEJA!" Jamie huusi vihaisena.
Cassandran nähdessä ne poliisien hätävilkut, hän tunsi pelastuksensa olevan jo lähempänä, jos hän vain selviäisi tästä. Jamie ei selvästi tiennyt, pitäisikö hänen juosta karkuun vai käydä naisen kimppuun, jolloin Cassandra oli päättänyt ruveta kiljumaan kuin antaakseen merkin siitä, missä he olivat. Hän otti tietoisen riskin, sillä Jamie ehti kiriä sen välimatkan heidän välillään ja olemaan valmis lyömään naista sillä kädessään olevalla rengasraudalla. Cassandra painui vaistomaisesti hieman kyyryyn vastaanottamaan uutta kipeää iskua kehoonsa toivoen, ettei se osuisi päähän. Caz oli kuin hetkeksi irtaantunut siitä hetkestä varautuessaan siihen iskuun, jota ei koskaan tullut. Hän avasi silmänsä rengasraudan kilahtaessa asfalttia vasten, jolloin hän varovaisesti suoristautui. Naisen katse jäi kiinni Jamieen, joka seisoi hänen edessään kädet ylös nostettuina kuin antautuen. Cassandran silmistä paistoi kauhunsekaiset tunteet sillä hetkellä, kun hän katseli Jamieta järkyttyneenä. Miehen käskettiin käydä polvilleen ja sitten maahan selälleen.
"Seuraavaan kertaan", Jamie sanoi vinkaten silmäänsä entiselle naisystävälleen ennen kuin teki poliisin ohjeiden mukaan. Cassandra haukkoi edelleen henkeään voimatta uskoa sitä, että oli todella selvinnyt siitä kaikesta. Vielä hetki sitten hän oli erehtynyt ajattelemaan, että päätyisi meren pohjalle kalojen ruoaksi, jos se rouva ei olisikaan soittanut Gregorylle.

Poliisit lähtivät kuljettamaan Jamieta pois käsiraudoissa. Cassandra jäi aloilleen tuijottamaan vain eteensä, kunnes oli lopulta lysähtänyt polvilleen haukkomaan henkeään.
"Rouva, oletteko kunnossa?" Hänen viereensä kyykistynyt henkilö kysyi laittaessaan kätensä hänen olalleen. Cassandra pystyi hädin tuskin sanomaan mitään, mutta nyökkäili vain tietämättä oikein mihin kysymykseen vastasi. Hän oli elossa eli kunnossa tilanteen vakavuuteen nähden.


Poliisien kuljettaessa Jamieta autoon, miehen mielessä ei käynyt mitään. Toisen olemuksesta ei paistanut edes pettymys eikä harmistus kiinni jäämisestä. Jamie kulki kahden poliisin viemänä poliisiautoon muutaman poliisin seuratessa varmuudeksi heidän takanaan. Kun he olivat oikealla kohdalla ja Jamie pystyi näkemään Clarencen, Christianin ja tietenkin Gregoryn, hänen kasvoilleen levisi inhottava virnistys. Hän ei tunnistanut sitä neljättä henkilöä siitä pienestä porukasta. He pysähtyivät auton vierelle, jossa he seisahtuivat hetkeksi poliisien hakiessa autosta jalkaraudat, jotka sitten kiinnitettäisiin hänen jalkoihinsa.
"Soita taas, kun taas tarvitset palveluksen, Christian", Jamie huikkasi. Yksi poliiseista kehotti miestä pysymään hiljaa, vaikka eihän toista pakollakaan voinut hiljentää tilanteessa.
"Hän ei ansaitse mitään parempaa", Jamie sanoi olkiaan kohauttaen katsellessaan tuntemaansa kolmikkoa hymähtäen ohimennen. Kun poliisit olivat ohjaamassa häntä auton kyytiin, Jamie lähetti ikään kuin lentosuukon Gregorylle. Ei olisi ollut lainkaan epäselvää, etteikö Jamie olisi saanut selkäsaunan, jos ne poliisit eivät olisi juuri laittaneet häntä auton kyytiin. Clarence kiehui, toinen oli ollut valmis menemään lyömään siskonsa entistä miesystävää jo toisen nähdessään. Silti, koska he eivät olleet vielä kuulleet mitään Cassandrasta, he odottivat tietoa siitä.

Cassandra saatettiin rannasta parin poliisin seurassa muiden jo palattua autoille riisumaan suojavarusteitaan tehtävän kriittisimmän osan päättyessä. Poliisit koittivat jututtaa Cassandraa, mutta nainen ei ollut pystynyt vielä selostamaan mitään ollessaan vain niin helpottunut siitä, että se kaikki oli ohitse. Poliisit olivat luvanneet ensihoidon odottavan autojen luona, jossa Cazin vointi tarkistettaisiin. Nainen pääsi ambulanssiin sillä välin, kun Jamieta laitettiin poliisiauton kyytiin.

Cassandran kädessä ollut haava sidottiin, jotta se ei enää vuotaisi. Tikkejä se tarvitsisi, mutta ambulanssissa tikkausta ei suoritettu. Cassandralta kyseltiin voinnista ja siitä, pystyi tuo näkemään tavallisesti ja pystyikö hän muistamaan oleellisimpia asioita. Sen ajan hän sai ottaa maskilla lisähappea jo pelkästään sen vuoksi, että rauhoittuisi ja saisi henkensä kulkemaan tasaisemmin. Naisen mitattu syke oli todella koholla edelleen ymmärrettävästikin, mutta laski koko ajan tilanteen tasaantuessa. Lopulta hänet päästettiin ambulanssista ulos, sillä Cassandra oli vakuuttanut olevansa ihan kunnossa, että hän ei haluaisi sairaalaan. Vastahan hän oli siellä ollut, eikä hän todellakaan haluaisi heti takaisin. Ambulanssissa ollessaan poliisit olivat jo alustavasti tulleet kysymään tapahtumien kulusta, jolloin Cassandra oli ne kertonut alusta loppuun.
Cassandran päästessä ulos ambulanssista, hänen huomionsa kiinnittyi heti hänelle tuttuihin kasvoihin. Nainen otti sen muutaman askeleen Gregoryn luokse ja kiersi kätensä miehen ympärille halaten toista tiukasti. Tuntiessaan Gregoryn kädet ympärillään Cassandra tunsi olevansa turvassa viimein. Naisella oli enää yllään vain musta toppi, sillä sen veren tahriman hupparinsa hän oli joutunut jo luovuttamaan todistusaineistoksi.
Clarence, Darrell ja Christian olivat silminnähden helpottuneita nähdessään Cassandran, vaikka jo pelkästään siitä, että toinen oli paljain jaloin, pystyi päättelemään, ettei nainen ollut selvinnyt täysin koskemattomana.
"Se teidän haavanne tarvitsisi tikkejä. Suosittelen muutenkin, että käytte tarkastamassa vointisi mahdollisen aivotärähdyksen tai kipujen vuoksi", nuorehko ensihoitajanainen sanoi laitettuaan ambulanssin takatilan oven kiinni perässään.
Cassandra kuuli kyllä, mitä ne ihmiset puhuivat hänen ympärillään, mutta hän ei halunnut irrottautua siitä halauksesta ennen kuin olisi ihan pakko.

Vastaa tähän
Nimi: .
Lähetetty: 12.02.2019
05:01
Otsikko: roolipeli
Maximilianin palattua takaisin asunnolle, mies oli takin ja kengät riisuttuaan hakeutunut olohuoneeseen muiden seuraan. Maynor oli kertonut Anyannan heränneen hetki sitten lyhyeksi hetkeksi, mutta hän oli saanut tytön uudelleen nukahtamaan. Max menisi katsomaan vielä kuopustaan myöhemmin, mutta sillä hetkellä mies salli itsensä vain rojahtaa istumaan sohvalle. Mies tuijotti mietteliäänä eteensä alaviistoon lattialle löytämättä sieltä mitään mielenkiintoista katseltavaa. Hän nosti katseensa viimein ylös Giseleen ja pudisti ensimmäiseksi vain päätään vastaukseksi. Mies näytti ahdistuneelta ja hemmetin huolestuneelta. Samalta, miltä oli näyttänyt koko illan.
”Ei”, hän huokaisi ja poimi matalalta sohvapöydältä yhden limsatölkeistä käteensä sitä kuitenkaan aukaisematta. ”Laitoin hänelle viestiä hetki sitten, mutta hän ei ole vastannut vielä mitään”, Max jatkoi ja jäi lähinnä vain pyörittelemään tölkkiä kädessään. Maynor katsoi sitä turhautuen ja nappasi kokiksen isoveljensä kädestä, naksautti sen auki ja työnsi sen takaisin miehen käteen. Maximilian katsahti yllättyneenä ja kysyvänä vierellään sohvan käsinojalla istuvan veljensä puoleen, mutta Maynor tyytyi vain pyöräyttämään silmiään ja kurottautumaan poimimaan yhden leipomuksista käteensä.
”Syöhän poika niin jaksat”, Maynor tokaisi suu täynnä ruokaa ja osoitti puraistua leivosta pitelevällä kädellään eväiden puoleen. Maximilian hymähti vaimeasti ja väläytti melko ponnettomaksi jääneen hymyn veljelleen. Maynor yritti vain keventää raskasta tunnelmaa edes minimaalisen verran.
”Oletan ettette tekään ole kuulleet mitään uutta?” Maximilian oletti ääneen ja käytti tölkkiä ohimennen huulillaan siitä juodakseen.

*

Jos iskuryhmä ei olisi ollut jo niin lähellä, mies olisi todennäköisesti ampunut luodin kohti sitä rengasrautaa pitelevää miestä, joka askel askeleelta pakotti naisen lähemmäs satama-altaan reunaa. Mies tarkensi keskittyneesti kiikarinsa näkymää, jolloin sen läpi näkyvä punainen tarkennuspiste piirtyi kiikarissa miehen takaraivoa vasten. Hän tiedosti riskin, mikäli jättäisi ampumatta ja naisen painuutuessa matalammaksi valmiina ottamaan osumaa raudasta, miehen sormi kiristyi jo liipaisimen ympärille. Kyse oli kymmenistä sekunneista. Mies käänsi kivääriä jälleen tarkastaakseen tilanteen sataman toisella puolen. Hän vapautti sormensa liipaisimelta, tämän silmät välähtivät epäuskosta.
”Mitä vittua…”, mies mutisi ja tarkensi kiikarinsa näkymää. Siellä joku mies huitoi liian selvästi kättään siihen suuntaan missä hän oli ja teki joitain muitakin käsimerkkejä. Keneltä hänen siis piti ottaa käskyjä vastaan? Palkkamurhaajan kiikari tarkentui useampaan silmäpariin, jotka kääntyivät katselemaan epäluuloisina hänen suuntaansa. Jos hän olisi halunnut, hän olisi voinut lahdata jokaisen katseensa ylös nostavan niille sijoilleen, mutta mies tyytyi rypistämään hennosti kulmiaan. Yhden poliiseista nostaessa kiikarit silmilleen, hänen oli pakko vetäytyä salamannopeasti suojaan rakennuksen katolla olevan kookkaan ilmastointilaitteen taakse ja nostaa kivääri ylös rintakehäänsä vasten. Oli epätodennäköistä, että hänet nähtäisiin, mutta hän ei voinut ottaa sitä riskiä. Hän vei kätensä kuulokkeelleen.
”Tietääkö joku täällä minun läsnäolostani?” hän kysyi tiukasti ja vaihtoi asemaansa ilmastointilaitteen toiselle puolen jääden sopivan kulman taakse piiloon ja nosti aseen uudelleen ampumakorkeudelle tukien sen hartiaseutuaan vasten. Asento ei ollut ideaali niin kaukaa tehtävään tarkkaan osumaan, jolloin hänen piti huomioida tuulen vaikutus ja luodin kantomatka. Ja se joku helvetin ajattelematon mieshenkilö oli toiminut todella typerästi.

”Joku nuorempi mies katsoi selvästi suuntaani ja viittoili minulle, hän paljastaa olinpaikkani. Mitä helvettiä?!” mies jatkoi äkäisenä ja tarkisti kiikarin kautta nopeasti tilanteen, mikä oli vihdoin lähtenyt purkaantumaan ja vankikarkuri kävi ensin polvilleen sekä lopulta maahan makaamaan. Kuulokkeen toisesta päästä kuului lievää epäuskoa ja hänelle selitettiin nopeasti miten asian laita oli. Miehen olisi tehnyt mieli sadatella enemmänkin ääneen, sillä vaikka poliisit eivät koskaan olleet päässeet selville hänen tarkasta ja todellisesta henkilöllisyydestään, hän oli etsintäkuulutettu ”toiminimellään” monessa osavaltiossa tekemistään palkkamurhista. Hänellä oli tietty tapa toimia ja vain tietynlaiset ihmiset hakeutuivat hänen asiakkaikseen, joten yhteen ihmiseen osattiin yhdistää moni selvittämättä jäänyt tappo. Häntä ei oltu saatu vielä koskaan kiinni eikä hän todellakaan halunnut niin käyvän nytkään.

”Minun suuntaani kiinnitetään liikaa huomiota, minun on poistuttava. He saivat kohteen kiinni”, mies kertoi ja seurasi vielä ohikiitävän hetken tilannetta kiikarin kautta. Muutamat poliisit keskustelivat keskenään, osoittivat kädellä tehdasrakennuksien katonrajojen puoleen ja puhuivat radiopuhelimiinsa. Jumalauta kohta siellä olisi vielä poliisin helikopteritkin paikalla valonheittimiensä kanssa. Mies purki nopein liikkein kiväärinsä pienempään tilaan mukanaan olevaan kassiin ja siirtyi varjojen kautta matalana tikkaiden luokse heitettyään kassin selkäänsä. Hänellä ei ollut aikaa laskeutua niitä pitkin alas, joten hänen oli pakko liukua ne alas katutasolle asti ja astua suoraan mustanpuhuvan maasturin kyytiin, mikä lähti välittömästi matkaan.
”Minä en ole sitoutunut tällaiseen! Äskeinen ei saa toistua”, mies murahti kuulokkeeseen ennen kuin repi sen pois korvaltaan.

*

Gregorysta tuntui, että hän oli sekoamaisillaan sillä hetkellä. Kuullessaan sen sydäntärepivän, äänettömässä yössä kajahtavan kiljaisun, kaikki väri pakeni miehen jo ennestään kalpeilta kasvoilta.
”Eieieieiieieeieiei… Caz, ei…! Pelastakaa hänet!” mies parahti ja yritti vaistomaisesti uudelleen työntyä poliisien ohitse piiritetylle alueelle. Hänellä oli pakottava tarve päästä vaimonsa luokse, saada nainen turvaan siitä helvetistä mikä siellä sillä hetkellä vallitsi. Hän ei uskaltanut edes hengittää.

Miehestä tuntui, että puristava tunne hänen kehostaan laukesi vasta, kun Jamie piirtyi hänen verkkokalvoonsa poliisien saattamana. Hän tuijotti epäuskoisena, turtana, pohjattoman vihaisena, inhoten, mitä vielä… Cassandran entistä miesystävää. Gregoryn kädet puristuivat nyrkkiin, hän nytkähti automaattisesti sitä virnuilevaa kusipäätä kohti, mutta poliisin käsivarsi nousi hänen rintakehälleen estääkseen hänen kulkunsa. Eikä hän olisi mennytkään edemmäs, se oli vain vaistomainen reaktio, mutta hänen mielenkiintonsa siirtyi nopeasti pois Jamiesta, sillä miehen katse harasi satamaa uudelleen. Hän halusi nähdä vain yhden ihmisen. Cassandran. Huoli ja pelko täyttivät hänen mielensä salamannopeasti uudelleen, sillä alkuun hän ei nähnyt kuin takaisin autolle palaavia poliiseja. Mitä jos pahin oli tapahtunut…

Gregory tuli katsahtaneeksi olkapäänsä ylitse ensin Jamieen ja sitten Christianiin kuultuaan jostakin palveluksesta. Mustanruskeat silmät katselivat ohikiitävän hetken epäuskoisina Christiania.
”Mikä vitun palvelus?” Gregory ärähti kääntyen enemmän lankonsa puoleen. ”Minkä vitun palveluksen sinä olet mukamas tarvinnut oman siskosi raiskaajalta ja pahoinpitelijältä…”, mies jatkoi vihaisesti, mutta hänen huomionsa karkasi takaisin Jamieen. ”Hän ei ansaitse mitään parempaa” ja se ilmeily hänen suuntaansa riitti hänet keskittymään taas tärkeimpään. Mies pudisti inhoten päätään. Gregory kääntyi uudelleen tarkkailemaan aluetta ja nähdessään viimeinkin Cassandran tulevan pienessä saattueessa heitä kohti, poliisit päästivät viimein hänet kulkemaan edemmäs. Hän ei nähnyt tai kuullut mitään sillä hetkellä, hänen katseensa lukittui vain tummaverikköön, jonka hän oli pelännyt menettäneensä sillä kertaa lopullisesti. Alkuun häntä ei tahdottu päästää ambulanssin luokse, minne Cassandra oli ohjattu saamaan hoitoa. Nainen näytti niin pahalta, että se oli repiä miehen sydämen paloiksi. Hän oli niin uskomattoman vihainen siitä mitä Jamie oli tehnyt Cassandralle, mutta samaan aikaan myös vain uskomattoman kiitollinen siitä, että nainen todella oli selviytynyt elossa siitä koettelemuksesta.

Sulkiessaan vihdoin Cassandran käsivarsiensa suojaan, Gregory ei pystynyt alkuun sanomaan mitään. Miehen silmät olivat täyttyneet kyyneleistä ja hän veti takkuisesti henkeä hakiessaan rakastaan yhä lähemmäs itseään. Kaikki ne mustelmat, haavat ja veri naisen vaatteissa järkytti häntä, mutta hän naamioi sen katseestaan.
”Voi luoja…. minä pelkäsin menettäneeni sinut”, mies sanoi hiljaa ja silitti muutaman kerran rakkaansa hiuksia, joiden sekaan laski kevyen suukon. ”… minä todella pelkäsin menettäväni sinut lopullisesti”, Gregory kuiskasi uudelleen todella hiljaa ja koitti saada olemustaan aisoihin, sillä hänen tunteensa heittelehtivät sillä hetkellä laidasta laitaan. Päällimmäisenä hänellä oli kuitenkin jo syvä helpotus. Mies erkani halauksesta sen verta, että saattoi suukottaa rakkaansa huulia hellästi. Hän painoi otsansa nojaamaan kevyesti Cassandran omaa vasten ja pyyhkäisi hellästi peukaloidensa kärjillä naisen poskia katsoessaan tätä suoraan silmiin. Jokin kimmelsi yhä miehen silmissä. ”Anna heidän hoitaa sinua ja tarkistaa kunnolla vointisi sairaalassa… minä pysyn vierelläsi koko ajan enkä päästä sinua enää katseestani. Sinulla on varmasti kylmäkin”, mies huolehti ja riisui yllään olevan takin nopeasti pois ja kietaisi sen tummaverikön harteiden ympärille ennen kuin sulki toisen uudelleen halaukseensa.

Vastaa tähän
Nimi: Sere
Lähetetty: 12.02.2019
17:37
Otsikko: roolipeli
Christian ja Clarence olivat laahustaneet kaikessa hiljaisuudessa peremmälle taloon, jossa oli vielä valot päällä. Molemmat olivat vaisuja sen illan jälkeen, kun se kaikki oli vihdoin ohitse. Darrellkaan ei ollut sanonut juuri mitään ennen kuin oli lähtenyt kotiin. Miesten mielessä kummitteli se, kuinka pahasti heidän siskonsa oli ottanut osumaa Jamien toimesta, eikä kumpikaan ollut osannut järkeistää asiaa mitenkään, jotta se olisi ollut helpompaa käsitellä. Christian oli yrittänyt pohtia motiivia sille kaikelle, mutta ei ollut päätynyt mihinkään ratkaisuun. Hän ei ymmärtänyt miksi, mutta halusi tietää silti. Christian oli yrittänyt Gregorylle selittää sitä palvelukseen liittyvää asiaa haluamatta edes ajatella vaihtoehtoa siitä, että tämä olisi ollut se palveluksen hinta. Se ei voinut olla niin. Sen vuoksi Christianin oli saatava tietää motiivi Jamien toiminnalle.

Kun he olivat vihdoin päässeet peremmälle, istuutuneet Javierin ja Audreyn seuraan, oli kaksikko kertonut miksi Deidre oli ollut jo nukkumassa. Christian kurtisti kulmiaan tietämättä oikein kuinka reagoida. Clarence oli sen sijaan näyttänyt heti tunteensa ja kironnut avoimesti, että mitä vittua. Toinen oli osannut sen verran hillitä reaktiotaan, ettei onnistuisi herättämään ketään. Christian vilkaisi veljeään ja sitten Javieria ja Audieta, ollen itsekin hieman hämillään. Hän ei tiennyt pitäisikö hänen olla pettynyt vai kieltää veljeään räyhäämästä, sillä hänen omatkin tunteensa olivat vielä hieman sekaisin.
"Tuo on epäkunnioittavaa", Clarence aloitti päätään pudistaen.
"Tuolla me olimme valmiina vastaanottamaan sen näyn, että siskomme kannettaisiin suunnilleen ruumissäkissä pois sieltä rahtisatamasta ja te täällä järjestätte jotkin vitun viininmaistajaiset. Luulisi teilläkin olevan sen verran häpyä, että ymmärrätte edes jonkinlaisen hienotunteisuuden. Ehkei kyse ollut teille rakkaasta tai tärkeästä henkilöstä, mutta Caz on meille ihan helvetin rakas", Clarence päästi tunteitaan ulos ja henkäisi syvään. Hän ei antanut muille suunvuoroa halutessaan sanoa sanottavansa siltä erää kerralla.
"Mitä jos kyse olisi Gregorysta? Olisiko sinulle ok, että Christian olisi täällä odottamassa ja siinä odottaessa sitten tarjoisi muutaman oluen minulle ja joisimme pienet kännit täällä?" Clarence kysyi Audreylta koittaessaan konkretisoida niitä tunteita, joita tunsi sillä hetkellä. Hän oli pettynyt Deidreen.
"Turha ottaa syytä omille niskoillenne hänen puolestaan. Deidre on aikuinen ihminen omilla aivoilla varustettuna. Mikään ei oikeuta tätä. Minä olisin tarvinnut tukea tämän yhden illan, yön... Mutta täällä se vaimokulta on vetänyt kännit jättäen vittu meidän vastasyntyneen vauvan huolehtimatta. Ei, sitä ei lasketa, että te nyt hoiditte hänet - se oli Deidren tehtävä. Hänen kuuluu huolehtia tästä pakasta, kun en itse sitä tee. Minä en voi olla se, joka pitää koko sirkusta yllä, en voi olla pitämässä häntä kädestä kiinni koko aikaa. Turha vedota mihinkään, että on vaikeaa ja on sitä ja tätä - hänen vanhempansa olivat valmiita huolehtimaan pojasta koko illan, mutta hän valitsi ottaa pojan huolehdittavakseen. Minä luotin siihen, että hän hoitaa pojan. Mutta ei", Clarence hieroi ohimoaan ollen oikeasti valmis räjähtämään. Jos siinä talossa ei olisi ollut lapsia, hän olisi räjähtänyt. Hän olisi räjähtänyt täysin. Nyt Clarence oli pystynyt purkamaan tuntojaan lähestulkoon hiljaisemman keskustelunomaisena, jolloin sen kuulivat vain siinä seurueessa istuvat. Christian istui hiljaa katsellen veljeään. Hänellä ei ollut mitään lisättävää toisen sanoihin, sillä hän koki asian veljensä puolesta epäreiluksi, vaikka samaan aikaan hänellä oli vain äärettömän paha olla sen illan jäljiltä.

Kukaan heistä ei ehkä osannut odottaa sitä sen purkauksen jäljiltä, mutta Clarence rupesi melkein kuin tyhjästä itkemään. Christian miltei havahtui ajatuksistaan nähdessään kyyneleet veljensä kasvoilla, mutta tiesi ettei toista kuuluisi nyt ruveta lohduttamaan. Christian oli sen verran empatiaan taipuva, että hänen teki vaikeaa nieleskellä omia kyyneleitään sillä hetkellä. Etenkään siinä vaiheessa, kun kuuli mitä Clar seuraavaksi sanoi.
"Häntä oli kuristettu. Lyöty, potkittu.. Hänen kädessään oli keittiöveitsestä saatu haava. Sattui ihan helvetisti nähdä, mitä se hirviö oli tehnyt. En tiedä mitä olisin tehnyt, jos me olisimme menettäneet siskomme tänään. Se ajatus karmii mieltäni edelleen. Minä todella olisin tarvinnut Deidren tukea edes tänä yhtenä vitun yönä, mutta nähtävästi hän ei ajatellut niin. Olenhan niin helvetin vahva aina, että enhän minä ikinä tarvitse tukea", Clarence sanoi pyyhkiessään kyyneleitään samalla. Se ei varsinaisesti kannustanut häntä olemaan yhtään sen avoimempi jatkossa, mutta oli positiivista, että se hänen hillitty tunteenpurkaus tapahtui siinä nelikon kesken eikä niin, että hän olisi huutanut kurkku suorana.
"Tunnen oloni niin loukatuksi", Clarence sanoi sillä kertaa espanjaksi ja vilkaisi ohimennen Javieria. Christian henkäisi syvään ja katsahti veljensä puoleen.
"Olen vain niin helpottunut, että Caz on kunnossa", Christian sanoi ja käänsi katseensa sitten Audreyyn väläyttäen tuolle lohduttoman hymyn. Hän ei tiennyt miten sellaisia tapahtumia kuuluisi käsitellä.
"Tiedän, että tekin olitte huolissanne täällä ja odotitte tietoa, eikä kukaan olisi voinut tehdä enempää. Toivon kuitenkin, että ymmärrätte miksi tämä tuntuu niin loukkaavalta", Clarence sanoi sitten sivuuttaen veljensä puheet. Hänelle oli ihan sama, mitä Audrey ja Javier tekivät, mutta häntä häiritsi eniten Deidren osuus tarinassa.
"Ehkä parempi antaa nyt vain olla ja koittaa antaa tilanteen vähän rauhoittua. Cassandralla on nyt kaikki hyvin ja me selvisimme säikähdyksellä", Christian uskaltautui sanomaan ja sai veljeltään vastaukseksi nyökkäyksiä.
"Nytkö menen sitten kotiin itsekseni vai vauvan kanssa?" Clarence kysyi vilpittömästi neuvoa sen asian suhteen vilkaisten Audietakin.
__


Murtunut kylkiluu, tikattu haava, mustelmia siellä täällä, ruhjeita jalkapohjissa... Naisen kaulalle oli ripustautunut mustelmaksi muuntautuvat punoittavat jäljet, jotka olivat peräisin siitä kuristamisesta. Seuraavana päivänä se tulisi näyttämään vielä pahemmalta kuin nyt, kun se olisi muuttunut mustelmaksi kokonaan. Nyt sitä jälkeä peittämään oli kierretty kevyelti hieman sideharsoa lähinnä sen takia, ettei se keräisi sen enempää ulkopuolisten katseita sairaalan ulkopuolella. Positiivisina asioina oli se, ettei naisella ollut sisäistä verenvuotoa eikä hänellä ollut kuin korkeintaan lievä aivotärähdys, mutta ei mitään sen vakavampia sisäisiä vammoja. Lääkärin kysyessä, olisiko tarvetta raiskaustutkimukselle, oli Cassandra pudistanut päätään. Sekin oli positiivista siinä tilanteessa.
Mukaansa lääkäriltä hän oli saanut reseptin särkylääkkeisiin ja joitain käytännönohjeita sen haavan kanssa toimimiseen, jotka olivat osittain menneet hänen kuulotaajuutensa ohitse.
Cassandra oli ollut pahoillaan koko kuviosta pahoillaan ja jopa häpeissäänkin. Vaikka hän tiesi, että Jamie oli sen kaiken takana eikä se ollut millään tasolla Cazin syytä, hän koki olevansa jollain tasolla vastuussa, koska hänen takiaan se ihminen oli ollut heidän mörkönään (XD).

He olivat istuneet hiljaisuudessa jonkin aikaa, Caz oli pitänyt Gregorya kädestä ja koittanut vain pistää ajatuksiaan johonkin järjestykseen. Ilman Gregorya hän ei olisi suostunut edes menemään koko sairaalaan sinä iltana ja hän tulisi tarvitsemaan miehen tukea vielä paljon tulevina päivinä. Hän oli kerrannut Gregorylle vielä tapahtumien kulkua, jota ei ollut aiemmin ehtinyt tekemään muuta kuin ambulanssissa niille poliiseille, jotka olivat häneltä niistä kyselleet. Hänelle palautuisi vielä varmasti lisää tapahtumista mieleensä ajan kanssa, mutta hänellä oli silläkin hetkellä yllättävän hyvät muistikuvat tapahtumista. Nainen oli lopulta soittanut Gregoryn puhelimella Christopherille ja saanut sitä kautta puhua siskonsa ja jopa Jonathaninkin kanssa, jolle oli luvannut kaiken olevan nyt kunnossa, että kaikki järjestyisi.
Cassandra käänsi katseensa Gregoryyn. Nainen ei välttämättä vielä mielisi kotiinkaan. Tummaverikkö tiesi, ettei tulisi nukkumaan tänä yönä silmäystäkään.
"En tiedä taas miten tästä pääsee takaisin normaaliin", nainen tunnusti ja henkäisi syvään. Hän oli läheisilleen juuri luvannut, että kaikki järjestyisi, vaikka hänellä ei ollut itsellänsä minkäänlaista käsitystä siitä, että miten se tapahtuisi.
"Mitäs nyt sitten?" Cassandra kysyi pidellessään miestä edelleen kädestä. Toisen läheisyys ja läsnäolo oli juuri sitä, mitä hän tarvitsi sillä hetkellä. Eikä lasillisesta jotain tiukkaa alkoholia olisi ollut mitään haittaa.

Vastaa tähän
Nimi: .
Lähetetty: 12.02.2019
22:29
Otsikko: roolipeli
Vanha tuittupää hänen sisällään meinasi jo nostattaa päätään Clarencen aloitettua tylytyksensä. Mutta sen sijaan, että Audrey olisi tulistunut entiseen tapaansa ja käynyt kynnet esillä puolustusasemiin, hän istui aloillaan hiljaa ja kuunteli, sillä tiesi sen olevan ainoa oikea tapa reagoida siihen. Clarencen piti saada päästää turhautumistaan ulos ja purkaa menneiden tuntien raskas paino ulos itsestään. Ihan kaikkea miehen ääneen sanomaa hän ei tulisi koskaan allekirjoittamaan, mutta samaan aikaan hän pystyi ymmärtämään toista todella hyvin. Javierinkin katse harasi enemmän lattiatasossa kuin muissa huoneessa olijoissa, välillä mies vaihtoi lyhyen katseen siskonsa kanssa tai vilkaisi hartiansa yli huolehtivana toisen huoneen suuntaan missä tiesi pienokaisen nukkuvan. Poika oli ollut hyvin helppo ja mutkaton pikkuherrasmies eikä heidän ollut paljoa tarvinnut varsinaisesti hoitamallahoitaa vauvaa, sillä tämä oli oikeastaan nukkunut koko ajan. Pienen hetken poika oli ynissyt ja osoittanut tyytymättömyyden merkkejä, mikä kieli siitä, että tämä oli kaivannut äitinsä luokse, mutta äitinä itsekin, Audrey oli saanut vauvan nopeasti rauhoittumaan ja nukahtamaan uudelleen.

Clarencen sortuessa lopulta kyyneliin, Audrey henkäisi äänettömästi ja vilkaisi Christianin puoleen, hän haki hetkeksi miehen käden omaansa ja väläytti pahoittelevan katseen surullisten silmiensä kautta. Hän olisi halunnut vain halata pitkään Christiania ja varmaan itkeä itsekin helpotuksesta, mutta hillitsi tunteensa ja eleensä, sillä se olisi siinä hetkessä ollut kuin suolan ripottelemista haavoihin Clarencen kaivatessa samanlaista omalta puolisoltaan.

He eivät olleet todellakaan tarkoittaneet olla millään lailla epäkunnioittavia tai välinpitämättömiä eivätkä he todellakaan olleet missään humalassa muutaman miedon viinilasillisen jälkeen. Deidren osa oli ollut heitä onnettomampi ja vaikka Clarence sanoikin toista, niin kokivat he väkisinkin itsensä osasyyllisiksi, vaikka eivät nyt olleetkaan ruutalla sitä viiniä toisen kurkkuun kaataneet. Deidre oli kieltäytynyt pariin kertaan ja todennut ettei hänen pitäisi kerta hänellä oli vauvakin mukanaan, mutta silti he olivat täyttäneet vielä kolmannen lasillisen ja tyrkänneet lasin vaaleaverikön käteen. Deidre oli ollut niin hädissään ja ahdistunut, etteivät he olleet kestäneet katsoa sitä, toisen avoin huoli ja sen kirvoittamat kyyneleet olivat heijastanut liikaa heidän tunteitaan, jolloin he olivat vakuutelleet, ettei muutama lasillinen tee mitään. Vahinko oli jo käynyt, kun he olivat tajunneet sen olleen todella typerä ajatus. Audrey sulki hetkeksi silmänsä. Viinipullo tökötti syyttävänä keskellä olohuoneen pöytää, mutta samaan aikaan heillä oli ollut vastakeitetyt kamomillateet höyryämässä korkeissa mukeissa pöydällä sen edessä. Javier olisi nyt varmaan silkasta tottumuksesta terästänyt senkin, mutta pelkkää teetä se kuitenkin oli. Heidän oli ollut tarkoitus mennä Deidrenkin luokse ja herätellä toista kohentaakseen toisen oloa, sillä olivat saaneet kuulla puhelimitse Cassandran olevan hengissä ja koettelemuksista selvinnyt, vaikkakin osumaa saaneena. He eivät olleet kuitenkaan ennättäneet liikkumaan olohuoneesta Christianin ja Clarencen tultua.

Audrey räpäytti silmänsä auki. Javier katseli apeana ja huolissaankin Clarencea. Karmea olo hänelläkin oli siitä kaikesta. Silti myös helpottunut sen puolesta, että he saivat Cassandran hengissä takaisin perheensä luokse.
”Olen ihan vilpittömästi ja aidosti pahoillani, että tämä loukkasi. Tämä oli typerä ja ajattelematonkin idea saada hetkeksi sitä paniikkia ja pelkoa laantumaan edes vähän”, Audrey sanoi ja heilautti kättään viinipulloa kohti. ”Mutta älä ajattele, ettemmekö välittäisi ja rakastaisi Cassandraa, hän on meillekin kuin oma sisko ja korvaamattoman tärkeä. Oli kyse Gregorysta, Cassandrasta tai kestä teistä tahansa, olisimme yhtä huolesta sairaana, vaikka sinusta se siltä ei näytä tällä hetkellä. En puolustele tässä ketään, en itseäni, en veljeäni… Deidre oli ihan poissa tolaltaan ja itki silmät päästään koska pelkäsi niin paljon selviäisikö Caz ja saisiko hän sinut turvassa kotiin. Tunnet kyllä hänet, hän oikeasti välittää”, Audrey sanoi murheellisena ja katsahti Clarencen puoleen. Tehtyä he eivät kuitenkaan saaneet tekemättömäksi ja sillä hetkellä Deidren poissaolo siitä tilanteesta alleviivautui ihan pirun paljon. Audrey vilkaisi uudelleen Christianin puoleen. Hänkin toivoi, että tilanne vielä rauhoittuisi siitä ja mielessään hän melkein rukoilikin, ettei Deidre edes heräisi ihan hetkeen Clarencen ollessa vielä siinä mielentilassa. Hänestä tuntui todella kurjalta. Hänestä tuntui kurjalta, sillä ei tahtonut Christianin ajattelevan heistä niin. Hänestä.
”Olen pahoillani. Onneksi olet kotona”, hän kuiskasi ja kosketti ohimennen Christianin kasvojen sivustaa silmät väreillein.
”Sinä teet niin kuin sinusta parhaimmalta tuntuu… Voitte myös jäädä-”, Audrey aloitti kääntäessään katseensa takaisin Clarenceen, mutta hänen lauseensa keskeytyi, sillä varmasti heistä jokainen oli kuullut sen kolahduksen käytävän suunnalta.
*
Hän oli lopulta havahtunut hereille sen vuoksi, että hänellä oli aivan järkyttyvän kuuma ja tuskainen olo. Vaaleaverikkö työnsi vaistomaisesti paksun peitteen pois päältään ja riisui yllään olleen väljän vetoketjullisen hupparin. Sameat, siniset silmät räpyttelivät hennosti, hän koitti tarkentaa katsettaan ympäristöönsä. Hän ei hetkeen muistanut missä edes oli. Miten hän oli päätynyt sinne huoneeseen? Hänen oli pakko olla yhä olla Audreyn ja Christianin kotona.
”Voi hyvä luoja…” hän ynähti ja kierähti varovasti ensin kyljelleen ja siitä istumaan sängyn laidalle. Naisen kädet nousivat välittömästi pitämään kaksin käsin päätä, sillä sen hetkistä olotilaansa hän ei olisi pystynyt edes kuvailemaan. Aivan vitun hirveä ehkä olisi ollut osuvin. Häntä huimasi ja oksetti yhtäaikaisesti, hänestä tuntui kuin hän olisi nousevassa hississä ja samaan aikaan keinuvassa laivassa. Hänen päätään pakotti ja silmiä kivisti aiemman itkemisen vuoksi, hänen hormoninsa olivat yhä niin sekaisin ja tekivät hänet entistäkin herkemmäksi. Tokkuraisilla aivoillaan nainen alkoi hitaasti saada enemmän otetta nykyhetkestä. Miten helvetissä muutama viinilasillinen oli voinut saada hänet tähän kuntoon?

”Dhani…!” hän henkäisi kauhistuen ja alkoi katsella hätääntyneenä ympärilleen, hän viskoi viltin ja tyynyt pois sängyltä etsiessään paniikinomaisesti vauvaansa. Hän pongahti ajattelemattomasti ylös sängystä ja antoi katseensa kiertää hämärässä huoneessa, missä oli yksinään. Kaikki vain kieppui hänen ympärillään ja hän oli varma, että olisi lähtenyt vielä kaatumaan taaksepäin, ellei olisi tarrautunut kiinni vierellään olevasta lipastosta. Sen päällä ollut korkea lasivaasi asetelmineen kaatui ja oli tippua lattialle, mutta hän sai pelastettua sen viime hetkellä ja laskettua kädet vapisten lattialle. Sen kolahduksen olivat muutkin kuulleet olohuoneeseen.
”Voi ei”, hän mumahti ja löi toisen kätensä tiukasti suunsa eteen kiiruhtaessaan kompuroiden ulos vierashuoneesta. Hän horjahti käytävän seinää vasten, koitti pitää itseään pystyssä ja jaloillaan, sillä ensin hän lähti valumaan seinää pitkin lattialle. Hän aukoi nopeasti summamutikassa ensin korkeiden kaappien ovia yrittäessään löytää etsimänsä, lopulta oikean oven löytyessä, vaaleaverikkö syöksähti kylpyhuoneeseen sisään ja painoi oven perässään kiinni. Hän ennätti juuri heittäytyä polvilleen wc-pytyn eteen ja työntää sen kannen ylös ennen kuin antoi ylen. Hänestä tuli kaikki mahdollinen ulos. Lähinnä nestettä tosin, sillä siitä oli useampia tunteja kun, hän oli viimeksi syönyt. Siinäkin oli yksi syy miksi hän löysi itsensä sillä hetkellä siitä asetelmasta.

Deidrellä ei ollut tietoakaan siitä painostavasta hiljaisuudesta olohuoneessa, missä hänen jokaista liikettään kuunneltiin. Sentään hänen oksentamistaan nuo eivät kuulleet, sillä hän ei ollut mikään huutoyörjöäjä edes siinä kunnossa, mutta arvata saattoi mitä hän teki ampaistuaan suoraa tietä kylpyhuoneeseen.

Deidre painoi pytyn kannen alas ja painoi sen päällä olevaa nappia ennen kuin kampesi itsensä ylös. Oksentaminen oli helpottanut hänen oloaan, mutta edelleen hänellä oli todella huono olo. Deidre rypisti epäuskoisena kulmiaan nähdessään peilikuvajaisensa kylpyhuoneen kalpeassa valossa. Hän näytti kuolemankalpealta ripsiväri levinneenä silmiensä alle ja huolettomasti ylös sipaistulle nutturalle olleet lähes valkeat hiukset olivat purkautuneet kampauksesta ja hapsottivat ympäriinsä hänen päänsä ympärillä. Sen enempää hän ei pistänyt surkeaan olemukseensa huomiota, sillä hän juoksi jo kylpyhuoneesta ulos. Sen verta hänen mielensä oli terävöitynyt ja järkiintynyt, että hän pystyi luottamaan siihen, että siellä ollessaan myös vauva oli turvassa, mutta hän ei rauhoittuisi ennen kuin näkisi lapsensa omin silmin. Kyyneleet juoksivat yksitellen hänen poskiaan pitkin, mutta hän ei edes huomannut hädältään sitä.

”Luojan kiitos!” hän nyyhkäisi ja kiiruhti lapsensa luokse löytäessään tämän jo seuraavasta huoneesta turvassa omassa kantokopassaan tuhisemassa pieni nallekarhupehmolelu kainalossaan. Deidre kävi hitaasti kyykkyyn horjahtaen siinä samalla, jolloin hän nojasi hetken käsillään lattiaa vasten ja hengitteli syvään silmät suljettuina. Hän oli vihainen ja pettynyt vastuuttomaan itseensä, sillä viimeinen asia, mitä hän koskaan haluaisi tehdä, olisi toimia milläänlailla niin, että se olisi haitallista hänen omalle lapselleen. Hän ei todella voinut olla siinä kunnossa juuri nyt… Vaaleaverikkö siirsi vauvan yllä olevaa pehmeää vilttiä sivuun ja nosti varovasti vauvan hetkeksi rintakehäänsä vasten. Hän rauhoittui kunnolla vasta, kun tunsi pojan taas lähellään.
”Anna anteeksi kulta, äiti oli todella typerä. Onneksi olet kunnossa”, hän kuiskutti hiljaa ja paijaili hetken sormillaan hellästi vauvansa untuvaisia hiuksia, kunnes laski pojan takaisin alas jatkamaan rauhallista untaan. Vielä hetken hän katseli surullisena itsesyytöksiensä vallassa lapsensa suljettuja silmäluomia, sitä kuinka vaaleat, pitkät ripset piirtyivät maidonvalkeaa ihoa vasten ja kuinka poika liikutteli unissaan pienen pieniä sormiaan. Deidre kuivasi poskiaan ja pyyhki tuhriintuneita meikkejään pois silmiensä alta ennen kuin suoristautui haparoiden takaisin jaloilleen. Seinästä tukea ottaen hän jatkoi olohuoneeseen olettaessaan löytävänsä sieltä Audien ja Javierin, sillä hän tahtoi tietää mitä sillä välin oli tapahtunut. Hän rukoili mielessään yhä, että Cassandra olisi kunnossa ja kaikki pääsisivät turvallisesti kotiin.

Vaaleaverikkö pysähtyi olohuoneen oviaukolle kuin seinään. Hän näytti pelästyneeltä ja vähäinenkin väri pakeni uudelleen hänen kasvoiltaan nähdessään niiden kaikkien siellä olijoiden ilmeet. Eniten häneen kolahti aviomiehensä katse, mikä sai hänet ensimmäiseksi pelkäämään pahinta. Deidre nosti järkyttyneenä kätensä huulilleen ja tunsi silmiensä täyttyvän hitaasti uudelleen kyynelistä. Ei kai…
”Onko Caz…”, hän aloitti ilme värähtäen eikä pystynyt liikkumaan. Jokin Clarencen katseessa esti häntä, vaikka hän olisi vain halunnut mennä rakkaansa luokse ja sulkea hennot käsivartensa miehen vartalon ympärille tunteakseen siitä huokuvan lämmön omaansa vasten. Kaikki kauhuskenaariot olivat juosseet sen illan aikana hänen mielessään aina kuolemista ja vankiloista lähtien.
”He ehtivät ajoissa. Hän on nyt turvassa Gregoryn luona”, Audrey kiiruhti sanomaan siihen väliin tehtyään nopeasti sen ratkaisun, että Deidre ansaitsi ensimmäiseksi edes kuulla tärkeimmän. Vaaleaverikkö rojahti istumaan matalalle porrasaskeleelle ja hautasi hetkeksi kasvonsa kämmeniään vasten. Audien olisi tehnyt mieli huolehtia toisesta enemmän ja kysyä pikkuserkkunsa vointia, vaikka oli sanomattakin selvää, että toisella oli todella paska olo. Hän ei ollut koskaan nähnyt Deidreä niin hurjassa kunnossa, ei ehkä kännisenä mutta niin krapulaisena ja huonovointisena.


******
Sairaalassa hän ei ollut oikeastaan osannut olla kuin vain koko ajan vaimonsa vieressä ja tukena. Mutta se oli myös tarkoittanut sitä, että hän oli saanut nähdä heti tapahtuneen jälkeen omin silmin ne kaikki rujot jäljet rakastettunsa kehossa ja kuulla niistä kaikista vammoista mitä naisella oli. Pelätä paljastuisiko jotain vieläkin pahempaa kuin se mitä oli jo todettu. Ajatuskin raiskauksen mahdollisuudesta oli saanut hänet vihaiseksi, pahoinvoivaksi, surulliseksi… Aina hetkittäin, kun siihen oli tullut mahdollisuus, Gregory oli sulkenut Cassandran takaisin halaukseensa kuin peläten, mikäli jos hän ei olisi niin tehnyt, joku anastaisi naisen hänen luotaan uudelleen. Hänen katseensa ei väistynyt hetkeksikään Cassandrasta. Hän kyllä oli kuunnellut kaiken mitä hoitajat ja lääkäri oli sanonut, mutta pääsääntöisesti mies oli ollut koko sen ajan todella vähäsanainen ennen kuin he olivat saaneet luvan lähteä.

Gregory katseli hiljaisena heidän pimeänä olevaa kotitaloa, josta näkyi kadun päädyssä osittain korkeiden pihaporttien takaa. He istuivat yhä hänen autonsa kyydissä, olivat olleet niillä sijoilla hyvän tovin hänen seisautettua auto hiljaisen kadun laitaan. Hän oli kääntänyt auton virrat pois päältä ja hakenut Cassandran käden omaansa. Vasta nyt kotitalonsa porteilla, hän alkoi vihdoin prosessoimaan kunnolla tapahtunutta. Ennen sitä hänen mieleensä ei ollut mahtunut mitään muuta kuin se, että hän saisi rakkaansa elossa takaisin. Mutta nyt… heidän kaikkien tuli sisäistää ajan kanssa tapahtunut. Olla kiitollinen, että asiat eivät olleet päättyneet sillä kammottavimmalla tavalla. Olla ajattelematta enempää sitä mitä olisi voinut tapahtua ja keskittyä toipumiseen.

Gregory katseli yhä taloa ja sen ympäristöä. Hänelle oli aina ollut tärkeää turvata perheensä yksityisyys ja turvallisuus ja tärkeintä se oli juuri heidän omassa kodissaan. Nyt se näytti lähes häpäistyltä tai siltä kuin se olisi vähintäänkin sytytetty tuleen. Hänellä oli parhaimmista parhain turvajärjestelmä, murtovarmat ovet ja ikkunat, mutta silti se mielipuolipaskiainen oli kiemurrellut heidän kotiinsa ja tehnyt sen mitä tehnyt niin helpon tuntuisesti. Heidän pihaporteistaan pääsi sisään vain, jos tiesi turvakoodin tai ilmoitti tulostaan porttien ulkopuolelta, jolloin ne aukaistiin tulijalle sisäpuolelta. Miten Jamie oli päässyt sinne? Kiipeämällä niiden korkeiden porttien tai aidan yli? Livahtanut sisään silloin kun hän oli lähtenyt? Miehelle, joka oli niin tarkka omasta yksityisyydestään ja tilastaan, se, että vieraan tunkeutuminen heidän pihalleen oli edes mahdollista ja todella tapahtunut… Se oli helvetillistä. Hänen ajatuksensa olivat todella ristiriitaiset. Jollain tapaa hänellä oli paljas ja alaston olo.

Tummapiirteinen mies käänsi lopulta katseensa vierellään istuvaan naiseen tämän rikkoessa hiljaisuuden. Hellä, lämmin hehku lepäsi miehen silmissä, joissa oli myös apeutta. Gregory nosti heidän yhteenlomitetut kätensä huulilleen ja laski suukon vaimonsa kämmenelle. Siinä oli muutama pieni haavauma, jos hän olisi voinut, hän olisi suudellut niistä jokaisen kadoksiin.
”Yhdessä”, Gregory vastasi ja katsahti tummilla silmillään Cassandran puoleen, ”ajan kanssa.”
Gregory käänsi katseensa hetkeksi takaisin talon suuntaan, mutta palautti katseensa pian takaisin Caziin.
”Haluatko mennä kotiin? Voimme mennä yöksi myös ___(täs ois ton hiton pohatan sen hotellin nimi mitä en oo miettin viel ku ei kiitos mikään ”Dion Tower”. Mut sil on tietty sielt se kaikista ylin kerros yksityisasuntonaan), jos se tuntuu sinusta paremmalta. Vien sinut minne haluat”, Gregory sanoi ja katseli huolehtivana vaimonsa kasvonpiirteitä. He olivat sopineet, että lapset ja Bobby (koska sekin on yks huollettava lol XDDD) olisivat yön yli Christopherin luona, missä Alexakin oli.

Vastaa tähän
<< Ensimmäinen < Edellinen  52  53  54  55  56  57  58  59  60  61  62  63  64  65  66  Seuraava > Viimeinen >>

Kirjoittaminen ei vaadi rekisteröitymistä!

©2019 Credion - suntuubi.com