Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
/ Etusivu / G / Roolipeli

<< Ensimmäinen < Edellinen  54  55  56  57  58  59  60  61  62  63  64  65  66  67  68 

Nimi: Serppis
Lähetetty: 19.04.2019
17:06
Otsikko: roolipeli
"Niin sinäkin, Max. Tämä minun jo hieman kadonnut puna ei ole mikään tarttuva asia vaan sain tänään allergisen reaktion", Hannah halusi selventää. Ne iho-oireet olivat jo vähittäin hävinneet, mutta ei vielä kokonaan. Tummaverikön katse käväisi Janissa, eikä hän voinut olla hymyilemättä, jolloin sai hyvän syyn ottaa hänelle tarjotun shotin, jonka kulautti saman tien kurkustaan alas irvistäen sen maulle. Siinä missä kahdeksan paukkua saisivat Maynorin kanveesiin, riittäisi Hannahille paljon vähempi määrä. Nainen huomasi Cassandran edelleen seuraavan häntä katseellaan, jolloin hän päätyi väläyttämään siskolleen vain pienen virnistyksen.
"Vau, tuo kuulostaa peliltä, jossa minun ei tarvitsisi paljoa juoda", Hannah totesi katsellessaan seuruetta naureskellen. Ehkä se olisi yksi niistä harvoista juomapeleistä, joissa hän voittaisi useammankin siihen seurueeseen kuuluvan henkilön.
"Voisin arvella omalta osaltanikin ihan samaa", Gisele totesi yhtyessään Hannahin toteamukseen.

He olivat aloittaneet sitä uutta totuus vai tehtävä -leikkiä, jossa Cassandra lähinnä kärkkyi mahdollista päästä kysymään Hannahilta jotain. Hän oli itsekin joutunut jo vastaamaan johonkin hänelle esitettyyn kysymykseen ennen kuin hän oli päässyt utelemaan mitään siskoltaan. Siihen asti Hannah oli kyennyt pitäytymään siinä heidän pienessä näytelmässään, joka selvästi hämmensi muutamaa siinä seurueessa istuvaa henkilöä.
"No niin, nyt minä kysyn Hannahilta", Cassandra ilmoitti varatessaan sen vuoron. Gisele luovutti oman vuoronsa oltuaan oikeastaan seuraavana vuorossa valitsemaan, ottaisiko tehtävän vaiko totuuden.
"Minä valitsen teht..."
"Sinä valitset totuuden", Cassandra korjasi siskonsa sanoja huvittunut ilme kasvoillaan. Hän todella haluaisi nyt saada suoria vastauksia niiden vihjailujen ja sen oudolta näyttävän kuvion sijasta.
"Kuka se sinun mysteerideittisi on?" Caz kysyi siskoltaan, jonka kasvoille ilmestyi ilkikurinen virnistys. Hannah oli niin nauttinut siitä salailusta, vaikkakin sitä oli jo kestänyt hyvän tovin ajan. Texasilainen huomasi ohimennen myös Gregoryn tuntosarvien heräilevän, eikä Maynorillakaan tainnut olla aavistustakaan siitä, ettei kyseessä ollut Maximilian vaan Jan.
"Pitäisiköhän meidän kertoa?" Hannah totesi vilkaistessaan Maximiliania siinä pikkuteatteriesityksessään. "Meillä" hän tarkoitti itseään ja Jania, jota ohimennen vilkaisikin.
"No niin. Olette kyllä tehnyt äärimmäistä salapoliisityötä, mutta valitettavasti teitä on ollut niin helppoa johtaa harhaan", Hannah aloitti katsellessaan siskoaan ja tuon aviomiestä virnistys kasvoillaan. Lopulta nuorukainen nousi aloiltaan, jolloin Cassandra jäi katselemaan ihmetellen, mitä Hannah seuraavaksi aikoisi. Texasilainen kiersi pöytää sen verran, että pääsi istahtamaan Janin vierelle.
"Tässä hän on ihan ilmielävänä", Hannah kertoi taputtaessaan kädellään kevyesti Janin reittä. Nainen ei voinut olla vilkaisematta mysteerideittinsä kasvoja, jolloin väläytti tuolle mitä leveimmän hymyn.
"Siis Jan? Sinä ja Jan? Miten, missä? Nyt olen entistä enemmän täynnä kysymyksiä. Mikä tuo teidän teatteri Maxin kanssa oli?" Cassandra kyseli kuin olisi saanut todistaa juuri vuosisadan suurimman juonenkäänteen. Ei hänellä ollut aavistustakaan, sillä ei tiennyt Hannahin koskaan edes jutelleen Janin kanssa. Edes Gregory ei ollut maininnut mitään sellaista, että olisi koskaan nähnyt Hannahin ja Janin keskustelemassa missään.
"Maximilian von Hartog, miten ryhdyit tuollaiseen kiusantekoon meitä vastaan?" Caz kysyi mukamas järkyttyneenä pidellessään toista kättään sydänalallaan tehostaakseen sitä järkyttynyttä olemustaan.

"Kunhan olette päässeet järkytyksestänne niin haluaisin muistuttaa, että Gisele ei ole saanut vielä omaa vuoroaan", Hannah totesi naureskellen, jotta he pääsisivät siitä hänen tiputtamastaan "pommista" eteenpäin. Toki se varmasti säilyisi sen illan suurimpana ihmeenä ja uutisena ainakin toistaiseksi, mutta siitä ei tarvinnut tehdä illan ainoaa aihetta.
"Ja kunhan olette valmiita, niin olen valmis ottamaan totuuden tai tehtävän, kumman kuka tahansa sitten keksiikään", Gisele ilmoitti juodessaan juomastaan. Vaaleaverikkö risti jalkansa keskenään ja tuli varastaneeksi suukon taas kihlattunsa huulilta. Silläkään kertaa hän ei jäänyt viipyilemään miehen huulille, vaikka kiusaus siihen olisi ollut melko suuri. Gisele tyytyi vain väläyttämään leikkisän virnistyksen Maynorille, kunnes keskittyi sitten taas juomaan sitä juomaansa odottaessaan, että muu seurue olisi tointunut siitä Hannahin täräyttämästä järkytyksestä.

__

Clarence naureskeli katsellessaan Deidreä. Vai liian itsevarman kuvan oli hän itsestään mennyt antamaan. Ei hän ehkä kaikista viriilein ollut, mutta kyllä niitä kertoja mahtui vuoteen useamminkin kuin vain juhlapyhinä. Hän ei oikeastaan koskaan ollut ollut kovin viriili, kuten moni muu tuntui olevan (köhköh esim kirstu) eli se ei ollut mitään "iän tuomaa" pidättyväisyyttä. Osittain siihen vaikuttivat edelleen ne vuodet vankilassakin. Johonkin, kun on tottunut niin siitä on vaikeaa lähteä tottumuksiaan muokkaamaan. Deidre oli onnistunut herättelemään sitä puolta hänessä enempi.
"No, meillä on aikaa miettiä sitä vielä. Emme ole tähänkään asti kiirehtineet asian kanssa, joten ei meillä pitäisi kiire vieläkään olla", Clarence totesi katsellessaan Deidreä hymyillen. Totta kai hänkin tiesi, että heidän pitäisi saada Dhanille jokin luotettava hoitaja siksi ajaksi. Eikä heillä vielä kiire sen matkan kanssa tarvinutkaan olla, sillä heillä oli joulut ja uudet vuodet vielä juhlittavanaan ihan lähiaikoina. Parempi, että he lähtisivät häämatkalle sitten, kun he olivat saaneet kaiken draaman laskeutumaan viime aikaisten koettelemusten jälkeen. Clar saattoi kuitenkin mielessään toivoa, että matka tapahtuisi ensi vuoden aikana viimeistään.


"Lumilautailemaan? Minä ja lumi emme tule kovin hyvin toimeen, mutta enköhän minäkin siellä pärjää. Eikö siitä pitänyt ensi viikolla heille ilmoittaa, olemmeko tulossa?" Clarence muisteli ääneen, mutta rupesi nauramaan Deidren mainittua Hildegardin toimittaman pakkoparituksen.
"En olisi sinuna niin varma. Mikäli olen oikein kuullut niin Hildegard ei välttämättä ole kaikista onnellisin Maynorin nykyisestä naisvalinnasta. Onko hän todella niin jyrkkä, mitä monet ovat antaneet ymmärtää? Mikä siinä hiersi, ettei Hildegard onnistunut parittamaan teitä?" Clar kysyi naureskellen, samalla päätään pienieleisesti pudistaen. Oli hänkin onnistunut jotain kuulemaan siskonsa ja Giselen kertomana. Esimerkiksi silläkin viikolla hän kuuli jotain mainittavan ohimennen kahvitauolla, mutta ei kuitenkaan ehtinyt kiinnittää siihen tarpeeksi huomiota muistaakseen, mistä oli kyse.
"Tiesitkö sinä, että Gisele ja Maynor ovat kihloissa tätä nykyä? Minä kuulin siitä itseasiassa vasta tänään, kun näin Giselen sormuksen. He eivät kuulemma kertoneet kuin muutamalle läheisimmälle, joten tieto matelee vähittäin kaikkien korviin", Clarence kertoi vaaleaverikölle asian tultua hänen mieleen. Kieltämättä häntä kiinnosti nyt paljon enemmän se Saksaan meneminen uudeksivuodeksi. Mies ei varmasti ollut ainoa, joka odotti mielenkiinnolla näkevänsä, pitivätkö kertomukset Hildegardin ja Giselen väännöistä paikkansa.
"Pärjäänköhän minä siellä lumen, jään ja pakkasen keskellä?" Clarence tuumasi virnistys kasvoillaan katsellessaan vaimonsa kuvankauniita kasvoja. Clarista kuoriutui toisinaan melkoinen hienohelma, mikä saattoi ehkä yllättää monet. Hevosenhaju ja kylmät ilmat olivat niitä asioita, jotka eivät kuuluneet hänen suosikkiensa sekaan.

Vastaa tähän
Nimi: .
Lähetetty: 26.04.2019
03:45
Otsikko: tähän alkuun sopis nyt sellanen pahaenteinen ja dramaattinen musa
MAANANTAI
_________

Viikonlopun jäljiltä naisessa oli selvästi nähtävissä muutosta menneisiin viikkoihin verrattuna. Ehkei hän ollut vielä täysin entisellään, mutta sinä päivänäkin punatuille huulille kipusi herkemmin hento hymy ja siniset silmät tuikkivat eloisasti. Nainen riisui tummanpuhuvat aurinkolasit silmiltään heidän astuessa peremmälle autoliikkeeseen.
”Kiitos vielä, kun lähdit avukseni”, Deidre kiitti pehmeästi naurahtaen ja työnsi lastenvaunut peremmälle valoisaan tilaan, missä oli esillä toinen toistaan hienompia, parempia – ja kalliimpiakin – autoja. Löytyi eri merkkejä, eri kokoluokkaa ja toki eri hintaluokkaakin. Kaikki autot olivat kuitenkin uusia. Se oli oikeastaan ollut hänen toiveissaan ylimpänä. Hän halusi uuden auton, sillä jos hänen lapsensa oli koskaan sen auton kyydissä, hän halusi sen olevan mahdollisimman turvallinen ja luotettava. Toki uuteenkin autoon saattoi tulla vikoja, mutta hän ei meinannut alkaa ajatella sitä asiaa niin pitkälle.

”Minulla ei ole hajuakaan millainen auto olisi sopiva tänne… Englannissa minulla oli tapana ajaa joko Mini Cooperillani tai toisinaan isän Land Roverilla, mutta nyt haluaisin auton mikä ei olisi liian pieni tai liian suuri ja olisi ketterä sekä nopea. Turvallinen. Se on varmaan tärkein kriteeri”, vaaleaverikkö lausahti hymyillen ja tervehti jo valmiiksi keveällä päännyökkäyksellä heitä kohti porhaltavaa miesmyyjä, kenellä oli iloinen, moitteeton miljoonan taalan hymy huulillaan sekä tyylikäs, viimeisen päälle harkittu asukokonaisuus yllään. Totta kai, kun näiden tutkaan tarttui potentiaalinen asiakas, josta näki jo päällepäin, että rahaa oli käytettävissä, pistäisivät nuo parastaan myyntipuheissaan ja kehuisivat milloin minkäkin pirssin vaihdekepin nuppia myöten.
”Tiedän muutaman, jotka ovat yhä hieman skeptisiä ajotaitojeni suhteen... Olisitpa nähnyt esikoisesi ilmeen, kun kerroin hänelle aikovani ostaa itselleni oman auton”, Deidre päivitteli nauraen ja pudisti hennosti päätään katsahtaessaan appiukkonsa puoleen. Naiselta löytyi tililtään kyllä rahaa varsin mukavasti, mutta hän oli huono käyttämään sitä eikä hän edes olisi pystynyt käyttämään sitä mielivaltaisesti sinne tänne tuhlaten. Auto olisi kuitenkin varsin järkevän kuuloinen hankinta, joten hän salli itselleen sen, että käyttäisi rahaa hyvällä omalla tunnolla tulevaan kulkuneuvoonsa juuri niin paljon kuin haluaisi.

Miesmyyjä joutui jäädä neuvomaan lyhyen matkan päähän kahta muuta työntekijää, joten he saivat vielä hetken olla ”rauhassa” ja katsella vain ympärilleen.
”Tuo näyttää kivalta. Avoauto ei taida kuitenkaan olla paras vaihtoehto perheautoksi”, Deidre tuumasi huvittunut pilke silmissään ja mutristi mietteliäänä kevyesti huuliaan katsellessaan vielä hetken virtaviivaista ja varsin ketterältä ja nopealta näyttävää urheiluautoa. Auton kiillotettu maalipinta kiilsi näyteikkunapaikalla korkeiden ikkunoiden edessä auringonloisteessa.
Ennen sinne tuloa he olivat käyneet kahvilla. Oli oikeastaan ollut ihan mukavaakin vaihtaa pitkästä aikaa kuulumisia ja samalla se oli antanut Christopherille tilaisuuden nähdä tuoreinta tulokasta lapsenlapsikatraaseensa. Deidre tunsi pistoksen sydämessään sen suhteen, että oli omaan kuoreensa käpertymisellä eristänyt samalla muun perheen näkemästä Dhania kuin vain todella harvakseltaan. Ainoa poikkeus oli hänen äitinsä. Naisen kasvoilla oli kuitenkin levännyt heltynyt hymy hänen katsellessa poikaa isoisänsä sylissä. Christopher oli tuntunut oikeastaan myös luontevimmalta vaihtoehdolta pyytää avuksi autokaupoille, sillä appiukolla oli riittänyt myös eniten kärsivällisyyttä ja malttia auttaa häntä totuttelemaan amerikkalaisten liikennesääntöihin ja ajokulttuuriin. Olivat he muutenkin tulleet aina Christopherin kanssa hyvin juttuun, Deidre piti kovin apestaan.

Vaaleaverikkö siirsi ohuen, läpikultavan harson sivuun vaunuista kuullessaan pientä tyytymätöntä ääntelyä, mikä kieli Dhanin heränneen uniltaan. Poika nukahti lähes poikkeuksetta aina vaunuihin ja siihen tasaiseen liikkeeseen mikä syntyi, kun vaunujen kanssa käveltiin tai niitä muuten vain heijattaisiin edes takaisin rauhalliseen tahtiin.
”Hei pikkuinen, mikä harmittaa?” Deidre hymähti hiljaa ja sipaisi hellästi poikansa pehmeää poskea. Dhani alkoi pitää itkunkarheaa, nikottavaa ääntä alkavan itkun merkiksi, jolloin nainen koki parhaimmaksi nostaa vauvan syliinsä. Dhani tuntui myös rauhoittuvan päästessään aivan lähelle äitiään. Deidre suukotti hellästi poikansa kasvojen sivustaa hellä, rakastava katse silmissään ja nosti vaunujen jalkopäähän jättämänsä pienenpienen lippalakin asettaakseen sen pojan päähän tuuheita, lähes platinanvaaleita hiussortuvia peittämään. Nostaessaan pojan syliinsä vaunuista oli tämä siristellyt ja räpytellyt kovin suuria, sinisiä silmiään auringon vuoksi, miltä harso oli aiemmin suojannut. Deidre oli ottanut lippalakin pojan päästä tämän nukahdettua, mutta nyt se saisi suojata jälleen pikkuisen silmiä häikäisyltä.
”Shh, rakas, ei ole mitään hätää”, Deidre kuiski hiljaa pojalle ja poimi vaunuista vielä pehmolelunallen, mitä tarjosi pojan ihmeteltäväksi. Deidre katsahti Christopherin puoleen kuullessaan appensa puhelimen alkavan soimaan, vaaleaverikkö asteli kauemmas samalla silitellen rauhoittavasti vauvansa selkää. Dhani saattaisi alkaa yhä itkeä eikä hän halunnut itkevän vauvan häiritsevän miehen puhelua.

”Christopher, Akiiki tässä. Minulla on sinulle ikävä asia kerrottavanani”, miesääni aloitti Christopherin vastatessa hänen puheluunsa.
”Pahoitteluni, että menen näin suoraan asiaan, mutta jos olen rehellinen, minun on melko vaikea pitää itseäni tällä hetkellä koossa”, ääni jatkoi vakaana ja rauhallisena. Se oli Akiikin ääni, mutta silti se kuulosti vieraalta. Akiiki piti hetken hiljaisuuden ja hengitteli muutaman kerran syvään.
”Helene on kuollut”, Akiiki sai lopulta sanottua ääneen, miehen ääni murtui hieman, mutta karaistuaan vaimeasti kurkkuaan tämä pystyi vielä jatkamaan.

”Helene joutui väkivaltaisen surmatyön uhriksi ja löytäessämme hänet, hän oli jo menehtynyt verenvuotoon. Alexa oli hänen mukanaan, mutta emme tiedä missä hän on tällä hetkellä. Emme tiedä onko hän enää elossa tai varmuudella sitä, kuka hänet on vienyt. Meillä on vahva epäilys, kuka tai ketkä heidän retkikuntansa kimppuun hyökkäsi. Hyökkäyksen takana on todennäköisesti veljeskunta, joka kutsuu itseään kultaisen ruusun vartijoiksi. Heidän johtajansa on sukulaispoikani Rahman Ghazi, joka on joukkoineen yrittänyt vuosikymmeniä syöstä minut vallasta”, Akiiki selitti ja kuulosti loputtoman väsyneeltä ja murtuneelta. Ei se ollut mikään ihmekään, mieheltä oli juuri riistetty hänen elämänrakkautensa. Hän tulisi ikuisesti syyttämään itseään vaimonsa julkeasta kohtalosta. Hänen ei olisi koskaan pitänyt antaa naisten lähteä edeltä aavikolle. Hän ei kuitenkaan itkenyt, sillä hänen asemassaan, hän ei voinut osoittaa sellaista heikkoutta kuin vain ollessaan täysin yksin suljettujen ovien takana. Hänen valtakuntansa oli syöksymässä kaaokseen eikä hän voisi tapahtumista huolimatta osoittaa heikon johtajan piirteitä.

”Meillä on hyvin vähän johtolankoja. Paikan päällä oli käyty varsinainen verilöyly. Helenen lisäksi kahdeksan palvelijoistani oli tapettu, osa oli ammuttu, osa oli surmattu miekoilla… Kuten Helene. Löysimme hänet etäämmältä heidän leiristään ja olemme pystyneet päättelemään, että he olivat Alexan kanssa yrittäneet paeta. Helenen hevonen oltiin ammuttu hengiltä. Löytäessäni Helenen, hän makasi omassa verilammikossaan miekka työnnettynä vatsansa läpi. Se oli kuin teurastus… he jättivät hänet sinne kuin raadon haaskalintujen syötäväksi”, sheikki kertoi ääni kiristyen hetkeksi, kunnes hän huokaisi syvään tietäen, että hänen tulisi kertoa se kaikki Christopherille, mitä hekin siitä tilanteesta tällä hetkellä tiesivät.

”Hänen viereltään löytyi yksi hyökkääjistä kuolleena, hänen kurkkuaan ja kylkeään oli viilletty. Me uskomme sen olleen Alexa, että hän olisi yrittänyt puolustaa itseään ja suojella Heleneä viimeiseen asti. Tiedän hänen olevan erinomainen miekan käyttäjä, mutta todennäköisesti hän kohtasi ylivoimaa. Löysimme vähän matkan päästä pensaaseen takertuneena Alexan käyttämän huivin, jossa oli verta. Saimme hetki sitten varmennettua veren kuuluvan hänelle. Emme tiedä onko hän, kuinka haavoittunut tai minne hänet on viety. Meillä on syytä toivoa hänen olevan vielä elossa, koska kenenkään muun ruumiita ei oltu viety. Jos Rahman Ghazi olisi halunnut loukata minua vielä enemmän, hän olisi ottanut vaimoni ruumiin ja häpäissyt sen. Jostain syystä hän on päättänyt ottaa Alexan mukaansa”, Akiiki sanoi murheellisena. Hänellä olisi toinen raskas puhelu vielä edessään.
”Minun pitäisi soittaa myös Alistairille ja kertoa hänen tyttärensä kuolleen. En tiedä edes, kuinka kerron hänelle Alexasta... Alistair ei välttämättä kestä näitä uutisia. Christopher, minä lupaan oman henkeni kautta, että tulemme tekemään kaiken mahdollisen löytääksemme Alexan. Se kuka tämän teki, tulee tuntemaan vihani”, sheikki sanoi vielä ääni terävöityen miekan teräväksi, pohjattoman surun alta kumpusi lähes alkukantaista vihaa, mikä välähti hänen äänessään ohimennen.

Christopherin viimein lopettaessa puhelun tai ainakin laskiessaan sen alas korvaltaan, Deidre lähestyi miestä varovasti huoli paistaen silmistään. Hän oli nähnyt jo Christopherin ilmeestä ja katseesta, ettei kaikki ollut todellakaan kunnossa, mutta hän oli odottanut ensin puhelun päättymistä haluamatta häiritä.
”Christopher… kuka sinulle soitti?” nainen kysyi hiljaa ja kosketti kevyesti miehen käsivartta kiinnittääkseen tämän huomion itseensä. Christopherin katsoessa häneen, hän laski kätensä alas. Sivusilmällä Deidre näki myyjän lähestyvän heitä odotettuaan myöskin puhelun päättymistä, mutta vaaleaverikkö nosti kätensä torjuvasti ylös. Hän ei ollut edes uskaltanut kysyä oliko jotain tapahtunut. Hän tiesi sanomattakin, että jotain ikävää oli tapahtunut.
”Saisimmeko vielä hetken?” Deidre pyysi kohteliaasti, jolloin myyjä nyökkäsi hymyillen päätään ja käveli sivummalle ollen täysin tietämätön tilanteen vakavuudesta. Siniset silmät kääntyivät katselemaan uudelleen Christopherin kasvoja. ”Haluatko lähteä täältä?” hän kysyi vielä huolestuen vain entisestään odottaessaan vastausta ja kumartui sitten laskemaan jo valmiiksi Dhanin sylistään takaisin vaunuihin.

**

Tummaverikkö oli päättänyt sinä päivänä tulla juosten työpaikalleen. Sen päivän työtehtäviin ei hänen osaltaan kuulunut muuta kuin tekemistä toimistolla, joten hänen ei tarvinnut miettiä viimeisen päälle pynttäytymistä asiakkaiden tai yhteistyökumppaneiden tapaamisten vuoksi. Toki hän vaihtaisi juoksuvermeensä vielä toisiin, sillä hänen mielensä soti sitä ajatusta vastaan, että hän olisi kulkenut yhtään ”nukkavieruisena” tai liian kotoisissa tunnelmissa työpaikallaan. Siltä varalta hänellä oli aina vaihtovaatteita työpaikalla. DNE oli hänelle yhä tietynlainen sotatanner ja hän tarvitsi kaikki kilpensä vaatteitaan myöten.
Chiqui juoksuvarusteissa ei ollut mikään vieras näky aamuisin DNE:llä, sillä hän juoksi töihin melko usein mikäli päivän ohjelma salli sen. Urheilu oli yksi hänen intohimoistaan, hän tykkäsi juoksemisen lisäksi käydä säännöllisesti kuntosalilla ja uimassa, minkä näki jo nopeallakin silmäyksellä naisen timmissä kunnossa olevasta kropasta. Sitä paitsi pakkohan hänen oli edes johonkin purkaa se pahin terä sisällään kytevästä katkeruudesta ja vihasta.

Chiquinquirá odotti hissin nousemista ylimpään kerrokseen. Nainen siirsi hetkeksi takkinsa hihaa sivuun ja tarkistaessaan ohimennen kellonajan rannekellostaan, hän uskoi olevansa sinä aamuna ensimmäisten joukossa johtoportaasta. Todennäköisesti siellä olisi paikalla joitakin sihteereitä, mutta Jan oli jo perjantaina ilmoittanut heille jokaiselle, ettei odottaisi näitä paikalle kuin vasta viikkopalaveriin. Se oli tarjonnut heistä jokaiselle normaaliin verrattuna rennomman viikon aloituksen sekä liukuvammat työajat viikon ensimmäiselle päivälle. Chiquille se oli tarkoittanut reilu puoli tuntia pidempää juoksulenkkiä rannan kautta ja kieltämättä se oli palvellut hänen tarpeitaan täydellisesti. Hän oli saanut heräteltyä kroppansa uuteen työviikkoon sekä nauttia rennommassa aamussa liikunnan tuomasta hyvänolon tunteesta. Laittaessaan musiikin pauhaamaan korviinsa lenkin ajaksi, nainen oli pystynyt sulkemaan kaiken muun ympäriltään ja unohtamaan kaikki ongelmat, murheet, stressin ja riidan, hän pystyi hetkeksi jopa unohtamaan olevansa Los Angelesissa. Se, jos mikä oli ollut yllättävänkin terapeuttista. Tosin, sinä maanantaina kyseinen meksikolaisnainen oli poikkeuksellisen rennolla ja hyvällä tuulella, mikä ei todellakaan ollut häneltä mikään tavanomaisin olotila siellä. Hyväntuulisuus juontui vielä menneestä viikonlopusta sekä sen aikana tapahtuneista varsin mukavista ”käänteistä”, toki yllättävistäkin sellaisista, mutta hyvistä kuitenkin. Se saattoi jopa tarkoittaa, että muilla tulisi olemaan kaivattu vapaapäivä neiti piiskasta.

Hissin ovien liukuessa äänettömästi sivuun nainen lähti astelemaan käytävää pitkin kohti kahvihuonetta samalla jo laskien kuulokkeet alas korviltaan kaulalle ja aukaistuaan vähän takkinsa vetoketjua. Kokonaan hän ei tohtinut takkia aukaista, ettei olisi kulkenut napa vilkkuen siellä. Nainen etsi yhdestä kaapista itselleen korkean juomalasin ja juoksutti hetken kraanasta vettä viileämmäksi. Hän joi kerralla yhden lasin tyhjäksi ja jäi punnitsemaan vielä seuraavankin ottamista. Tummanruskeat silmät kääntyivät katselemaan jääkaappia. Hän kaipasi janoonsa jotain muuta kuin hanavettä, joten hän otti vapauden katsoa mitä olisi tarjolla. Hetken jääkaapin sisältöä tarkasteltuaan hän hoksasi kivennäisvesipullon yhdellä hyllyllä. Hän virnisti huvittuneesti nähdessään tutun nimen kirjattuna pullon kylkeen. Nainen työnsi lanteillaan jääkaapin oven kiinni samalla kiertäen pullon korkin auki.

”No, samaa perhettähän me olemme, ”lankomies”… Ei tippa ole ennenkään tappanut, joten voit tarjota minulle nyt ryypyn”, Chiqui hymähti itsekseen ja istahti hetkeksi kahvihuoneen pyöreän pöydän ääreen. Hän tarkasti pikaisesti pullon, ettei se oikeasti näyttänyt epämääräiseltä ja jopa nuuhkaisi epäilevästi sen sisältöä. Se näytti ja tuoksui siltä miltä pitikin, tummaverikkö kohautti huolettomasti harteitaan ja kaatoi lasiinsa poreilevaa vettä aavistuksen verran.
”Olisit kiitollinen, etten sentään ole alentunut syljeksimään sinun juotaviisi…”, nainen virnuili ja pudisti omille puheilleen huvittuneena päätään. Hän kiersi pullon korkin takaisin kiinni, ettei siitä olisi hapot karanneet ja nosti juomalasin huulilleen. Hänellä oli yhä valtava jano lenkin jäljiltä, joten sekin vesimäärä huuhtoutui naisen nielusta yhdellä huikalla alas. Chiqui henkäisi syvään ja laski lasin kädestään pöydälle. Hän maisteli oudon karvasta makua suussaan ja käänsi pullon etiketin puoleensa katsoakseen uudelleen sen maun. Karvas maku muuttui nopeasti poltteluksi ja kirvelyksi hänen suussaan ja nielussaan, jolloin nainen suoristautui ylös yskien.
”Mitä hittoa….”, nainen manasi hämillään espanjaksi ja yski uudelleen kyynärvarttaan vasten. Ruskeat silmät laajenivat tyrmistyksestä, kun hän näki veripisarat takkinsa hopeanvärisellä kankaalla. Karmiva tunne vain pahentui, hänen oli vaikea hengittää, jokainen hengenveto sai hänet vain yskimään kahta kauheammin. Jokin ei ollut niin kuin piti, sen hän pystyi sekavassa olotilassaan itsekin rekisteröimään. Nainen lähti horjahdellen ja kurkkuaan pidellen kävelemään huoneesta ulos.
”Tarvitsen apua, por favor…”, Chiqui sai kähäistyä ulos ennen kuin kaatui selälleen käytävälle. Hänen vartalonsa alkoi nykiä aivan kuin hän olisi saanut jonkin kohtauksen.

Mies oli päättänyt hetken mielenjohteesta kokeilla onneaan ja poiketa omalla työmatkallaan sinne. Hän oli vihdoin saanut tietää mysteerinaisen henkilöllisyyden ja sen paljastuttua hän oli kieltämättä tuntenut itsensä hölmöksi eikä nainen ollut häpeillyt kiusoitella häntä siitä. Miehen omaksi puolustuksekseen hän saattoi lohduttautua sillä, että viime aikoina hänen mielellään oli ollut vitusti liikaa kaikkea. Sitä paitsi hän ei ollut nähnyt aiemmin kuin muutaman lehtikuvan naisesta ja kuullut enemmän tai vähemmän ei niin imartelevia juttua tummaveriköstä, joten hän ei ollut osannut yhdistää näitä kahta naista samaksi. Se lyhyt kohtaaminen kadulla oli kuitenkin jäänyt miehen mieleen ja kun he olivat kohdanneet sinä viikonloppuna uudelleen, hän ei ollut antanut sen upean tummaverikön livahtaa enää hyppysistään niin helposti. Siinä naisella oli jotain. Mitä se kuuluisi ”jotain” sitten olisi, hän oli utelias ottamaan siitä selvää. Yksi asia oli johtanut toiseen ja mies oli päätynyt naisen kanssa vuoteeseen viettämään mahtavan, intohimoisen yön yhdessä. Hän ei ollut vielä varma millä verukkeella selittäisi sen ilmestymisensä sinne, mutta hän keksisi lennossa jonkin tekosyyn. Hänen oli vain pakko nähdä Chiquinquirá Ávalos uudelleen.

Mies ei todellakaan tietäisi varmaksi, miten hänen paras ystävänsä tulisi reagoimaan siihen uutiseen, kun tulisi joskus vielä kuulemaan hänen painaneensa tämän pikkusiskoa. Gregory ei tunnetusti reagoinut tällaisiin uutisiin kovinkaan suopeasti ja Maximilian halusi kyllä välttyä uudelta nyrkiniskulta ja murtuneelta nenältä, mutta ehkä hän saisi armoa Chiquin kohdalla sen puolesta, ettei meksikolainen todellakaan ollut sillä hetkellä järin läheisissä väleissä sisaruksiinsa. Max odotti malttamattomasti hissin nousemista ylimpään kertaan, jostain syystä se sillä kertaa tuntui matelevan ylöspäin. Kärsimättömänä mies oikoi yllään olevan takin asentoa pariin kertaan ja haroi hiussortuviaan toisella kädellään ojennukseen. Max henkäisi syvään kuin valmistautuen ja astui peremmälle hissin ovien avauduttua. Hänen katseensa ennätti kiertää vain ohikiitävän hetken ympärillä olevassa tilassa, kunnes hän äkkäsi maassa makaavan naisen.

”Chiqui!” Max lausahti tyrmistyneenä ja juoksi nopeasti naisen luokse. Hän kosketti neuvottomana naisen kasvojen sivustaa ja tarkisti nopeasti naisen kaulan ja ranteet etsien jotain merkkiä, jotain korua tai ranneketta, mikä olisi voinut ehkä kertoa mistä kohtaus johtui. Mies ei löytänyt kuitenkaan mitään, joten hän jäi täysin lääkärinvaistonsa varaan pyrkiessään auttamaan tummaverikköä parhaansa mukaan.
”Hei Chiqui, kuuletko minua? Koita pysyä tajuissasi! Kuulitko?! Kuuntele ääntäni ja koita pitää siitä kiinni”, Maximilian sanoi ja tarkisti nopeasti naisen pulssin. Hän hätkähti kevyesti tuntiessaan naisen täysin yllättäin tarrautuvan hänen käsivarteensa kiinni ja kohottavan hivenen päätään ylemmäs. Naisen silmät paistoivat pakokauhua ja pelkoa sekä paljasta, peittelemätöntä hätää. Kyyneleet juoksivat estoitta naisen silmäkulmista.
”Join… pullosta…”, Chiqui sai sanotuksi hädin tuskin kuuluvalla äänellä ennen kuin hänen päänsä tippui takaisin lattialle. Maximilian koitti saada pidettyä naisen tajuissaan, mutta tämän silmät pyörähtivät ympäri kehon yhä jatkaessa holtitonta nykimistään. Pari pelästynyttä kiljahdusta sai Maximilianin kohottamaan hetkeksi katseensa Chiquinquirásta.

”Hänet on myrkytetty. Hänellä on vakava kohtaus päällä. Soittakaa 911 välittömästi!” mies sanoi terävästi kahdelle sihteerille, jotka tuijottivat kauhuissaan paikoilleen jähmettyneinä sitä tilannetta. Chiquinquirán suusta alkoi purkautua veren ohella vaahtoa. Max sadatteli vaimeasti itsekseen tilanteen vakavuutta ja nosti naisen käsivarsilleen. Hän lähti kulkemaan mahdollisimman nopeasti käytävää pitkin. Ei kuitenkaan hissejä kohti vaan vastakkaiseen suuntaan. Hänellä oli toinen määränpää.
”Älkää koskeko mihinkään täällä, ymmärrättekö? Ei ennen kuin on varmistettu, että kaikki muu on täällä turvallista!” Max käski vielä mennessään sihteerien ohitse, hän sai vaivoin aukaistua toimitusjohtajan huoneen oven auki lähes elottomaksi muuttunut tummaverikkö yhä käsivarsillaan rötköttäen kuin rikkonainen nukke.
”Chiqui, koita kestää vielä”, Max aneli ja katsahti huolestuneena naisen liidunvalkeiden kasvojen puoleen. Hän käveli työhuoneen läpi toiselle ovelle, minkä vaivautui enää vain potkaisemaan auki. Hän meni suorinta reittiä pienen asuintilan yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseen. Mies laski naisen varoen suihkun lattialle.
”Koita pysyä hereillä, Chiqui… Kuuntele ääntäni ja koita pysyä hereillä”, Max pyysi ja käänsi suihkun päälle niin kylmälle kuin vain saattoi. Osa jääkylmästä vedestä ryöppysi hänenkin päälleen ja kasteli hänet litimäräksi, mutta hän ei välittänyt siitä. Maximilian kävi istumaan suihkun lattialle pidellen yhä naista vasten rintakehäänsä. Hän pyyhki kastuneita hiussortuvia sivuun naisen kasvoilta ja pelkäsi jo pahinta… Ettei toinen enää virkoaisi ja hän oli ollut liian myöhässä, kunnes naiseen alkoi vihdoin tulla takaisin eloa. Chiqui räpäytti silmiään ja huudahti päälleen suihkuavan jääkylmän veden vuoksi ennen kuin alkoi jälleen yskiä holtittomasti. Maximilian painoi naista kumaraan ja auttoi tätä oksentamaan.
”Kakoa se kaikki vain ulos… Olen tässä ihan vieressäsi. Autan sinua”, Max rauhoitteli itkevää ja kakovaa tummaverikköä ja piteli tätä kaiken aikaa käsivarsiensa suojassa. Samaan aikaan mies saattoi vain rukoilla, että apu olisi jo matkalla ja lähellä, sillä Chiqui piti saada nopeasti sairaalaan hoidettavaksi tai hän menettäisi toisen. Jokaisen yskähdyksen ja kakomisen mukana naisen suusta tulvahti lisää verta. Se mitä nainen oli mennyt juomaan, oli selvästi tarkoitettu tappavaksi.

**

Jan otti muutaman nopeutetun askeleen keretäkseen vielä samalla hissinavauksella kyytiin. Hän vei kädessään olleen tyylikkään nahkasalkun sulkeutuvien ovien väliin, jolloin ne liukuivat takaisin sivuun automaattisesti. Helpottunut naurahdus kirposi miehen huulilta tämän astuessa peremmälle hissiin. Oikea kerros oli ollut valittuna jo valmiiksi, joten hänelle ei jäänyt tehtäväksi enää kuin ”nauttia kyydistä”.
”Huomenta”, mies totesi itselleen hyvin ominainen rento hymy huulillaan ja asettautui itseään raamikkaamman miehen viereen jääden itsekin odottamaan hissin nousemista oikeaan kerrokseen.
”Sinäpä vaikutat maanantaiaamuksi varsin hyväntuuliselta. Onko moiseen jokin syykin? Onnistunut viikonloppu kenties?” Jan tiedusteli valloittavasti virnistäen kääntäessään katseensa takaisin Clarenceen. Sinä maanantaina jopa hänkin teki nopeasti huomion ja hoksasi Clarencessa jonkinlaista muutosta verrattuna menneiden viikon synkempään habitukseen.

”Olet varmasti kuullut jo uutisen”, Jan jatkoi ja vilkaisi uudelleen kollegansa puoleen. Mies kohensi ohimennen kaulallaan olevan kravatin asentoa.
”Toivottavasti se on sinullekin ok. Hannah on kuitenkin serkkusi”, Jan hymähti, vaikka osasikin jo olettaa sen tuskin olevan mikään ongelma Clarencelle. Eiköhän toinen vain olisi yhtälailla pirun yllättynyt siitä uutisesta muiden asiasta tietävien ohella.
”Ainoa mitä voin sanoa on, että minusta tuntuu tässä todella olevan sitä jotain”, Jan lisäsi vielä hetken mielenjohteesta ja henkäisi jotenkin onnellisen oloisena kevyesti. Ainahan mies oli hyväntuulinen ja huokui sitä ulospäinkin, mutta sinä aamuna hänestäkin havaitsi muutosta. Sinä päivänä hän oli valmis kohtaamaan ihan mitä vain ollen varma siitä, ettei mikään tappaisi hänen hyvää, tai osuvammin sanoen, mainiota fiilistään. Hän oli aidosti kunnolla kiinnostunut Hannah Creideristä eikä hänellä ollut halua enää kiinnostusta peitellä sitä muilta. Toki siinä salailussa oli ollut oma jujunsa, mutta parempi näin päin. Toki se myös merkitsi mitä todennäköisemmin jonkin suuntaista, hyväntahtoista naljailua ja utelua työpaikalla, mutta eiköhän hän senkin kestäisi.

”Minun ei ollut tarkoitus tulla kuin vasta kokoukseen, mutta turvapäällikkö otti minuun yhteyttä. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä täällä on ollut jokin katkos eikä valvontakamerat ole olleet päällä. He yrittävät selvittää mistä se johtuu”, Jan päätti kertoa vielä vilkaistuaan mietteliään näköisenä rannekellonsa puoleen, ”menen tsekkaamaan itsekin mistä on kyse. Tuskin mistään ilkivallasta tai varkaudesta kuitenkaan, sillä merkkejä mihinkään sellaiseen ei ole löytynyt”.

Hissin tultua oikeaan kerrokseen, Jan viittoili kohteliaasti Clarence menemään edeltä. Heitä vastaan tuli miltei välittömästi silmin nähden huolestunut Pauline. Naisella oli yhä takki yllään ja huivi kaulallaan, sillä hänkin oli vain hetkeä aiemmin saapunut työpaikalleen ja kuullut muilta paikalla olevilta mitä oli tapahtunut. Pauline oli yrittänyt rauhoitella parhaansa mukaan muita ja pitää pakan koossa, vaikka oli hänkin todella järkyttynyt tapahtuneesta.
”Neiti Ávalos on mitä todennäköisimmin myrkytetty. Tai en minä tiedä. Hän oli juonut jostain pullosta ja seuraavaksi hän makasi lattialla nykien ja yskien verta sekä suu vaahdoten kuin vesikauhuisella...”, Pauline selitti ääni hieman vapisten ja piteli kädellään ohimoaan. Jan nosti rauhoittelevasti kätensä hetkeksi naisen harteille ja pyysi tätä katsomaan puoleensa. Pauline näytti siltä, että olisi hyvin voinut purskahtaa siltä seisomalta itkemään, mutta hänen ammattiminänsä sai hänet pysymään kuitenkin vielä koossa.
”Missä hän on nyt?” Jan kysyi rauhallisesti.
”Lääkäri von Hartog hoitaa häntä. Näin ikkunasta ambulanssin juuri saapuneen paikalle, tulin heitä vastaan tähän hisseille, jotta he löytäisivät mahdollisimman nopeasti heidän luokseen”, Pauline kertoi ja pyyhkäisi pikaisesti silmäkulmiaan.
”Max? Mitä hän tekee täällä? Tai ei sillä väliä, luojan kiitos, että hän sattui paikalle”, Jan päivitteli ja katsoi Paulinen ohitse käytävälle, jonka pitkällä matolla hän näki verta. Varmistettuaan Paulinelta vielä missä Maximilian hoiti Chiquita, hän lähti astelemaan nopeasti käytävää pitkin mennäkseen katsomaan voisiko olla jotenkin avuksi.
Paulinen käsi nousi Clarencen käsivarrelle pysäyttääkseen vielä miehen, nainen katsoi kyynelsilmin miehen kasvojen puoleen.
”Se pullo, mistä neiti Ávalos joi, kuului Christianille- Onneksi hän ei ole vielä tullut töihin… ajatella, jos hän olisi…”, nainen sopersi päätään samalla järkytykseltään pudistaen ja koitti rauhoitella itseään haluamatta jatkaa lausettaan edes loppuun. Se olisi voinut olla Christian, joka olisi juonut siitä pullosta. Pauline kuivasi pikaisesti silmäkulmiaan huivinsa kulmaan jäädessään odottamaan ensivasteen saapumista.

**

Gregory rummutti äänettömästi sormiaan auton rattia vasten ja katseli punaisena hehkuvaa liikennevaloa. Lopulta mies tuli vilkaisseeksi vierellään pelkääjän paikalla istuvan tummaverikön puoleen.
”Tunnen kyllä itseni enemmän kuin koskaan joksikin koti-isäksi heittäessäni sinut töihin”, mies totesi naurahtaen ja pudisti kevyesti päätään ennen kuin kohensi ohimennen aurinkolasien asentoa silmillään. Mies kumartui hetkeksi matalammaksi nähdäkseen paremmin ja tarkisti auton vieressä olevista liikennevaloista, että heille todella näytti yhä punaista valoa, vaikka hyvin hän olisi sen voinut todeta ilmassakin riippuvista valoista.
”Houkuttelisi kyllä todella paljon tulla pyörähtämään pilvikerroksessa ja katsella hieman ympärilleni, mutta taidan malttaa mieleni”, Gregory hymähti ja tarkisti tottuneesti katseellaan vielä jalkakäytävän, ettei kukaan ollut yrittämässä ampaista hänen eteensä ennen kuin lähti liikkeelle liikennevalojen vaihtuessa sinä samaisena hetkenä vihreiksi.
”Teen sen joskus kenenkään tietämättä etukäteen”, Gregory tuumasi ääneen ja väläytti virheettömän virnistyksen vaimolleen. ”Edes sinä et rakkaani tule tietämään ennakkoon milloin tulen visiitille. Ehkä pelko siitä pitää työmoraalinne korkealla ettekä ala lipsumaan”, mies vitsaili huvittuneesti kaartaessaan seuraavasta risteyksestä oikeaan suuntaan. Siitä oli enää lyhyt matka DNE:n pääkonttorille, jonka edustalle hänen oli vaimokultansa tarkoitus jättääkin. Miehen puhelin alkoi soimaan ilmaisten uudesta puhelusta, mies näpäytti telineessä olevan puhelimensa näyttöä. Se oli jo valmiiksi kaiuttimella, mikä mahdollisti sen, että hänellä olisi kädet vapaina autolla ajamiseen. Mies ei ollut niitä ihmisiä, jotka pitelivät samalla kädellä puhelinta ja liikkuvan auton rattia. Hän ei kokenut tarvetta naputtaa siitä muille, se oli vain hänen oma linjauksensa. Pelkkä ajatuskin siitä, että hän joutuisi liikenneonnettomuuteen sellaisen vuoksi ja hänellä voisi olla joku lapsistaan kyydissä, oli kammottava.

”Hei Konstantine”, Gregory tervehti kuuluvasti ja vilkaisi ohimennen pikaisesti puhelimensa puoleen tarkistaakseen, että puhelu oli yhä käynnissä.
”Gregory, missä olet nyt?” miesääni puhelun toisessa päässä kysyi. Gregory ei voinut olla naurahtamatta.
”Olen ensimmäistä päivää uudessa virassani autonkuljettajana ja heitän parhaillaan erästä ihastuttavaa uranaista töihin”, mies vitsaili huvittunut, rento hymy käväisten huulillaan.
”Eli ajat autoa. Pyydän, aja tien sivuun. Minulla on sinulle jotain kerrottavaa”, Konstantine sanoi. Vaikka Konstantine olikin jo yleensä melko vakavamielinen, jäyheä persoona, Gregory tunsi tämän sen verta hyvin, että pystyi miehen äänensävystä jo kuulemaan jonkin olevan vialla. Joku muu varmasti kuuli sen vain normaalina Konstantinena, mutta hän tiesi paremmin. Gregory rypisti vaistomaisesti kulmiaan.
”Voit kertoa sen nytkin”, hän vastasi ja tunsi sormiensa kiristyvän auton ratin ympärille.
”Ei, G. Aja sivuun”, Konstantine pyysi huokaisten. Gregory katsahti ohimennen Cassandran puoleen ja kaarsi seuraavassa hetkessä DNE:n edustalle, sillä he olivat juuri sopivasti saapuneet perille. Hän oli vaistomaisesti jo hiljentänyt etäämmällä vauhtia huomattuaan ambulanssin vilkkuvat valot DNE:n edustalla. Rakennuksen edessä oli aina varattuna kolme vapaata ruutupaikkaa, mitkä DNE omisti yksinoikeudella eikä niitä käytetty kuin vain hetkellisesti poikkeustapauksissa. Gregory pysäytti autonsa yhdelle näistä vapaista ruuduista ambulanssin taakse. Jos hän ei olisi ollut niin huolestunut sen puolesta mitä Konstantinella oli sanottavanaan, hän olisi jo lähtenyt ottamaan selvää miksi ambulanssi oli paikalla. Gregory nappasi puhelimen pois telineestä ja vaihtoi sen pois kaiuttimelta. Hän ei halunnut Cassandran kuulevan välttämättä sitä, mitä Konstantine tulisi kertomaan.

”Onko kyse Lillianista? Onko hänelle sattunut jotain?” mies kysyi ja koitti pysyä rauhallisena, vaikka kaikki mahdolliset kauhukuvat vilistivät hänen mielessään. Hän vältteli vaimonsa huolestunutta katsetta ja nosti ohimennen toisen etusormensa ylös, jottei nainen sanoisi juuri sillä hetkellä mitään. Hän ei haluaisi missata yhtäkään sanaa siitä mitä Konstantine sanoisi hänelle seuraavaksi.
”Ei, Lillianilla ei ole mitään hätää”, Konstantine vastasi välittömästi, jolloin Gregoryn kehossa ollut jännitys laukesi jo osittain ja mies sulki hetkeksi helpottuneena silmäluomensa.
”Lillianilla on kaikki kunnossa”, Gregory totesi ohimennen Cassandralle riisuessaan aurinkolasinsa silmiltään ennen kuin keskittyi takaisin puheluun. ”Mitä on tapahtunut?”
Konstantine piti lyhyen hiljaisuuden ennen kuin jatkoi. Se mitä mies kertoisi seuraavaksi, oli tällekin todella kova pala. Kyse oli kuitenkin myös hänelle tärkeistä ja läheisistä ihmistä. Gregoryn sormet kiristyivät jo valmiiksi puhelimen ympärille, ne muutamat sekunnit olivat tuntuneet jo minuuteilta.
”Helene on tapettu viime yönä. Heidän retkikuntansa joukkoon hyökättiin. Useampi ihminen sai surmansa siinä epäinhimillisessä verilöylyssä”, Konstantine aloitti ja veti siinä välissä syvään henkeä, ”Heidät yllätettiin totaalisesti eikä heillä ollut tilaisuutta puolustautua tai pelastautua. Helene oli yrittänyt paeta äitisi kanssa paikalta ratsain, mutta he saivat heidät kiinni. He ampuivat Heleneltä ratsun alta ja tappoivat hänet kuin eläimen miekalla... Meillä ei ole vielä tietoa äitisi kohtalosta. Hän on yhä kateissa. Todennäköisesti he ottivat hänet panttivangikseen. Meillä ei ole tietoa tällä hetkellä onko hän yhä elossa, onko hän haavoittunut vai onko hänetkin tapettu… Emme löytäneet hänen ruumistaan, joten meillä on vielä syytä uskoa hänen olevan elossa.”

Sillä hetkellä Gregoryn kasvojen ilme tai silmien katse ei paljastanut yhtikäs mitään, mutta samaan aikaan tuhat tunnetta lävisti miehen kasvot. Gregory painoi kasvonsa alas ja hieraisi ohimennen peukalollaan ja etusormellaan ohimoaan. Kai hän oli menossa pieneen shokkiin eikä oikein tiennyt miten olisi reagoinut juuri kuulemaansa.
”Onko teillä tietoa kuka tämän takana on”, hän kysyi vakavana ja vältteli jälleen katsomasta vaimonsa puoleen. Hän ei halunnut nähdä mitään tunnetta Cassandran kasvoilta sillä hetkellä, ei nyt, kun hänellä oli täysi työ pitää itsensä jotenkin vielä järjissään sen puhelun ajan. Hänen olisi tehnyt mieli huutaa, itkeä, hakata nyrkeillään auton rattia. Sen sijaan hän istui aloillaan puhelin korvallaan kuin kuka tahansa normi ihminen juttelemassa tylsistä, arkipäiväisistä asioista jonkun toisen kanssa.
”Meillä on vahva epäilys... Kerron sinulle heti, kun saan sille vahvistuksen. Olen lentämässä parhaillaan Itään isäni tueksi. Pelkään, ettei hän tule kestämään tätä ja mikäli hän luhistuu, he saavat haluamansa”, Konstantine sanoi, jolloin Gregory kurtisti jälleen kulmiaan, sillä ei voinut ymmärtää ketä ”he” olivat.
”Maria lentää tänään Lillianin kanssa Amerikkaan. Ymmärrätte varmasti, miksi hänen on palattava arvioitua aikaisemmin. Toivoisin myös Mariasta huolehdittavan, en halua häntä Itään ja saattaa häntä ja syntymätöntä lastani vaaraan. Eikä hänen ole hyvä olla yksin Venäjällä. Tunnet siskosi, hän sietää huonosti tämäntyyppistä stressiä ja huolta. Ja vielä hänen tilassaan…”, Konstantine jatkoi ja joutui hetkeksi lopettamaan puheensa. Miehellä oli selvästi sillä hetkellä todella paljon mielensä päällä.
”Mariasta huolehditaan täällä. Voit luottaa siihen”, Gregory sanoi kulmiaan yhä rypistäen ja piteli silmäluomiaan kiinni aina siihen asti, kunnes kuuli Konstantinen kiittävän. Mikä oli turhaa, totta kai he huolehtisivat Mashasta, nainen oli sentään raskaana ja osa perhettä, heidän läheisensä. Sillä hetkellä Gregory ei pystynyt kuitenkaan ajattelemaan muuta kuin tapettua tätiään ja kadonnutta äitiään. Äitiään, joka oli hänelle yksi tärkeimmistä ja läheisimmistä ihmisistä. Hän ei sallinut itselleen edes ajatusta siitä, että äiti saattaisi maata jossain samalla lailla barbaarimaisesti tapettuna miekalla.

”Matkustan myös sinne. Haluan olla avuksi, en kestäisi odottaa täällä ja pyöritellä sormiani siihen asti, kunnes tiedän mitä äidilleni on tapahtunut”, Gregory päätti siltä istumalta ja kohensi vaistomaisesti ryhtiään. Jos hän oli hetken ollut jo murtumassa, se oli nyt poissa. Hän alkoi vaistomaisesti kovettamaan itseään, hän valmistautui jo lähtemään etsimään äitiään. Hän kääntäisi jokaikisen kivenmurikan ja lapioisi jumalauta vaikka Kiinaan asti sitä hiekkaa siellä saadakseen selville äitinsä kohtalon.
”En suosittele sitä Gregory, siellä on todella levotonta tällä hetkellä. Jokainen palatsissa asuva on vaarassa niin kauan ennen kuin saamme syylliset kiinni. Kyse on jo kostosta eikä se tule olemaan kaunista”, Konstantine huomautti rehellisesti.
”En tarvitse suostumustasi siihen, Konstantine. Kyse on minulle rakkaasta ihmisestä. Rakastin myös tätiäni ja syyllisen pitää maksaa teostaan”, Gregory tokaisi ja pudisti ohimennen päätään katsellessaan mietteliäänä ohitse lipuvaa liikennettä. Lopulta mies käänsi viimein katseensa vierellään istuvaan tummaverikköön. Gregory poimi Cassandran käden omaansa yhä pidellen toisella kädellä puhelinta korvallaan.
”Tiedän sen, G. Mutta pyydän sinua harkitsemaan vielä. Teemme kyllä kaiken mahdollisen. Mikäli päätät matkustaa itään, otan apusi kiitollisena vastaan”, Konstantine sanoi vielä, ”Olen yhteyksissä, mikäli kuulen jotain lisää.”
”Kiitos, Konstantine”, Gregory sanoi kasvot ilmeettöminä yhä katse lukittautuneina vaimonsa silmiin ja sulki puhelun. ”Helene on kuollut ja äiti on kateissa”, hän sanoi ääni vailla tunnetta ja oli jatkamaisillaan, kunnes hänen huomionsa kiinnittyi DNE:n etuoviin.

”Mistä on kyse…”, Gregory ihmetteli ääneen ja naksautti turvavyönsä auki ennen kuin suoristautui nopeasti auton ratin takaa. Rakennuksesta oli purkautunut ulos useampikin tuttu kasvo. Gregory kiiruhti lähemmäs huomattuaan Maximilianin ja vain nähdäkseen kuka paareilla lepäsi hengitysmaski kasvoillaan. Yksi hoitajista pumppasi koko ajan ilmaa naisen keuhkoihin.
”Chiqui! Luoja, mitä hänelle on tapahtunut”, Gregory älähti ja hakeutui vaistomaisesti paarien luokse lähemmäs tajuttoman siskopuolensa lähelle. Maximilian tarrautui hänen harteisiinsa ja käänsi hänet olemaan kasvokkain itsensä kanssa.
”Hän joi tietämättään myrkytettyä juomaa. Tein kaiken voitavani, hänet pitää saada välittömästi sairaalaan. Hän tarvitsee kunnollista hoitoa enkä tiedä kuinka paljon vahinkoa myrkky ennätti jo tehdä. Hän hädin tuskin hengittää”, Max selitti nopeasti ja auttoi seuraavaksi paarien laitossa ambulanssin kyytiin. Hän nosti jo valmiiksi jalkansa metalliselle porrasaskeleelle, sillä hän lähtisi sairaalaan mukaan. Hän ohjeisti nopeasti hoitajaa laittamaan tipan valmiiksi ennen kuin kääntyi vielä Gregoryn puoleen, joka katseli voimattomana sivusta koko tilannetta.

”Minulla on vahva epäilys, että se juoma oli tarkoitettu Christianille. Vien sen tutkittavaksi, jotta tiedän mitä siinä on”, Maximilian sanoi vakavana ja oli jo nousta lanssin kyytiin, mutta peruutti aikeensa havaittuaan sen oudon ilmeen parhaan ystävänsä kasvoilla.
”Se on Zane. Hän teki tämän. Tietääkö Audrey? Onhan Audrey kotona?! Varmasti turvassa”, Gregory hoki hivenen epäselvästi ja tuntui ensin horjahtavan aavistuksen eteenpäin ennen kuin kivuliaasti uuvahtaen alkoi pidellä toisella kädellään rintakehäänsä. Hän olisi tippunut polvilleen maahan, ellei Maximilian olisi salamana syöksähtänyt kannattelemaan häntä. Hän ei olisi koskaan uskonut kuntonsa pettävän sillä lailla, mutta sukurasite ja se kaikki vain kerralla iskettynä päin kasvoja, olivat hänelle kerraksi liikaa ja liian paljon.
”G? G, oletko kunnossa? Ei jumalauta, sattuuko kovastikin?” Max kysyi silmin nähden pelästyen sitä tilannetta ja nähdessään, kuinka Gregoryn kasvojen ilme vääristyi kivusta. Max avitti Gregoryn nopeasti istumaan ambulanssin reunalle. Toinen hengitti yhä raskaasti ja katkonaisesti ja piteli kumarassa rintaansa.
”Onko se kovaa ja puristavaa kipua rinnassa?” Maximilian kysyi seuraavaksi ollen täysin keskittynyt sillä hetkellä Gregoryyn. Toinen ei pystynyt kivuiltaan vastaamaan, mutta nyökäytti kuitenkin silmät suljettuina tuskin näkyvästi leukaansa.
”Se voi olla alkava sydänkohtaus. Hän lähtee mukaan”, Max tokaisi seuraavaksi tehtyään päätöksen ja auttoi Gregoryn pystyyn, jolloin tummapiirteinen mies uuvahti pidätellysti kivusta.
”Pystytkö seisomaan jaloillasi?” Maximilian huolehti. Gregory piteli yhä rintaansa ja räpytteli lähes mustiksi tummuneita silmiään.
”Hädin tuskin”, mies uuvahti eikä olisi pystynyt sillä hetkellä olemaan omineen yhtään pystyssä. Hän oli myös jo todella poissaoleva eikä kiinnittänyt katsettaan enää mihinkään.
”Emme voi kuljettaa kuin yhtä potilasta kerrallaan”, hoitaja huomautti, vaikka olikin jo siirtynyt auttamaan Maximiliania.
”Ei ole aikaa odottaa toista ambulanssia!” Maximilian ärähti ja auttoi ystävänsä ambulanssin kyytiin.
”Koita kestää, Gregory”, Max sanoi pehmeämmin ja varmisti, että toisella oli mahdollisimman hyvä asento istuessaan hoitajan tukemana ambulanssin sivuttaisella penkillä. Hoitaja oli jo naksauttanut turvavyön kiinni kannattelemaan ja pitelemään miehen paikoillaan. Toinen hoitaja antoi yhä kaiken aikaa lisähappea Chiquinquirálle, joten tilannetta olisi todella voinut luonnehtia epätodelliseksi. Se oli jo niin absurdia, että sen oli pakko olla todellisuutta eikä vain pahaa unta.
”Hän tarvitsee morfiinia. Välittömästi”, Maximilian hoputti repäistyään koskemattoman lääkeruiskin esiin sen steriilistä paketista ja viittoili kädellään hoitajaa antamaan hänelle oikean lääkeampullin. Mies annosteli nopeasti oikean määrän lääkettä ruiskuun ja siirsi Gregoryn vaatteita sivuun ennen kuin pisti kipulääkkeen.

Kaiken aikaa hän oli myös tiedostanut muiden läsnäolon, etenkin Cassandran, mutta hänen oli lääkärinä ollut pakko keskittyä vain potilaisiinsa. Siinä hetkessä hän ei ollut mitään muuta kuin lääkäri. Maximilian käännähti ympäri ja tarrautui ambulanssin yhä avonaisena oleviin oviin. Silloin hän myös suuntasi katseensa ambulanssin vierellä seisovaan tummaverikköön. Silloin miehen katse myös pehmeni hetkeksi.
”Huolehdin Gregorysta. Luota minuun, Caz”, Maximilian vakuutti niin, että myös tarkoitti todella jokaista sanaa. Aikaa ei ollut kuitenkaan tuhlattavaksi, joten hän nosti katseensa naisesta tämän lähettyvillä oleviin Janiin ja Clarenceen, jotka olivat myös todistaneet sen tilanteen, mikä muuttui vain yhä sairaammaksi. ”Huolehtikaa Cassandra sairaalalle. En voi ottaa häntä ambulanssiin”, Maximilian pyysi ja loi vielä silmäyksen Cassandraan ennen kuin hänen oli pakko sulkea ambulanssin ovet. He tekivät paikan vaihdoksen hoitajan kanssa niin, että hän keskittyi Gregoryyn ja toinen hoitajista huolehti Chiquista jolloin toinen pääsi ajamaan ambulanssia. Sen sireenin ääni kajahti kaduilla olevien rakennusten seinissä ja se kaarsi nopeasti tielle kiihdyttäen vauhtiaan muiden autojen antaessa sille tilaa.

”En voi uskoa tätä enää todeksikaan…” Jan sanoi tuupertuneesti, hän oli sillä hetkellä huolissaan niin monesta ihmisestä, ettei tiennyt hetkeen mihin keskittää ajatuksiaan tai kohdistaa katsettaan. Adrenaliini sai miehen kuitenkin toimimaan silmänräpäyksessä.
”Onko tuo Gregoryn auto? Otetaan se”, Jan tokaisi nopeasti ja kiiruhti yhä kadun laidassa käynnissä olevan auton luokse. Hän aukaisi oven jo valmiiksi Cassandralle ja Clarencelle ennen kuin kiersi juoksujalkain kuljettajan puolelle. Jan kiinnitti nopeasti turvavyönsä ja pääsi nopealla silmäyksellä perille missä mikäkin sijaitsi autossa. Luojalle kiitos hänen rakkaudestaan nopeisiin kulkuneuvoihin, vaikka hän ensisijaisesti pitikin moottoripyöristä, tunsi hän lähes poikkeuksetta nekin merkit ja automallit, joita Gregorykin suosi.
”Ei ole mitään hätää, Caz. Ajetaan ihan lanssin perässä sairaalaan”, Jan rauhoitteli vilkaistessaan Cassandran puoleen ja vaihtoi nopean katseen vielä Clarencenkin kanssa, joka saisi rauhoitella sillä välin siskoaan. Jan kaarsi liikenteen sekaan eikä välittänyt niistä muutamista raivoisista tööttäyksistä, joita sai osakseen pakottaessaan ne autot tekemään äkkijarrutuksen, etteivät olisi törmänneet hänen peräänsä. Jan kiihdytti ambulanssin perään, mikä oli yhä hänen näköpiirissään. Ehkei hän ajanut ihan täysin rajoitusten mukaan tai noudattanut prikullisesti jokaista liikennesääntöä, mutta siinä tapauksessa hätä korvasi säännöt.

**

Audrey katseli ympärilleen kevyt hymy majaillen punatuilla huulillaan. Hän rullasi rauhallisesti pyörätuolillaan eteenpäin Santa Monica Pierin laituria nauttien auringonlämmöstä kasvoillaan sekä kevyestä, miellyttävästä tuulesta, mikä tarttui hetkittäin hänen hiuksiinsa.
””Tahdon oikeasti kiittää sinua, että sain sinusta tänään seuraa. Minusta on ihana liikkua pitkästä aikaa ulkona pelkäämättä”, tummaverikkö sanoi viehkeä hymy aavistuksen leventyen huulillaan suunnatessaan katseensa vierellään kävelevään mieheen. Audrey käänsi katseensa takaisin eteensä nähdäkseen mitä kohti oli menossa. ”Pärjään kotona ja jaksan olla siellä silloin, kun siellä on muitakin… Yksinäni ollessa, seinät alkavat kaatua päälleni ja syvä inhoni tätä tuolia kohtaan maksimoituu”, nainen naurahti ja pudisti ohimennen nopeasti päätään. Hänellä oli viharakkaussuhde pyörätuoliinsa, mutta osasi hän jo naljaillakin paljon sen kustannuksella. Hänen oli turha itkeä enää kohtaloaan.
”On oikeasti todella hienoa päästä tuulettamaan päätä sieltä neljän seinän sisältä”, Audrey lisäsi vielä hymähtäen ja katsahti vielä kertaalleen Jacksonin puoleen, kenet oli hetken mielenjohteesta houkutellut lähtemään seurakseen kaupungille. Pienempienkin lasten lähdettyä taloudenhoitajan mukana kaupungille ja Fayen oltua jo hyvän tovin koulussa sekä Christianin lähdettyä töihin, nainen oli nopeasti tuntenut itsensä toimettomaksi. Se oli yksi niistä tuntemuksista, mitä hän sieti yhä aivan helvetin huonosti. Sitä paitsi hän piti Jacksonista ja mielellään hän tutustuisikin miehensä serkkuun paremmin. Samalla hän saattoi näyttää lisää Los Angelesin nähtävyyksiä. Santa Monica Pier huvipuistoineen oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. He olivat ottaneet myös Danten mukaan, mitä Jackson parhaillaan talutti. Se oli hyvä tilaisuus lenkittää koiraakin ja yksinkertaisesti mokoma karvaotus oli vain sen verta pehmo kohta Audielle, ettei hän ollut voinut kuin vain heltyä koiran jäädessä tapittamaan heitä ulko-ovelle pää apeasti alhaalla ja surkeasti vingahdellen. Nyt kultainennoutaja tassutteli tyytyväisenä heidän vierellään pörheä häntä iloisesti huiskahdellen puolelta toiselle. Lisäksi heistä vähän matkan päässä kävelivät Timothy ja Jerry, mutta kaksikko nyt kulkikin mukana jo välttämättömänä osana ja antoivat heidän olla ja jutella rauhassa keskenään.

Audrey seisahtui hetkeksi laiturin puisen kaiteen luokse ja jäi katselemaan mietteliäänä aurinkolasiensa takaa heidän eteensä avautuvaa merimaisemaa. Laiturin alapuolella oli ihmisiä rannalla.
”En halua pelätä. Olemme saaneet olla niin pitkään rauhassa, että haluan uskoa tämän vaiheen jatkuvan pidempäänkin”, Audrey sanoi hetken päästä ja vilkaisi kertaalleen Jacksonin puoleen. Olivathan he puhuneet texasilaiselle siitä heidän nykyisestä tilanteestaan melko paljonkin, joten toinen varmasti ymmärsi mitä hän tarkoitti. Zanesta ei ollut kuulunut aikoihin mitään ja he olivat saaneet koittaa pitkästä aikaa yrittää vähän normaalimpaa arkea normaalien asioiden äärellä niissä puitteissa, mitä se heidän tilanteessaan olikaan mahdollista. Se oli ollut silti ihanaa, kaivattua. Heidän ei ollut tarvinnut pelätä jokaista varjoa tai mitä pahaa heillä olisi vastassaan seuraavan kadun kulman takana. Heidän arkeensa oli jo alkanut muodostua tietynlaista rytmiä Christianin käydessä töissä, Audreyn keskittyessä kuntoutukseensa ja heidän saadessa valtavasti iloa ja voimaa lapsistaan. Jatkuva ahdistus ja pelko pahemmasta olivat todella kuluttavia tunteita. Nyt he olivat voineet nauttia onnellisemmasta perhe-elämästä. Se oli tehnyt hyvää hänen ja Christianin parisuhteelle, siinä oli aivan uudenlaista virtaa ja välillä he sortuivatkin kuhertelemaan keskenään kuin mikäkin vastarakastunut pariskunta, joka ei saanut tarpeekseen toisesta.

”Mitä jos mentäisiin maailmanpyörään? Olin viimeksi siinä Christianin kanssa ja pelkäsin kuollakseni sillä olin sokea vielä siihen aikaan. Nyt voisin kohdata tuon kamalan häkkyrän uudelleen, olen yllytyshullulla tuulella”, Audrey ehdotti nauraen ja väläytti hyväntuulisen virnistyksen Jacksonille nyökäytettyään laiturin toisella puolen olevan maailmanpyörän puoleen.
”Olen kuullut monen sanovan sieltä olevan huippumaisemat. Itse en osaa sanoa, kun en ole niitä koskaan nähnyt. Joten mitäs sanot, Creider?” Audrey kysyi kuin leikkimielisesti haastaen miehen. Tummaverikkö jopa laski hetkeksi aurinkolasejaan alemmas silmiltään ja katsoi mieheen samalla aavistuksen toista kulmakarvaansa kohottaen. ”Älä vain sano, että sinulla on korkeanpaikankammo…”, tummaverikkö lausahti huvittuneesti silmät pilkehtien ja nosti aurinkolasit takaisin silmilleen.

”Audrey Dion.”

Kuullessaan oman nimensä lausuttavan, Audrey kääntyi ihmetellen pyörätuolillaan ympäri. Lyhyen kävelymatkan päässä heistä seisoi mies, jolla oli hyvin tavanomaiset vaatteet yllään, lippalakki päässään ja aurinkolasit silmillään. Eli ei mitään ihmeellistä, ei mitään sellaista, mikä olisi kiinnittänyt huomiota. Juuri se siitä tekikin niin epäilyttävää. Mies seisoi hiljaa paikoillaan kädet hupparinsa taskuissa ja vaikka tämän aurinkolaseista ei näkynytkään läpi mitään, hän tunsi silti miehen katseen porautuvan itseensä.
Audrey rypisti hennosti kulmiaan ja oli jo kysymäisillään, tulisiko hänen tuntea mies jostakin, mutta silloin se iski häneen. Hän oli vain tarvinnut sen yhden sekunnin lisää tajutakseen kuka siinä oli. Hitaasti ivallinen, kevyt hymy piirtyi miehen huulille.
”Muistatko minut?” mies kysyi ja veti käden taskustaan. Kädessään hän piteli jotain.

”Ei…”, Audrey henkäisi pakokauhun vallassa ja saattoi vain tuijottaa pahinta painajaistaan suoraan kohti. Miten ironistakaan oli, että hän oli vain hetkeä aiemmin miettinyt, miten ihanaa heillä oli ollut. Nyt hän menettäisi kaiken, mies oli onnistunut kirjaimellisesti hiipimään hänen selkänsä taakse valmiina tekemään viimeisen iskunsa.
”Nähdään helvetissä”, Zane sanoi kohdistettuaan aseensa Audreyta kohti. Hänen sormensa kiristyi liipaisimen ympärille. Sitten se painui pohjaan ja ase päästi vaimean äänen äänenvaimentimesta huolehtimatta. Audrey oli puristanut silmänsä kiinni. Hän oli varma kuolevansa siihen paikkaan.
”EI!” miesääni huudahti. Audrey räpäytti kauhistuneena silmänsä auki kuullessaan äänen, mikä oli muistuttanut sitä kuin joku olisi heittänyt ison hiekkasäkin aivan heidän eteensä. Se ei ollut kuitenkaan mikään säkki, vaan se oli ollut Jeremiah, joka oli heittäytynyt heidän eteensä ja kaatunut luodin porautuessa hänen vatsapeitteidensä läpi. Jeremiahin kokomustista vaatteista näkyi hädin tuskin se, kuinka veri alkoi nopeasti tahrimaan niitä kauttaaltaan. Mies, joka oli luvannut suojelevansa naista oman henkensä kustannuksella, kampesi itsensä vielä polvensa varaan. Zane huusi raivoissaan ja ampui kaksi laukaista lisää miestä kohti.
”Jerry!” Audrey parkaisi järkyttyneenä nähtyään henkivartijansa kehon nytkähtävän vielä niiden kahden luodin iskuista ennen kuin tuo oli kaatunut selälleen maahan.

”SINÄ KUOLET VIELÄ!” Zane huusi ja ampui uudelleen Audreyta kohti. Kaikki oli jo yhtä kaaosta, ihmiset huusivat ja kiljuivat paniikissa ja yrittivät juosta pakoon ja suojaan luodeilta. Audrey riuhtaistiin ylös pyörätuolista. Timothy oli syöksähtänyt heidän luokseen ja työntänyt Audreyn ja Jacksonin suojaan jonkin pienen myyntikojun taakse, jonka takana kyyristeli kauhuissaan vapisten myös sen myyjäkin, joka oli vielä hetkeä aiemmin iloisena huudellut ja kannustanut ihmisiä tulemaan maistamaan hänen maankuulua popcorniaan ja hattaraansa. Zanen oli jälleen kerran vaikea hyväksyä omaa epäonnistumistaan, mies ampui aseellaan vielä kerran myyntikojua kohti osuen sen teräksiseen kylkeen ja pari kertaa ilmaan aiheuttaakseen lisää sekasortoa, jolloin hänellä oli itsellään mahdollisuus kadota ihmismassan mukana ja paeta ennen kuin jäisi kiinni. Timothy suojasi omalla kehollaan heitä ja tähtäsi omalla käsiaseellaan Zanen perään. Audrey makasi henkeään haukkoen maassa ja saattoi vain katsoa, kuinka verilammikko lähti laajenemaan miehen vartalon ympärillä laiturille. Mies räpytti hitaasti vielä muutaman kerran silmiään ennen kuin hänen päänsä retkahti sivulle. Jerryn silmät olivat selällään ja näytti kuin hän olisi tuijottanut suoraan heihin, mutta Audrey tiesi siitä elottomasta katseesta Jerryn jo kuolleen. Jerry oli kuollut suojellessaan heitä, häntä. Sen lyhyen hetken naisesta tuntui, että kaikki olisi sumentunut hänen ympäriltään, kaikki ne kaoottiset äänet olisivat vaimenneet hänen ympärillään ja aika olisi hidastunut. Kuolleen Jerryn katse porautui ikuisesti hänen mieleensä. Toinen oli ollut niin nuori, ihan pelkkä poikanen vielä. Audrey räpäytti silmiään tuntiessaan itseään jälleen liikuteltavan, jonkun kutsuvan häntä nimeltä, jolloin hän havahtui takaisin vallitsevaan hetkeen.

”Hyvä luoja, hän ampui Jerryn!” hän huudahti järkyttyneenä kyyneleet pakkautuen silmiinsä. Dante vinkui täydellisessä paniikissa heidän vieressään ja sen kiinnipitelemisessä oli täysi työ.
”En voinut ampua, täällä on liikaa ihmisiä”, Timothy sanoi laskiessaan aseensa alas kadotettuaan Zanen näköpiiristään. Hän ei voinut lähteä miehen perään, sillä hän ei voinut jättää Audreyta suojatta. Jerry oli kuollut, hän oli ainoa jäljellä. Miehen katse kääntyi Jacksoniin ja Audreyhin, vasta silloin tällä oli myös vihdoin tilaisuus katsoa tarkemmin tummaverikköä. Audrey yritti nousta ylös, mutta Timothy esti häntä. Miehen käsi tahriintui verestä ja Audrey ähkäisi vaimeasti kivusta.
”Sinun pitää pysyä matalana! Sinä vuodat verta… Mihin sinua osui?!” Timothy kysyi nopeasti ja etsi kohdan mistä veri tuli. Zane oli saanut osuman Audreyhin, mutta vain käsivarteen.
”Se on vain nirhauma”, Timothy totesi pidellessään naisen verta vuotavaa käsivartta koholla. Audrey tarrautui Timothyn takin pielistä kiinni. Hän ei tuntenut sitä kipua käsivarressaan, hänen tuntemansa kipua oli aivan muuta.
”Hän on palannut takaisin… Tim, hän on palannut takaisin”, Audrey vaikeroi hätääntyneenä kyyneleet vierähtäen poskilleen. Timothy vei kätensä hänen leualleen ja kohotti hänen kasvojaan ylemmäs samalla käskien tummaverikköä katsomaan hänen puoleensa. Sinivihreiden silmien väreilevä, pelästynyt katse suuntautui häneen.
”Älä mene paniikkiin. Me viemme sinut pois täältä, kuulitko Audrey? Pääset turvaan”, Timothy sanoi vakavoituen ja keskittyi tarkastelemaan uudelleen haavaa naisen käsivarressa.
”Tarvitsen jotain millä sitoa väliaikaisesti haavan…” Timothy liikkui sen verta asemistaan, että pystyi tutkimaan nopeasti silmämääräisesti myyntikojua. Hän äkkäsi pinkan puhtaita liinoja, joista hän nappasi yhden ja repi sen keskeltä pitkittäin kahtia ennen kuin sitoi sen tiukasti naisen käsivarren ympärille.

”Pystytkö kantamaan hänet autolle? Minä suojaan teitä. Siellä olette parhaimmassa suojassa, mikäli Zane yrittää jotain uudelleen”, Timothy totesi seuraavaksi kääntäessään katseensa Jacksoniin. ”Voit päästää koiran hihnasta irti, se menee sinne minne Audreykin.” Timothy antoi katseensa kiertää nopeasti heidän ympäristössään. Pelästyneitä, hätääntyneitä ihmisiä oli siellä täällä.
”Useampi ihminen on varmasti jo soittanut poliisit paikalle. Minun pitää soittaa Ezralle”, Timothy totesi keskittyneesti ja varmisti, että Jackson sai varmasti nostettua Audreyn ylös käsivarsilleen ennen kuin nousi itse etummaisena ylemmäs. Hän piteli asettaan valmiudessa koko ajan rintakehäänsä vasten ja katseli ympärilleen. Audrey hautasi kasvonsa hiljaisesti kyynelehtien ja ollen shokissa Jacksonin hartiaa vasten.
”Hän olisi voinut osua ihan kehen vain… Täällä on lapsiakin… hän olisi voinut ampua jonkun viattoman pienen lapsen minun takiani”, nainen nyyhkytti ja pudisti epäuskoisesti päätään.
”Älä mieti sitä. Sinä olit hänen kohteensa”, Timothy sanoi ja antoi merkin, että he voisivat alkaa liikkua kohti autoa, mikä oli lyhyen matkan päässä parkissa. ”Meidän pitää liikkua nopeasti.” Samaan aikaan Timothy oli yhteydessä korvanappinsa kautta Ezraan ja Enzoon kertoakseen tapahtuneesta ja kysyäkseen neuvoa, kuinka toimisi seuraavaksi. Hän sai ohjeekseen palata takaisin talolle, Parisset lähtisivät Zanen perään ja hoitasivat mahdolliset ongelmat poliisien kanssa.

Tärkeintä olisi varmistaa myös, ettei ampumista ja sitä välikohtausta Santa Monica Pierissä yhdistettäisi millään lailla Audreyhin, Dioneihin tai Creidereihin, sillä sellaista julkisuutta he eivät tarvinneet. Zanen takia se voisi olla myös kohtalokasta. Kaikenlainen median kohdistama kiinnostus heitä kohtaan ja heidän piirittämisensä saattoi antaa vain Zanelle uuden mahdollisuuden, uuden tilaisuuden. Äskeisestä oli jo pääteltävissä, että Zane oltiin jo ajettu liian ahtaalle, mies kävi äkkipikaisemmaksi ja arvaamattomammaksi. Eikä Audrey ollut vielä edes tietoinen siitä hänen pikku juomasekoituksestaan, minkä hän oli jättänyt naisen rakkaan avopuolison nautittavaksi. Viesti oli selvä, mikäli Zane ei saisi Audreyta, hän alkaisi napsia tämän rakkaimpia yksi kerrallaan pakottaakseen naisen tulemaan vielä omatoimisesti hänen luoksensa lopettaakseen sen kaiken vihdoin.

Vastaa tähän
Nimi: sereee
Lähetetty: 26.04.2019
18:09
Otsikko: liekkeihin bensaa sataa
Jackson istui melko järkyttyneenä keittiön pöydän ääressä heidän päästyä takaisin Christianin ja Audreyn talolle. Mies ei ollut osannut oikein sanoa mitään, sillä oli keskittynyt silläkin hetkellä rapsuttelemaan Danten pehmeää turkkia koittaessaan järjestellä niitä todella sekaisin olevia ajatuksiaan. Jackson ei ollut osannut ehkä olettaa, että hänen serkkunsa perheen ja lähipiirin elämä Los Angelesissa oli sellaista, eikä mies ollut lainkaan varma siitäkään enää, halusiko olla enää osa sellaista arkea. Kotipuolessa Jacksonin suurin huolenaihe taisi keskellä arkea olla se, oliko jääkaapissa varmasti maitoa seuraavan päivän aamukahviin.
"Mitä helvettiä tämä kaikki oikein on?" Jackson kysyi suoraan, sillä ei saanut ajatuksia sen tapahtuneen ympärille. Christian ja Audrey olivat selvästi kaunistelleet totuutta hänelle aiemmin ehkä johtuen siitä, että heillä oli ollut suvantovaihe omalla "taisteluareenallaan". Tai mistä Jackson sitä tiesi, mutta hänelle ei ollut sitä koko totuutta kerrottu. Jestas sentään, hänkin meinasi saada sinä päivänä osuman aseesta. Kuka tahansa siellä olisi voinut saada osuman. Yksi oli jopa kuollut. KUOLLUT. Jackson havahtui siihen, että oli jo hetkeksi jumittunut rapsuttamaan Danten korvantaustaa. Se ei ollut sitä karvakaveria haitannut, sillä tuo oli kallistanut päätään hieman nauttiessaan siitä saamastaan huomiosta ja niistä rapsutuksista.
"Miten te ette soita poliisille? Ihminen kuoli tänään. Eikö hänen hengellään ollut mitään merkitystä? En tiedä teistä, mutta minulla on vielä oikeustajua jäljellä", Jackson sanoi. Hänen puheestaan kuulsi selvästi se järkyttyneisyys.
Miehen huomio kiinnittyi hänen puhelimeensa, johon oli tullut viesti. Jackson poimi puhelimen käteensä ja saattoi hetken jo näyttää siltä, että soittaisi itse poliisille, mutta päätyi vain lukemaan sen viestin, joka oli sattumalta juuri hänen serkultaan.
"Christian varmistelee meidän olevan kotona. Hän pyytää minun kertovan sinulle tämän", Jackson kertoi lukiessaan viestiä sitten pidemmälle.
"Hänet yritettiin kuulemma myrkyttää. DNE:llä jokin hänen juomansa oltiin myrkytetty ja joku.. Chi... Miten helvetissä tämä lausutaan", Jackson yritti ottaa nimestä selkoa, jolloin tyytyi lausumaan nimen todella alkukantaisen kankeasti.
"Chiquinquirá oli juonut sitä ja joutui nyt sairaalaan. Max oli sattunut paikalle ja tämä Chiqui oli kiidätetty ambulanssilla sairaalaan. Christian epäilee, että myrkyttäjä on ollut Zane", Jackson jatkoi kertomistaan. Hänelle ne nimet olivat etäisesti tuttuja, sillä hän ei vielä osannut yhdistää nimiä täydellisesti kasvoihin, jotka oli mahdollisesti jo tavannut kertaalleen.
"Christian on jäänyt kuulemma toimistolle seuraamaan tilannetta", Jackson kertoi katsellessaan sitten Audreyta. Se kuvio oli niin sairas, että hän olisi ollut valmis pakkaamaan tavaransa ja poistumaan koko osavaltiosta, mikäli olisi luonteeltaan niin impulsiivinen. Christian ei ollut viestissään kertonut Gregorysta, sillä ei ollut tietoinen siitä.

___

Cassandra katseli paljaita jalkojaan nojaillessaan sairaalan käytävän seinää vasten. Nainen oli jossain vaiheessa ottanut kengät jaloistaan, eikä hän siinä tunteiden vuoristoradassa muistanut, että minne oli kenkänsä jättänyt. Mahdollisesti autoon, mahdollisesti ne saattoivat olla Clarencen vieressä naista vastapäätä olevalla penkkirivistöllä, jossa Clar istui Janin vierellä. Cassandra oli jo matkalla sairaalalle itkenyt lähestulkoon hysteerisenä ollessaan melkoisessa paniikissa. Kaikki se, mitä tummaverikkö oli niin lyhyessä ajassa kuullut ja mitä kaikkea siitä parissa minuutissa ehti tapahtumaan...

Cassandra pelkäsi todellakin pahinta aviomiehensä puolesta ja oli jo mielessään moneen kertaan rukoillutkin toisen voinnin puolesta. Hän ei aikoisi jäädä leskeksi sinä päivänä, joka vaikutti kääntyvän historian kirjoissa toiseksi mustaksi maanantaiksi heidän elinaikanaan. Tässä mustassa maanantaissa kyse oli ihmishengistä, ei osakkeista ja rahasta.
Caz valui viileältä tuntuvaa seinää vasten lattialle istumaan alkaessaan tuntemaan, etteivät hänen jalkansa kantaisi enää. Hän oli jo antanut ylen käytävällä olevaan roskikseen heidän saavuttua sairaalalle. Helene oli kuollut, Alexa kadoksissa, Chiqui myrkytetty ja Gregory sai mitä todennäköisimmin sydänkohtauksen. Cassandra oli poiminut puhelimen käsiinsä ja lukenut siihen tulleita viestejä Jacksonilta ja Christopherilta. Kummallekaan hän ei vastannut, mutta nyt hän pystyi lisäämään huoliensa listaan Audreyn ja Jacksonin välikohtauksen.
"Haluatko vettä tai jotain?" Clarence kysyi katsellessaan siskoaan huolestuneen. Caz pudisti päätään vastaukseksi ja pyyhki poskiaan kyynelistä, jotka olivat jo aikaa sitten tuhrinneet hänen kasvoillaan olleet meikit melko onnistuneesti.
"Minun täytyy ilmottaa pojille", Cassandra koitti hakea jotain järkeä siihen tilanteeseen, hänen oli saatava jonkinlainen kontrollin ote sillä hetkellä. Clarence nyökkäsi, se olisi varmasti paras valinta. Mies ei itse ainakaan antaisi anteeksi, jos joku jättäisi hänelle ilmoittamatta hänen isänsä makaavan sairaalassa.

Cassandra oli kirjoittanut viestin Jonathanille, jolle oli lyhyesti kertonut Gregoryn joutuneen sairaalaan kohtauksen vuoksi, joka todennäköisimmin oli sydänkohtaus. Caz oli kertonut viestissään sairaalan osoitteen ja kehoittanut Jonathania hakemaan Benjaminin mukaansa ja ajavan turvallisesti sairaalalle, jossa he jo Clarencen ja Janin kanssa olivat. Hän ehtisi sairaalalla kertoa pojille enemmän.
Clarence oli ohimennen viestittänyt Deidrelle ja kertonut sen aamun tapahtumat DNE:llä. Cassandralta Clar oli kuullut Alexasta ja Helenestä, minkä vuoksi Clar oli pyytänyt Deidreä pysyttelemään Christopherin seurassa. Jestas sentään, mikä päivä.
"Miksi heillä kestää niin kauan?" Cassandra tuumasi katsellessaan kohti ovea, josta häntä ei oltu päästetty pidemmälle. Nainen nousi vaivoin ylös lattialta ottaessaan tukea seinästä, johon tuntui pystyvän luottamaan vahviten sillä hetkellä. Hän luotti myös Maximilianiin, että toinen hoitaisi Gregoryn kuntoon, mutta odottavan aika oli liian pitkä.
"Jackson ja Audrey olivat jossain välikohtauksessa myös", Cassandra kertoi luettuaan serkultaan tulleen viestin uudestaan. Hän vastasi lopulta Jacksonille ja kertoi, missä itse sillä hetkellä oli ja miksi, jotta tuo voisi kertoa Audreylle. Cassandralla ei ollut jaksamista ruveta soittelemaan kaikille tiedottaakseen asiasta - riitti, että hän oli pyytänyt pojat sairaalalle.

__

Hänellä ei ollut sairausvakuutusta, joten jokainen vietetty tunti ja minuutti tuntui kalliilta siinä sairaalassa. Hänellä ei ollut kuitenkaan voimia vieläkään ottaa jalkoja alleen ja lähteä pois, sillä oli ollut vasta muutama tunti sitten täydellisessä hengenvaarassa.
Hannah oli muuttanut omaan pieneen yksiöönsä viikonlopun päätteeksi. Nainen ei ollut vielä kantanut tavaroitaan sinne, mutta hän oli halunnut viettää jo ensimmäisen yönsä siellä. Hannah ei ollut vielä kertonut kenellekään uuden asuntonsa sijainnista, minkä vuoksi kukaan ei ollut osannut yhdistää aikaisin aamulla uutisoidun palaneen kerrostalon olevan se kerrostalo, johon Hannah oli juuri muuttanut. Texasilainen oli aamuyöllä herännyt siihen, että hänen oli ollut vaikea hengittää. Huoneilma oli ollut todella kuuma ja kuumuus kävi hänen henkitorveensa naisen koittaessa saada happea. Hannah oli pystynyt kapuamaan sängystään lattiatasolle ja etsimään tietään lähemmäs ovea, mutta hänen näkökenttänsä oli lopulta sumentunut asuntoon valuvan savun myötä. Se tuli rappukäytävästä, jolloin Hannah oli voinut heti todentaa, että palo ollut lähtenyt hänen asunnostaan. Lopulta pelastusyksikkö oli tullut paikalle ja palomiehet olivat kartoittaneet koko kerrostalon ja pelastaneet sen loukkuun jääneet ihmiset. Uutisissakin oli kerrottu, että pelastushenkilökunta oli onnistuneesti saaneet kaikki ihmiset ulos talosta ennen kuin ylimmät kerrokset olivat lähteneet sortumaan rakenteiden palaessa lähestulkoon kelvottomiksi.

Hannah oli jo muutaman tunnin ollut sairaalassa, johon hänet oli kuljetettu ambulanssilla. Nainen ei ollut sairaalaan tullessaan tajuissaan ja hänen hengityksensä oli ollut todella pinnallista ja heikkoa. Sairaalaan päästessään hänen kunto oli tarkistettu, eikä hän ollut kärsinyt onnekseen sen suuremmista fyysisistä vammoista. Tilanne olisi voinut olla pahempi, jos hänen elimistönsä ei olisi lähtenyt reagoimaan niin hyvin saamaansa lisähappeen. Hannah ei ollut vielä saanut lupaa puhua, sillä kurkku ja henkitorvi olivat myös rasittuneita hengitetyn savun vuoksi, minkä vuosi lääkäri oli käskenyt nuorukaista keskittymään vain lepäämiseen ja sen lisähapen hengittämiseen.
Huoneeseen saapui pian valkoiseen takkiin sonnustautunut lääkärinainen, joka oli tullut tarkastamaan Hannahin vointia.
"Hei, olen lääkäri Whitlock. Ja te olette...", Kaelynn nappasi sängyn päädyssä roikkuvat (sellanen mihin kirjataa kaikki u know) potilaan oleellisimmat tiedot. Sillä kertaa henkilökohtaisia tietoja ei ollut täytetty lainkaan potilaan tietoihin, ainoastaan ne tiedot, jotka liittyivät vointiin ja hoitamiseen. Kaelynn laski ne paperisesti kirjatut tiedot sängylle lepäämään ja nappasi mukanaan tuoman padin, jolle hänen olikin tarkoitus kirjata Hannahin tiedot. Kaelynnin yövuoro oli jo venähtänyt aamuvuoron puolelle kiireisen päivystysvuoron myötä. Hän oli hoitanut palaneesta kerrostalosta tuotuja potilaita, eikä heillä ollut tarpeeksi hoitohenkilökuntaa työvuorossa sairaslomien ja muiden vuoksi, minkä takia Kaelynn oli joustanut muutamalla tunnilla, jotta lisää hoitajia ja lääkäreitä saataisiin työvuoroon.
"Et taida olla Los Angelesista?" Kaelynn kysyi Hannahilta, joka pudisti päätään vastaukseksi. Lopulta he kokeilivat sitä puhumista, jolloin Hannah sai ensimmäisen kerran kokeilla, miltä äänenpäästäminen tuntui. Hänen äänensä oli käheä, mutta selvästikään äänihuulet eivät olleet vaurioituneet sen pahemmin, vaikka tulikuuman ja savuisen sisäilman hengittäminen myrkkyineen olisi voinut tehdä täydellistä tuhoa. Hannahilla oli käynyt todellakin tuuri, josta nuorukainen sai olla onnessaan kaikesta huolimatta.
"Olin vasta muuttanut tänne", Hannah kertoi. Hänen tietojaan ei ollut sairaalalla, hänellä ei ollut sitä sairasvakuutusta eikä sairaalalla ollut vahvistusta siitäkään, oliko ketään, kenelle he olisivat voineet ilmoittaa nuoren naisen joutumisesta sairaalaan.
"Ei sairausvakuutusta?" Kaelynn kysyi täyttäessää padille niitä tietoja. Lääkärinainen näki huolestuneen ja todella alakuloisen katseen potilaansa silmissä, kun toinen oli kertonut, ettei hän ollut vielä ehtinyt hoitamaan kaikkia asioita kuntoon siellä. Hannahilla oli sairasvakuutus Texasissa työnsä kautta, mutta lopetettuaan vakituisen työnsä perheensä tilalla, hän ei ollut oikeutettu siihen vakuutukseen, eikä hän ollut ehtinyt hoitamaan asioita vielä sen suhteen kuntoon Los Angelesissa ollessaan. Sairaala oli velvollinen hoitamaan hengenvaarassa olevat potilaat, mutta hoitovelvoite tulisi päättymään heti, kun hengenvaara olisi ohitse. Sen lisäksi Hannah ei ollut ehtinyt vakuuttamaan sitä uutta asuntoaan, joten tulisi olemaan korvausvastuussa asunnosta vuokranantajalleen. Mikäli hän olisi ehtinyt käymään vakuutusyhtiössä, jonne oli sopinut ajan siksi päiväksi, ja saanut vakuutukset hoidettua, olisi vakuutusyhtiö auttanut korvauksien kanssa. Sillä hetkellä Hannah ei edes pystynyt laskemaan, minkälaisissa veloissa tulisi olemaan. Häntä hävetti, ettei ollut hoitanut niitä vakuutusasioita kuntoon aiemmin, vaikka hän oli suunnitellutkin ne hoitavansa mahdollisimman pian asetuttuaan. Sen suhteen hänellä oli äärimmäisen huono tuuri. Kenen talo palaa samana päivänä, kun sinne muuttaa? Eh.

"Eli siis Hannah Creider, 24-vuotias. Muuttanut vasta Los Angelesiin, ei sairausvakuutusta...", Kaelynn kertasi kaiken, mitä tietoihin kirjasi ylös ja Hannah vahvisti tiedot.
"Onko ketään, johon voisin olla yhteydessä? Ilmoittaa, että olet täällä?" Kaelynn kysyi. Hannah pudisti päätään. Ei hän muistanut edes kenenkään numeroa ulkoa, että olisi voinut kertoa kenelle sairaala voisi soittaa. Sen takia hän oli sanonutkin, ettei tarvitsisi ilmoittaa kenellekään.
"Oletko varma?" Kaelynn vielä varmisteli kulmiaan kohottaen, jolloin Hannah nyökkäsi vastaukseksi. Lopulta lääkäri Whitlock kirjasi vielä käsin niihin papereihinkin oleellisimmat tiedot kuten nimen ja syntymäajan, joten ne, jotka eivät vielä padeja käyttäneet työvälineenään, pystyivät helposti löytämään ja kirjaamaan tiedot manuaalisesti.
"Lepäile vielä täällä, minun pitää jatkaa kiertoa. Joku tulee taas hetken kuluttua tarkastamaan vointisi", Kaelynn ilmoitti ennen kuin poistui huoneesta.

__

Se kouluaamu ei ollut mennyt kaikkien osalta täysin putkeen. Tai se mennyt viikonloppukaan ei ollut mennyt täysin putkeen, eikä sitä edeltävä viikkokaan. Elfriede oli sinnitellyt itsensä kanssa. Koulussa hän oli "turvassa" kiusaamiselta silloin, kun oli Jonathanin ja sen kaveriporukan ympäröimänä. Mutta ollessaan yksin hän tiesi joutuvansa automaattisesti muiden maalitauluksi. Heillä oli ollut eri kurssien tunnit aamulla muun kaveriporukan kanssa, sillä Elfriede oli mennyt englannin tunneille, joka oli ikään kuin tukiopetusta. Hän oli kohti sisäänkäyntiä kävellessään kohdannut ne samat ihmiset, joihin hän oli huumeiden kautta tutustunut ja joille hän oli velkaantunutkin. Ne olivat niitä hienostonuoria, jotka toimittivat sitä hänen kiusaamistaan niin onnistuneesti, että sitä oli vaikea todistaa, koska se tapahtui aina muiden näkemättä. Se porukka oli piirittänyt Elfrieden, kun hän oli menossa kohti oikeaa rakennusta, jossa se hänen luokkansa sijaitsi. Saksalaistyttö oli koittanut päästä pois sen piirin keskeltä, mutta sitten oli alkanut se töniminen, joka lopulta päättyi käsirysyyn. Yksi tytöistä oli tarrannut Elfriedeä hiuksista siinä missä muu seurue vain nauroi ja kannusti tyttöä näyttämään taivaan merkit Elfriedelle. Nuoret olivat molemmat ottaneet osumaa ja lopputulemana Elfrieden kulma vuosi verta, kun taas sillä taistelupukarilla oli nirhauma huulessaan. Oli selvää, että Elfriede oli jäänyt alakynteen siinä taistelussa.

Heidät oli passitettu rehtorin kansliaan, jolloin Friidu jo tiesi hävinneensä sen taistelun. Se, kenen kanssa hän oli ottanut yhteen, oli rehtorin tytär. Koulun priimus ja täydellinen tytär, vaikka todellisuudessa toinen oli jotain muuta. Kermaperse, joka sai kaiken valmiina, jolla ei ollut rajoja. Oikea silmäterä, joka ei vain voinut tehdä mitään väärään. Rehtori oli tehnyt päätöksen, että lähti kahden tytön kanssa sairaalalle päivystykseen toteamaan ne vammat, jos jatkotoimenpiteitä tarvittiin.

Kaelynn katseli päivystyksen puolella istuvia ihmisiä ja huomasi kolmikon, joka selvästi selvitteli välejään melko huomiota herättävästi käytävällä. Kaelynn teki ratkaisun, että kutsui kolmikon tyhjään huoneeseensa, jossa pystyisi ehkä tehokkaammin auttamaan kolmikkoa selvittämään asiat.
"Tarvitsetteko lääkäriä vai poliisia?" Kaelynn kysyi oven suljettuaan kaikkien osapuolten ollessa huoneessa.
"Jotain toimenpiteitähän tässä tarvitaan, kun tämä nuori kävi minun tyttäreni kimppuun koulussa", rehtori, rouva Clarkson pauhasi dramaattisesti tyttärensä pitäessä huultaan kuin siihen olisi tullut elämääkin suurempi isku.
"Hän on narkkari, ehkä hänet pitäisi testata. Ei tuollaisia piripäitä pitäisi turvalliseen kouluympäristöön päästää", rehtorin tytär paasasi äitinsä ollessa samaa mieltä. Kaelynn katseli kolmikkoa hieman ihmeissään, osaamatta vielä oikein sanoa, oliko kolmikkoa oikeassa virastossa asioimassa sillä hetkellä.
"Tekö olette koulun rehtori? Ja hänen äitinsä?" Kaelynn kysyi kohteliaasti ja sai vastauksensa nyökkäyksien kera. "Olisi kohtuullista, että molempien tytärten huoltaja olisi läsnä", Kaelynn lisäsi ja sai jo täydet tiedot keitä ne kaksi muuta olivat huoneessa. Perhe Clarkson, kuulemma todella vaikutusvaltainen perhe, joka ei ikimaailmassa olisi voinut uskoa joutuvansa tällaisen hyökkäyksen kohteeksi.
"Ja te olette?" Kaelynn kysyi Elfriedeltä, jolloin tyttö kertoi oman nimensä. Lääkärin naputtaessa tietoja koneelle, hän löysi Elfrieden tiedoista tutun nimen. Hän oli jo nimen perusteella uskaltanut arvatakin, että kyseessä olisi lääkäri von Hartogin tytär. Lääkäri Whitlock otti puhdistusvälineet esiin ja kertoi siinä välissä riitapukareille hoitavansa ne vammat ennen kuin sitä asiaa hoidettaisi sen pidemmälle.
"Tämä tarvitsee varmaan pari tikkiä", Kaelynn tuumasi Elfrieden kulmaluun yllä olevasta haavasta, jonka oli ensitöikseen putsannut.
"No hänellä ei ole ongelmaa neulojen kanssa, että ei muuta kuin piikkiä ihosta läpi vaan", Katheryn Clarkson, koulun priimus, paasasi. Elfriede ei vaivautunut enää edes kommentoimaan mitään, jotta ei vain pahentaisi omaa tilannettaan.
"Isäsi on töissä tällä hetkellä, mutta voisiko äitisi tulla paikalle?" Kaelynn kysyi Elfriedeltä. Saksalaistyttö muisteli isällään olleen vapaapäivä sinä päivänä, mutta se saattoi normaalistikin muuttua aina kesken päivän.
"Äitini ei oikein osaa englantia niin hyvin, että pystyisi varmaan selvittämään tätä", Elfriede tuumasi tietäessään, että hänen äidillään tulisi keittämään niin pahasti yli, ettei tuolta pääsisi enää järkeviä sanojakaan sen myötä.
"Yllätys, varmaan olisi kannattanut pysyä poissa täältä, jos ei vaivaudu edes kieltä opettelemaan", Katheryn jatkoi.
"Voisinko nyt pyytää teitä olemaan täysin hiljaa. Älkää sanoko mitään ennen kuin toisen lapsen huoltaja on paikalla. Se on varmasti teistäkin ihan kohtuullista, eikö?" Kaelynn puhutteli rouva Clarksonia, joka nyökkäsi vain joutuessaan nielemään sen ylpeytensä hetkeksi ja käskemään tytärtäänkin vaikenemaan.

Elfriede oli antanut äitinsä numeron, mutta heidän tavoitellessa Giseleä, ei toinen ollut vastannut. Gisele oli myös DNE:llä Christianin kanssa pitämässä silmällä toimistoa ja vahtimassa, ettei kukaan menisi koskemaan mihinkään. Se päivä oli todella erikoinen, minkä vuoksi Giselekin oli unohtanut henkilökohtaisen puhelimensa laukkuunsa.
"Voimme odottaa isää tai pyytää setäni paikalle. En keksi muuta", Elfriede sanoi, kun he olivat yrittäneet jo kolmatta kertaa tavoitella hänen äitiään. Kaelynn tiesi Maximilianinkin käyttävän potilastietojen kirjaamiseen samanlaista padia, jota kautta he pystyivät myös käyttämään chat-toimintoa. Hakulaite oli lähinnä varsinaisia hoitoa tarvitsevia potilaita varten käytössä, joten Kaelynnin etiikka ei antanut myöten käyttää sitä tässä tilanteessa. Kaelynn oli kirjoittanut padillaan viestin kollegalleen, että tuon tytär oli päivystyshuoneessa 22A sillä hetkellä selvittelemässä riitatilannetta. Kaelynn kirjoitti viestissä myös, etteivät he saaneet yhteyttä äitiin, joten odottaisivatko he Maxia vai pyytäisivätkö he jonkun muun toimimaan Elfrieden huoltajana.
"On varmaan rankkaa, kun vanhempiakaan ei kiinnosta", Katheryn jatkoi suunsa soittoa.
"Ei se huuli varmaan pahasti ole kipeä, kun pystyt puhumaan noinkin paljon", Kaelynn totesi katsellessaan tytön unohtaneen hetkeksi sen huulensa dramaattisen pitelemisen.

Vastaa tähän
Nimi: .
Lähetetty: 30.04.2019
04:53
Otsikko: roolipeli
Maximilian oli hetkeä aiemmin lähettänyt kaksi hoitajaa jo edeltä pois huoneesta, sillä näiden apu ei ollut enää tarpeen. Tilanne ei ollut enää niin akuutti. Maximilian tarkkaili lyhyen hetken vielä monitoreja tutkien samalla jo otettujen kokeiden tuloksia sekä verraten niitä keskenään. Lopulta mies laski katseensa sängyllä aavistuksen kohotetussa asennossa makaavan potilaansa puoleen. Tummat silmät vastasivat hänen katseeseensa ja tämä hengitteli rauhallisesti hengitysmaskin kanssa. Max oli jo estää, mutta antoi kuitenkin Gregoryn laskea maskin alas kasvoiltaan, sillä koko kapistuksen olemassaolo tuntui tummapiirteistä miestä ärsyttävän suunnattomasti.
”Mikä on olosi?” Maximilian kysyi ja katseli ystävänsä uupunutta olemusta ja hieman kalvenneita kasvoja. Kohtaus oli ollut omalla tavallaan melko raju, muttei hengenvaarallinen, sillä mies oli päässyt nopeasti hoitoon.
”Minulla on ollut parempiakin päiviä”, Gregory hymähti kitkerästi hieman painuneella äänellä ja henkäisi syvään. Hänen kätensä hakeutui vaistomaisesti rintakehän päälle, sillä hänestä tuntui, että hänen keuhkonsa olivat raskaat ja painavat ja tekivät hengittämisestä työlästä. Siihen olisi auttanut hengitysmaskin käyttö, mutta jääräpäisenä hän ei suostunut käyttämään sitä, ellei ollut aivan välttämätön pakko.
”Pelästytit meidät kaikki aivan pirunmoisesti, G”, Maximilian huokaisi pehmeästi sallittuaan itselleenkin jo laskea omaa valmiustilaansa ja suojuksiaan sen puolesta, ettei hänen tarvinnut enää pelätä parhaan ystävänsä kuolevan käsivarsilleen. Se ambulanssimatka oli tuntunut aivan helvetin pitkältä, loputtomaltakin. Hetken hän oli pelännyt jo menettävänsä Gregoryn, sillä toinen oli valahtanut liki tajuttomaksi ambulanssissa, mutta mies virkosi uudelleen tultaessa sairaalaan ja päästessään paareille makaamaan.
”Haluan nämä helvetin johdot irti itsestäni”, Gregory äyskähti kulmiaan kurtistaen ja oli jo repimässä pieniä pyöreitä lappusia irti rintakehästään, niistä lähti jokaisesta johto ja niiden jokaisen tehtävä oli mitata jotakin hänen kehossaan. Keskittyen kuitenkin hänen sydämeensä.
”Anna niiden nyt olla. Jos alat hangoittelemaan vastaan, minun pitää rauhoittaa sinut. Minulla on tässä sydänfilmisi, sinulla ilmenee yhä satunnaisia rytmihäiriöitä. Olet tarkkailussa vielä”, Maximilian huomautti napakasti, jolloin Gregory tuhahti vaimeasti ja rentoutti olemuksensa luovuttaessaan aikeissaan. Hetken Gregory vaikutteli mietteliäältä, tunnustelevan omaa oloaan.
”Entä Chiqui? Onko hän…?” hän kysyi nopeasti ja suuntasi terävöityneen katseensa takaisin Maxiin pystyessään vihdoin ajattelemaan hieman pidemmälle asioita ja muistamaan mitä oli tapahtunut ennen kohtausta.
”Elossa, kyllä. Myrkky teki rujoa jälkeä hänen elimistölleen, mutta hän tulee toipumaan ajan kanssa. Annos oli sen verta pieni, luojalle kiitos. Täysi lasillinen… hän olisi kuollut siltä seisomalta. Hän jää ainakin muutamaksi päiväksi osastolle hoidettavaksi ja tarkkailuun. Tässä oli mukana pirunmoista onnea. Teidän kummankin kohdalla”, Maximilian vastasi ja kävi vihdoin hetkeksi istumaan sängyn laidalle Gregoryn potilaskansio ja tutkimustulokset käsissään.

”Minä en ala kaunistelemaan näitä asioita sinun kohdallasi”, hän aloitti, jolloin Gregory sulki silmänsä jälleen kulmiaan kevyesti kurtistaen, sillä ei ollut varma halusiko edes kuulla seuraavaa.
”Se oli sydänkohtaus?” hän kysyi hiljaa pieni epävarmuus kuultaen äänestään.
”Ei”, Max vastasi ja odotti, että Gregory räpäyttäisi silmänsä auki ja palauttaisi katseensa takaisin häneen, ”Sinä olet ylirasittunut. Sinun sydänlihaksesi on tulehtunut, rintakipusi on kehittynyt kuukausien mittaan. Se mitä koit, oli sydänlihaksen kramppi ja rytmihäiriöitä. Mutta vaikka se ei ollutkaan infarkti, se ei tarkoita etteikö tilanteesi ole hälyttävä ja äärimmäisen haitallinen sinun kunnollesi. Olet kuin tikittävä aikapommi. Vielä lisää tällaista, niin saat sen sydänkohtauksen vielä”, Maximilian huomautti ja kohotti ohimennen kädessään pitelemiään papereita. ”Nämä sinun tuloksesi eivät ole mitään mieluista luettavaa. Olen vihainen sinulle, olen vihainen itselleni, etten ole ollut tiukempi kohdallasi. Et ole selvästi noudattanut neuvojani. G, koska olet edes käynyt viimeksi lääkärintarkastuksessa? Tiedän sinun purnaavan varmasti yhä sitä vastaan, että olisin sinun oma lääkärisi, mutta tästä lähtien saat nyt tottua siihen, että alan vahtia sinua todella tarkkaan. Saat syyttää itseäsi ja omaa laiminlyöntiäsi. Ensinnäkin sinun verenpaineesi on ihan järkyttävän korkealla. Jos tämä meno ei ala tästä lähtien muuttumaan, sinä päädyt vielä hautaan. Ajattele itseäsi, ajattele lähimmäisiäsi, ajattele ennen kaikkea perhettäsi, Cazia ja lapsia. Sinä haluat nähdä heidän kasvavan, aikuistuvan ja sinä haluat olla mukana jokaisessa käänteessä. Tiedän kyllä itselleni varsin pätevän ja tarvittaessa tiukan liittolaisen katsomaan, että asiat tullaan tekemään oikein”, Maximilian tokaisi, mutta salli pienen hymyn käväisen huulillaan nähdessään ystävänsä kasvoilla käyneen pelästyneen katseen ja tummien silmien suurenevan. Mutta hän oli myös ihan tosissaan asian suhteen. Hän tulisi valottamaan Gregoryn tilannetta tarkemmin Cassandrallekin, jotta edes tämä ymmärtäisi tilanteen vakavuuden, mikäli Gregory jatkaisi tuota jumalasta seuraava-asennettaan ja vähättelyä. Maximilian taputti kevyesti vielä Gregoryn käsivartta ennen kuin suoristautui sängyn reunalta. Niihin yksityiskohtiin ja jatkotoimenpiteisiin voisi palata takaisin myöhemminkin, nyt hän tiesi, että huoneen oven toisella puolen odotettiin suuren huolen kera eikä hänellä ollut tarvetta sitä pahentaa tai pitkittää.

”Pidän sinut täällä iltaan asti. Jos tilasi on kohentunut huomattavasti siihen mennessä, päästän sinut yöksi kotiin, sillä tiedän, että sinun katsotaan varmasti pysyvän vuoteessa toipilaana. Tarvitset lepoa”, Max sanoi vielä ja laski paperit kädestään niille tarkoitettuun telineeseen. Hän oli auttamaisillaan hengitysmaskin takaisin Gregoryn kasvoille, mutta mies kuitenkin tarttui vielä hänen käteensä pysäyttääkseen hänet.
”Max, onko kukaan yrittänyt tavoitella sinua tänään?” Gregory kysyi yllättäen.
”Kuinka niin?” Maximilian kysyi ihmetellen ja väläytti siinä välissä jo varoittavan katseen, mikäli Gregory pistäisi vielä vastaan. Gregory tyytyi pyöräyttämään silmiään, mutta otti maskin pitääkseen sitä hetken aikaan. Helpottihan se huomattavasti hänen hengittämistään, vaikka hän varmasti pärjäisikin pian varsin hyvin ilmankin sitä. Maximilian taputteli ohimennen lääkärintakkinsa ja housujensa taskuja kuin etsien jotain.
”Hitot, en edes tiedä missä puhelimeni on tällä hetkellä”, Max totesi huolettomasti eikä jaksanut murehtia puhelintaan sen enempää sillä hetkellä. Mies nappasi sängyn viereen sijoitetun pöydän kulmalta tabletin, mitä käytti apunaan työnsä ohella. Gregory salasi huolensa katseestaan, mutta se miten Maximilian käyttäytyi ja puhui kieli siitä, ettei toinen ollut vielä tietoinen anoppinsa kohtalosta. Maximilian näytti lukevan jotain tabletilta, mikä sai miehen rypistämään kulmiaan. Mies kuitenkin rentoutti ilmeensä ja nosti katseensa ylös.
”Lepää nyt. Kerron Cazille tilanteestasi. Hän on varmasti huolesta sairaana. Päästän hänet sitten luoksesi, mutta sinun pitää ottaa nyt rauhallisesti”, Maximilian painotti vielä ja osoitti komentavasti etusormellaan vuoteella makaavan ystävänsä puoleen ennen kuin teki lähtöä ovea kohti.
”Keiden kanssa hän tuli?” Gregory kysyi nopeasti siirtäessään hetkeksi vielä maskia sivuun.
”Clarencen ja Janin”.
”Sano Clarencelle, että minulla on hänelle asiaa myös”, Gregory pyysi.
”Sinun pitää ottaa rauhallisesti”.
”Lääkärin määräys, tiedän kyllä. Puhun rauhallisesti”, Gregory naurahti karheasti silmiään pyöritellen ja siirsi maskin takaisin paikoilleen. Hän oli hetki hetkeltä yhä enemmän oma itsensä.
”Älä koettele onneasi liikaa, G”, Max totesi hymyillen ja poistui sitten käytävän puolelle. Hän vilkaisi ohimennen miesten puoleen ennen kuin hakeutui Cassandran luokse ja kumartui tummaverikön korkeudelle samalla laskien rauhoittelevasti kätensä naisen olkapäälle.

”Hei Caz. Gregorylla ei ole enää hätää. Se ei ollut infarkti, sitä voisi kuvailla paremminkin äkilliseksi krampiksi, mistä se kipukin johtui sydänlihaksessa. Hän tokenee tästä kyllä, mutta hän tulee tarvitsemaan loppuelämäkseen lääkityksen. Puhutaan siitä kuitenkin myöhemmin”, Maximilian selitti ja katseli myötätuntoisesti naista, joka oli selvästi huolissaan, ”Voit mennä hänen luokseen, mutta hän on hyvin uupunut ja tarvitsee lepoa. Mikäli kaikki menee niin kuin pitääkin, hän pääsee kuitenkin jo tänä iltana kotiin. Sillä ehdolla, että hän pysyy sielläkin vuodelevossa ja välttää kaikkea liikarasitusta seuraavat päivät”. Maximilian auttoi Cassandran seisomaan omille jaloilleen ja halasi ohimennen kevyesti tätä.
”Äläkä pelästy. Se näyttää ensisilmäyksellä varmasti pelottavammalta kuin on. Seuraamme vain hänen vointiaan vielä. Kaikki kääntyy kuitenkin parhain päin. Luota minuun”, Maximilian sanoi heltynyt hymy huulillaan erkaannuttua halauksesta.
”Clarence, Gregory pyysi sanomaan, että hänellä on asiaa sinulle. Pitäkää se kuitenkin lyhyenä”, Maximilian pyysi kerrottuaan annetut terveiset eteenpäin. Hänellä ei ollut tietoa siitä mitä se Gregoryn asia tulisi koskemaan, toivoa saattoi ettei se olisi mitään, mikä aiheuttaisi lisää stressiä tai rasitusta, sillä muutoin hän olisi lääkärinä – ja ystävänäkin – helisemässä siinä tilanteessa. Kuitenkin juuri nyt hänen oli tarkoitus kiiruhtaa siihen huoneeseen, missä Kaelynn oli viestittänyt hänen tyttärensäkin olevan.

_________

Audrey istui hiljaa keittiön pöydän ääressä. Tricia kohensi vielä tummaverikön kapeilla harteilla olevaa villaneuletakkia ja katseli hetken vielä huolestunein katsein vieressään olevaa naista ennen kuin suoristautui ylös. Hän oli hetkeä aiemmin putsannut ja sitonut naisen käsivarressa olevan pintahaavan sekä tarkistanut potilaansa voinnin muutenkin. Audreyn olisi pitänyt mennä lepäämään, mutta nainen oli vain kiittänyt poissaolevana ja torjunut ajatuksen, väittänyt jaksavansa kyllä. Ainoa mitä Audrey pystyi sillä hetkellä miettimään, oli Zanen paluu ja Jeremiahin kuolema. Näistä keittiön pöydän ääreen kokoontumisista näytti tulleen jo vakiintunut tapa Zanen hyökkäysten jälkeen. Audrey puristi silmänsä kiinni, häntä kylmäsi, vaikka hänelle oli puetettu lisää vaatetta päälle. Ne eivät silti poistaneet hänen kehostaan sitä vapinaa, minkä se välikohtaus oli jättänyt jälkeensä. Viimeinen asia mitä hän olisi sillä hetkellä kuvitellut tekevänsä, oli mennä lepäämään ja tuijottamaan kattoa. Hän olisi vähintäänkin seonnut sellaisesta.

Jacksonin suora kysymys tuntui rikkovan sen oudon hiljaisuuden keittiössä. Keittiössä oli myös Timothy, joka kohensi vaistomaisesti ryhtiään keittiön saarekkeen ääressä istuessaan ja suuntasi tutkivan katseensa mieheen. Hän olisi vastannut Audreyn puolesta miehen kysymyksiin, ellei Audrey olisi räpäyttänyt silmiään auki ja katsellut hetken kulmiaan hennosti kurtistaen pöydän huoliteltua pintaa. Lopulta naisen katse nousi pöydän toisella puolen istuvaan mieheen.
”Totta kai hänellä oli. Hän uhrasi henkensä minun vuokseni. Enkä voi koskaan hyvittää hänen uhraustaan. En tule koskaan unohtamaan hänen silmiään. Kuinka elämä oli paennut niistä”, nainen vastasi hiljaa ilme värähtäen ja silmät täyttyen kyynelistä, mutta sallimatta kuitenkaan yhdenkään niistä purkautuvan poskilleen. Kyetäkseen siihen omalta järkytykseltään, hän olisi tarvinnut puolisonsa.
”Jeremiah oli 21-vuotias. Hän haaveili perustavansa kuntosalin ja alkavansa opettaa kotikulmiensa nuoria nyrkkeilemään pitääkseen nämä pois kaduilta ja ongelmista. Etteivät nämä päätyisi niihin piireihin missä hän oli. Hänelläkin oli suunnitelmia ja haaveita… Nyt se kaikki on riistetty häneltä. Ja mistä syystä…”, Audrey hengähti takkuisesti ja painoi katseensa alas päätään lohduttomasti pudistaen. Siinä ajassa he olivat kerenneet jo tottua Jerryn läsnäoloon ja tutustumaankin. Oli hänkin järkyttynyt, surullinen, vihainenkin. Itselleen. Hän oli tehnyt sen valinnan, että he olivat lähteneet talolta, lähteneet kaupungille. Ja nyt Jerry oli kuollut.
”Se oli hänen oma valintansa”, Timothy sanoi siihen väliin ja katseli pöydän ääressä istuvaa kaksikkoa, keitä oli itsekin ollut valmis suojelemaan oman henkensä kustannuksella, epäröimättä hetkeäkään, ”Tietoinen sellainen. Hän valitsi polkunsa, hän halusi itse tämän tehtävän hoidettavakseen. Hän oli lupaava nuori mies, vahva, älykäs ja monin tavoin kyvykäs. Emme tule unohtamaan häntä. Hänen väkensä järjestää hänelle ansaitsemansa hautajaiset Chicagossa ja hänen perheensä tulee tietämään, ettei hänen kuolemansa ollut turha. Jerry tiesi riskit.”

Audreyn katse palautui välittömästi takaisin Jacksoniin miehen mainitessa saaneensa viestin Christianilta.
”Mitä…?” tummaverikkö kuiskasi järkyttyen, hän säpsähti rajusti tuntiessaan Trician kädet harteillaan. Lääkäri oli vaistomaisesti hakeutunut hänen luokseen, sillä pelkäsi sen kaiken olevan jo liikaa hänen potilaalleen. Audrey ei edes tajunnut työntävänsä Trician kädet harteiltaan, hän saattoi vain tuijottaa suoraan Jacksoniin pakokauhu hiipien jyskyttävään rintaansa kuullessaan enemmän tapahtumista.
”Chiquinquirá on siskopuoleni”, Audrey sanoi ilme vihdoin murtuen. Samaan aikaan kun hän oli helpottunut siitä, ettei Christianilla ollut hätää, hän huomasi olevansa peloissaan ja huolissaan Chiquin puolesta. Hän ei olisi kuvitellut ensisijaisesti pystyvänsä omaamaan sellaisia tunteita sitä naista kohtaan, mutta nähtävästi veri oli vettä sakeampaa. Oli heidän välinsä miten tulehtuneet tahansa, hän ei halunnut Chiquille tapahtuvan mitään pahaa. Hän voisi vain rukoilla, että toinen selviäisi.
”Ei. Christianin pitää tulla kotiin”, Audrey tokaisi vielä hennon niiskahduksen kera ja pyyhkäisi silmäkulmassaan polttelevan yksinäisen kyyneleen pois ennen kuin hänen katseensa alkoi harata hänen lähiympäristössään. Hän halusi miehensä kotiin, hän halusi nähdä omin silmin, että toinen olisi varmasti turvassa Zanen ollessa yhä vapaalla jalalla. Hänen oli jo nyt vaikea olla lasten ollessa yhä ulkona Suellenin kanssa, vaikka tiesikin, että näitä oltiin parhaillaan saattamassa takaisin kotiin. Jopa Faye oli käyty välittömästi hakemassa koulusta pois ja teinikin oli matkalla kotiin.
”Missä minun puhelimeni on?” Audie kysyi levottomasti paikoillaan liikehtien. Hän haluaisi jonkun myös kertovan mikä Chiquin tilanne sillä hetkellä oli.
”Etsin sen sinulle. Ihan rauhassa”, Timothy rauhoitteli nopeasti ja suoristautui tason ääreltä. Puhelin oli todennäköisesti yhä laukussa, mikä oli varmasti jäänyt auton kyytiin epähuomiossa. Timothy oli törmätä keittiön oviaukossa vakavamieliseen, tummiin pukuihin pukeutuneeseen kaksikkoon, jotka tervehtivät miestä lyhyellä päännyökkäyksellä kasvot ilmeettöminä ennen kuin astuivat peremmälle keittiöön. Audrey pysähtyi viimein ja katsoi yllättyneenä kaksikkoa. Ezran katse kiersi tutkivasti tummaverikön kasvoilla, kuin skannaten että toinen oli päällisin puolin niin kunnossa kuin nyt vain pystyi olemaankaan ennen kuin suuntasi terävän, myrskynharmaan katseensa Jacksoniin. Enzo lähti hitaasti kiertämään keittiötä ympäri Jacksonin selkäpuolelta. Kukaan ei voinut tarkalleen sanoa kauan he olivat olleet jo läsnä ja miten paljon he olivat kuulleet.

”Ei poliisia. Jos menet heidän luokseen, sinä sinetöit tämän perheen kohtalon sinä samaisena hetkenä, sillä tulisit tuhlaamaan aikaani perinpohjaisesti”, Ezra sanoi kylmänkiskoisella äänellä katsellessaan pöydän ääressä olevaa miestä yhä.
”Jos me saamme poliisit nyt kimppuumme ja peräämme, kätemme tulee olemaan entistä sidotummat ja Zane pääsee lopullisesti niskan päälle. Minulla ei ole aikaa eikä mielenkiintoa lähteä juuri nyt lahjomaan poliiseja hiljaiseksi ja katsomaan toimiamme läpi sormien. Arvostaisin suuresti, jos jättäisit peräänkuuluttamasi oikeuden toteuttamisen meidän tehtäväksemme”, mafioso jatkoi ja vilkaisi veljensä puoleen, joka oli pysähtynyt keittiön pöydän ääreen Jacksonin viereen. Enzo laski kätensä pöydälle, hihansuun alta kiemurteli esiin suu raollaan oleva käärme, jolloin sen terävät kulmahampaat ja kiemurteleva kieli piirtyivät esiin. Käärme kiersi kämmenselällä olevaa pääkalloa ympäri. Kyse oli tatuoinnista, minkä mies oli ottanut aikoinaan istuessaan vankilassa nuoruusvuosinaan taposta. Saman käden sormiin oli tatuoitu italiaksi ”morte”. Se oli käsi millä Enzo pitelisi myös asettaan. Käden pitkät, mutta vahvat sormet rummuttivat rauhallisesti pöydän lakattua pintaa vasten. Enzossa oli aina ollut aivan erilainen lataus ja ensivaikutelma kuin isoveljessään. Hän oli synkempi. Tummanharmaat silmät katselivat mietteliäinä hetken Jacksonia. Sormien liike pysähtyi yllättäin.
”Tiedämme kaiken sinusta, Jackson Creider. Sinulla on edessäsi hienoja asioita tapahtuvaksi tulevaisuudessa. Sääli jos jokin tulisi esteeksi sille, eikö vain? Tämänpäiväinen varmasti järkytti sinua, mutta pääset siitä varmasti ylitse”, Enzo lausahti ja väläytti jopa nopean, tunteettoman hymyn nuorelle miehelle ennen kuin suoristautui pöydän äärestä. Se ei ollut toteamus eikä uhkaus, se oli ”sopuisa” kehotus.
Ezra sanoi italiaksi jotain luokseen tulevalle veljelleen, joka tyytyi vain heilauttamaan vähättelevästi kättään ennen kuin käveli keittiöstä ulos. Ezra painoi hetkeksi mietteliäänä katseensa alas, kunnes palautti viimein katseensa pöydän ääressä olijoihin.
”Pahoitteluni veljeni puolesta. Zane on hänen poikansa, joten ymmärtänet, että tämä tilanne painaa hänen mieltään”, Ezra pahoitteli Jacksonille, muttei lähtenyt sen enempää pehmittelemään veljensä tai omaa käytöstään. He olivat kylmiä ja kovia, heissä oli paljon teräviä kulmia, joita kenenkään oli turha lähteä viilaamaan suoremmiksi. Seuraavaksi mafioso puhui hyvän tovin ranskaa Audreylle, joka kuunteli esikoisensa isoisää vaitonaisena. Kai mies puhui sillä kielellä toivoen samalla, ettei Jackson ehkä ymmärtäisi mitä hän sanoi. Toinen oli kuitenkin yhä vain sivullinen, vaikka osaksi sitä välikohtausta oli joutunutkin.
”Se ei ole teidän syynne. Hän sai huijattua meitä kaikkia”, Audrey vastasi hiljaisena.
”Christianin täytyy tulla kotiin mahdollisimman pian. Meidän pitää puhua”, Ezra sanoi vielä vakavana. He olivat tehneet ratkaisun, kuinka edetä seuraavaksi. Audrey tyytyi vain nyökyttelemään päätään ennen kuin hautasi hetkeksi kasvonsa kämmeniään vasten.

__________

Mies kuunteli aikansa kaikessa hiljaisuudessa sitä huoneessa käytävää keskustelua, mikä hetkittäin taipui mitä tulisimmaksi väittelyksi tai orastavaksi sanasodaksi, kunnes lopulta kiinnitti kaikkien huomion painamalla oven takaisin kiinni. Hän oli otollisesti jäänyt sen varjoon ja nyt ovensaranat sattuivat vielä narisemaankin sulkeutuessaan luoden sopivanlaista dramatiikkaa hänen saapumiselleen. Mies riisui rauhallisesti aurinkolasit silmiltään ja taittoi ne sitten nahkatakkinsa etutaskusta roikkumaan. Hän oli sattunut olemaan aivan kulmilla veljensä laitettua hänelle viestiä pyytäen, että hän tulisi sairaalalle paikkaamaan häntä, mikäli tämä tulisi itse tarvituksi toisaalle. Maximilian oli kuitenkin yhä töissä siellä ja pientä hektisyyttä oli ensiavussa ilmassa, joten jos häntä tarvittiin muualla, hänen oli pakko mennä. Silloin Maynor saisi tulla selvittelemään sitä vallitsevaa ongelmatilannetta ja pitämään sitä aikuisen roolia yllä Elfrieden tukena. Mikä oli toisaalta ihan hyväkin, hän ymmärsi siinä tilanteessa ehkä parhaiten veljentytärtään eikä hänen ollut tarvinnut edes paljon kuunnella sitä katkuista keskustelua päästäkseen nopeasti perille mistä oli kysymys. Puheenporina oli loppunut siltä samalta seisomalta ja kaikki katselivat tummapiirteistä miestä, joka asteli peremmälle. Maynor katseli ohimennen Elfrieden puoleen ja huomasi tytön osumaa saaneen kulman. Mies viestitti katseellaan teinille, että tämä vain luottaisi häneen. Maynor seisahtui veljensä vierelle, Maximilian sanoi ohimennen lyhyesti hänelle jotain saksaksi ja näytti vähintäänkin turhautuneelta tilanteeseen, mies oli vaistomaisesti ollut puolustuskannalla tyttärensä suhteen ja nähnyt mielessään punaista hoksattuaan jäljen esikoisensa kulmassa.

Maynorin katse hakeutui parivaljakkoon, mistä olisi ilman esittelyjäkin arvannut heti näiden olevan äiti ja tytär. Ei välttämättä sen puolesta, että näissä olisi ollut jotain samaa näköä, vaan näiden sanaton oleminen ylipäätänsä viestitti jo paljon. Tytär vaikutti koppavalta ja teennäiseltä, äiti sellaiselta, joka näki tyttärensä vain vaaleanpunaisin lasien läpi täydellisyyden perikuvana ja oli täten automaattisesti puolustuskannalla. Maynorin huulille hakeutui mitä hurmaavin hymy ja hän ojensi kättään rehtoria kohti. Äiti saattoi elää harhakuvitelmissa, mutta tyttärestä paistoi totuus kilometrien päälle, jos sitä osasi hakea. Tietäessään veljentyttärensä menneisyyden ja autettuaan tätä ongelmien selvittelyssä, hän osasi laskea kaksi asiaa yhteen.
”Saanen esittäytyä”, hän hymähti ja kätteli naista lyhyesti, joka siihen asti oli tuntunut vain tapittavan häntä ihmeissään. Seuraavaksi Maynor kääntyi tämän tyttären puoleen ja toisti saman asian. Tyttö katsoi häntä hieman epäluuloisesti, mutta ojensi kätensä kuitenkin kättelyyn äitinsä komennettua tätä niin tekemään.
”Olen Maynor von Hartog. Elfrieden setä, mikäli se on epäselvää vielä”, mies lausahti ja nappasi sitten teinin kädestä napakasti kiinni, ei puristaen, mutta niin ettei toinen päässyt heti nykimään kättään vapaaksi hänen otteestaan. Tyttö ei kerennyt edes reagoimaan, kun Maynor oli jo työntänyt toisella kädellään teinin päällä olleen paidan pitkähihaisen kyynärtaipeen yläpuolelle. Äänetön, terävä naurahdus kirposi miehen huulilta ja tämä laski otteensa alas. Tyttö mulkaisi hänen puoleensa äkäisesti ja kiskoi hihan takaisin alas. Toista hihaa ei olisi edes tarpeen nostaa ylös. Maynor otti muutaman askeleen taaksepäin ja seisahtui Maximilianin ja Elfrieden vierelle.
”Kumma juttu, että täällä syyllistetään minun veljentytärtäni narkkariksi, vaikka kehtaisin väittää, ettei nuokaan ole ihan verikokeiden jäljiltä. Vai mitä olette lääkäreinä mieltä?” Maynor pohti ja kohotti hivenen kulmiaan vilkaistessaan Maxin ja Kaeylynnin puoleen ennen kuin palautti katseensa takaisin siihen nenäkkääseen teinityttöön. ”… Tai jos on niin, niistä varmaankin löytyy silloin merkinnät neiti Clarksonin potilastiedoista? Tahdon korostaa, että tämä on puhdas olettamus, ei syytös.” Maynor piti ilmeensä täydellisen neutraalina, vaikka näki jo teinin kiemurtelevan epämukavasti aloillaan.
”Kun taas toisaalta veljentyttäreni käsivarsista ei moisia löydy”, Maynor totesi jatkaen ja kuuli ohimennen kerrottavan mitä muutakin siihen liittyen oli jo keretty ennen hänen tuloaan ilmoille heittämään, ”Itseasiassa niin minä, kuin hänen isänsä tässä ja hänen äitinsäkin voimme todistaa tytöllä olevan todella paha neulakammo. Jos haluatte pätevän lausunnon siitä, niin se kyllä hoituu”, Maynor sanoi ja kääntyi Elfrieden puoleen, jolloin hän teki saman tälle siirtäen vuorostaan molempia hihansuita. Elfrieden käsivarret olivat vailla pistosjälkiä tai niistä jääneitä pienenpieniä mustelmia. ”Kas kas, ei pistoksen pistosta. Tämä taas on toteamus, fakta, eikä röyhkeitä syytöksiä, joita herkkäsuisimmat ovat tuntuneet täällä tänään sanoneen. Ne voitaneen vielä antaa anteeksi, kyllähän tällainen aina kuumentaa tunteita ja saa tekemään tai sanomaan ajattelemattomia asioita impulsiivisesti. Vai mitä olette mieltä, rouva Clarkson?” Maynor kysyi kääntäessään katseensa takaisin äitiin ja tyttäreen. Ohimennen hän oli viestittänyt katseellaan veljelleen, että antaisi hänen vielä pysyä äänessä.

”Tästä huoneesta ei poistu kukaan ennen kuin verikokeet on otettu. Sitten saamme varmuuden. Elfriedekin saa sietää sen verta, jotta totuus tulee julki. Älä huoli, setäsi pitää kädestä kiinni”, Maynor lausahti hymy käväisten huulillaan sanottuaan viimeisen lauseen saksaksi Elfriedelle. Miehen silmät pilkehtivät, mutta vain hänet tuntevat osasivat sitä lukea.
”Mutta”, hän aloitti sovittelevaan sävyyn, kuten oli puhunut koko sen ajankin, ”rehtorina varmasti hoksaatte miten huonoa mainosta tällainen olisi koulullenne, arvoisa rouva Clarkson, mikäli tämä tulee julkiseen tietoon. Huumeita eliittikoulussa?” hän lausahti ja irvisti kevyesti, ”se ei anna järin hyvää kuvaa oppilaiden huoltajille koulunne luotettavuudesta ja turvallisuudesta. Vielä sekin, jos siellä alkaisi jokin tutkinta. Voi pojat, voin vain kuvitella miten työlästä ja epämieluisaa se olisikaan, varmasti turhaakin päänvaivaa se teille aiheuttaisi. Ettehän halua perättömien syytöksien vaikuttavan maineeseenne? Kaikki on soviteltavissa toki”, Maynor vakuutti ja loihti kohteliaan, virheettömän hymyn huulilleen katsellessaan vuoroin äitiä ja tytärtä. Hän ei alkaisi meuhkaamaan, raivoamaan tai syyttämään suoraan yhtään ketään, mutta helvetti vie, jos joku yrittäisi saattaa hänen veljentyttönsä syyttä suotta ongelmiin, silloin oli aika iskeä takaisin.
”Mitä jos unohtaisimme tämän eikä tästä seuraisi kummallekaan tytölle jatkoseuraamuksia? Miten se onkaan tapana sanoa, painetaan villaisella niin sanotusti. Meidänhän ei tarvitse pelätä löytyykö tyttöjen verestä jälkiä huumeista eikä vaaraa huonolle maineelle ole, eikö vain? Joten koska me aikuiset varmasti kommunikoimme tässä keskenämme pääsääntöisesti ja koitamme löytää sopivaa ratkaisua, niin jätän päätäntävallan teille, hyvä rouva Clarkson. Miten etenemme?” Maynor tiedusteli ja väläytti naiselle kohteliaan hymyn jälleen vaivautumatta katsomaan tämän tyttären kiemurtelua enempää. Saksalaismies nosti vakuuttavasti kätensä sydänalalleen. Hän veti rooliaan kadehdittavan uskottavasti.
”Totta kai voitte luottaa täysin meihin siinä, että pidämme kyllä Elfriedelle tästä tiukan puhuttelun kotona, sillä tappeleminen koulussa ei ole koskaan hyväksyttävää käytöstä, ei minkäänlaisessa roolissa tahansa oli aloittaja tai kohde, oli kannustaja tai sivustakatsoja… Moisia tilanteita ei saisi syntyä. Varmasti voin luottaa, että jonkinlaista keskustelua käydään teidänkin kotonanne?” Maynor kysyi rehtorilta ennen kuin hänen ilmeensä muuttui hieman kovemmaksi ja katse tuikeammaksi. Mies risti käsivartensa keskenään.

”Koska tämä on katsottavissa selväksi syrjinnäksi minun veljentytärtäni kohtaan ja voin puhua varmasti meidän kaikkien puolesta sanoessani olevani todella pöyristynyt siitä, että sen tasoisessa koulussa mahdollistetaan moinen. Minun lienee tarpeetonta muistuttaa, että koulussanne on hyvin vaikutusvaltaisista perheistä tulevia nuoria ja näiden perheiden anteliaisuuden ansiosta kouluanne on merkittävästi voitu kehittää ja nostaa parhaimpien joukkoon. Sääli mikäli siellä tulisi joukkopako, sillä tiedän muutamiakin ketkä eivät myöskään hyväksy moista käytöstä eivätkä tahdo jälkeläistensä sellaista näkevän tai kokevan. Ette ole Los Angelesin osavaltion ainut tasokas koulu”, Maynor tokaisi lopuksi vielä ja laski kätensä alas laittaen ne sitten rennosti farkkujensa etutaskuihin rennosti.
”Friidu… Tiedän, ettet aloittanut tätä. Muista, että olemme aina tukenasi ja puolellasi. Jos tämä ei tuo muutosta, niin meillä on vielä salainen ase käytettävänä”, mies sanoi saksaksi kääntyessään Elfrieden puoleen. Maximilian oli tyytynyt jäähdyttelemään siinä omia hermojaan välissä ja katseli veljeään mietteliäänä ja hieman vaikuttuneenakin. Maynor ei voinut olla väläyttämättä nopeaa virnistystä. ”… Hildegard jos kuka on tarkka suvun maineesta. Jos tuo naikkonen alkaa hyppiä enemmänkin silmille niin kutsutaan mummusi kylään. Syö tuollaisen harpun nirppanokkatyttärineen yhdellä haukulla elävältä”, Maynor totesi saksaksi huvittunut pilke silmissään ja vinkkasi silmäänsä liittolaisen elkein teinille.

Vastaa tähän
Nimi: seree
Lähetetty: 30.04.2019
16:45
Otsikko: roolipeli
Cassandra oli silminnähden helpottunut Maximilianin kartoittaessa sen hetkisen tilanteen hänelle. Se kaikki oli tuntunut niin piinaavalta odottelulta, vaikka olikin ollut kaikessa vakavuudessaan todella hektinen tilanne niin sairaalalle kuin heillekin. He olivat saaneet DNE:n edustalla seurata, kuinka sekä Chiqui että Gregory lähetettiin ambulanssilla sairaalaan. Cassandra oli nyökkäillyt Maxille tuon pyydettyä, että hän luottaisi mieheen. Totta kai Caz luottaisi Maximilianiin, olihan mies lukuisia kertoja ollut hänenkin apunaan ja pelastanut hänen henkensä ainakin kertaalleen. Tummaverikön kulmat kurtistuivat hieman hänen kuultuaan sen, mitä Maximilian sanoi Clarencelle. Cassandraa kiinnosti mistä oli kyse, mutta jos Gregory ensitöikseen haluaisi ruveta keskustelemaan DNE:n asioista sellaisen kohtauksen jälkeen... Cassandra ei jäänyt pyörittämään sitä ajatusta sen pidemmäksi ajaksi, sillä halusi nähdä aviomiehensä.

Tummaverikkö asteli huoneeseen Clarence vanavedessään. Clar oli hienotunteinen ja antoi kaksikon vaihtaa sanan ennen kuin itse aukaisisi suutaan. Caz vilkaisikin veljeään ohimennen, kun oli asettunut sängyn päähän ja laskenut kätensä harkitusti ja erittäin rauhallisin elkein sängynpäädyssä olevalle kaiteelle. Sen jälkeen hän suuntasi katseensa Gregoryyn. Hän oli ollut huolesta sekaisin, pelännyt pahinta ja rukoillutkin sen puolesta, ettei sinä päivänä jäisi vielä leskeksi. Cassandra tiesi, ettei ollut ainoa sen vuoden aikana, joka niitä tunteita joutui käymään lävitse pelätessään puolisonsa puolesta. Nainen ei voinut olla ajattelematta, etteikö hänelle sattuneet asiat olleet edesvaikuttaneet Gregoryn kohtaukseen. Siitä hän oli erittäin pahoillaan, vaikka ei niille asioille voinut mitään.
"Jonathan ja Benjamin ovat tulossa tänne. He olisivat vihanneet minua, jos olisivat kuulleet vasta kotiin tullessaan, mitä tänään tapahtui", Cassandra sanoi ja vilkaisi ohimennen rannekelloaan. Pojilla menisi varmasti vielä tovi, sillä siihen aikaan Los Angelesin liikenne ei ollut kaikista suotuisin. Toisaalta, sitä se ei ollut kuin harvoin. Caz ei pystynyt sanomaan muuta Clarencen läsnäollessa, eikä hän äskeisen tunnemyllerryksen jäljiltä edes löytänyt oikeaa tapaa käsitellä sitä tilannetta nyt. Hän oli enemmän kuin helpottunut ja kiitollinen niin lääkäreille kuin "yläkerrallekin", että hänen rukouksiin oli vastattu, mikäli sellaiseen saattoi uskoa.
"Sanoit, että sinulla oli jotain asiaa minulle? Kerro pois", Clarence pyysi levittäessään käsiään rennosti. Tilannehan oli Maximilianinkin mukaan jo rauhoittunut, eikä hän aikonut sen enempää pitkittää sitä keskustelua. Hän oli valmis kuulemaan lankonsa asian, sillä oli alunperinkin ihmetellyt sitä, että mitä asiaa Gregorylla saattaisi hänelle olla.

Cassandra poimi laukustaan puhelimensa ja kirjoitti Jonathanille uuden viestin, että poikien isä oli kunnossa, vaikkakin kaipasi lepoa. Jos he olisivat juuttuneet ruuhkaan valtatiellä, olisi sellainen viesti varmasti helpottavaa lukea. Ei siinä varmasti kauaa menisi, kun Jonathan ja Benjamin olisivat saapuneet sairaalalle isäänsä katsomaan. Samalla hän ilmoitti vielä Jacksonillekin Gregoryn tilanteesta. Caz laittoi puhelimensa takaisin laukkuunsa jäädessään katselemaan Clarencea ja Gregorya mietteliäänä. Se, miltä Gregory näytti siinä sairaalavuoteella maatessaan... Totta kai se säikäytti, kun näki ne kaikki letkut ja happinaamarit ja muut, mutta Cazia helpotti se tosiasia, että Maximilian oli jo ehtinyt "varoittaa" siitä näystä. Cassandran olemus oli sillä hetkellä jotain sellaista, mitä Clarencekaan ei ollut koskaan nähnyt. Clarilla oli sellainen tunne, että oli todella tilanteen tiellä saavuttuaan huoneeseen, vaikka se oli ollut Gregoryn pyyntö. Jopa Clarence toivoi, ettei Gregoryn ensimmäinen kysymys liittyisi DNE:n taseeseen, sillä Cassandra luultavasti nylkisi heidät molemmat kädenkäänteessä.

__

Jackson oli kuunnellut Audreyn kertomuksen Jerrystä, joka oli menehtynyt sinä päivänä. Jopa hän tiesi kertomattakin, että sillä nuorella miehellä olisi ollut vielä elämä edessään. Tai iästä viis, ihmishenki oli yhtä arvokas, vaikka toinen olisi menehtynyt kaksikymmentä vuotta vanhempanakin. Jacksonin oli vaikeaa hyväksyä sitä tapaa, jolla niitä asioita siinä taloudessa tunnuttiin hoitavan. Se italialaiskaksikko tuntui olevan revitty suoraan elokuvateollisuuden mafiaosastolta, eikä Jackson ollut ihan varma, oliko edes mahdollista joutua sellaiseen tilanteeseen. Kun hänelle jo alettiin jakaa niitä kehotuksia siitä toimintatavasta, Jackson pudisti äänettömästi päätään.
"Sanon ihan suoraan tämän nyt. Jos poliisia ei saa pyytää, koska tämä Zane pääsee niskan päälle... Niin mitä helvettiä se tämän päiväinen oli? Minusta vaikuttaa siltä, että hän on jo niskan päällä eikä kukaan saa tätä tilannetta kaikkoamaan. Kuulemani perusteella hän on ollut niskan päällä koko ajan", Jackson sanoi noustuaan ylös pöydän äärestä, sillä ei pitänyt siitä asetelmasta, jossa joku tuntui läsnäolollaan ja kaikilla fyysisillä eleillään "isottelemaan" hänelle. Jackson ei halunnut ongelmia itselleen eikä missään nimessä aikoisi käydä käsiksi kehenkään. Hänen nouseminen ylös oli puhtaasti tunteiden tuoma reaktio.
"Vau", Jackson sanoi ja taputti laiskasti käsiään yhteen. Se oli ehkä uhkarohkeaa, mutta hänen kasvoiltaan pystyi näkemään sen huolestuneisuuden, minkä sen päivän tapahtumat olivat onnistuneet aiheuttamaan.
"Tämä kulkee niin kuin jossain toimintaelokuvissa. Audrey, mitä helvettiä tämä on? Olet päästänyt teidän elämäänne tyyppejä, jotka uhkaileekin teidän läheisiänne, sukulaisiakin? Eikö todella ole mitään parempaa tapaa käsitellä asioita?" Jackson kyseli levittäessään epäuskoisena käsiään, kunnes käänsi katseensa Enzoon ja Ezraan, joista ensimmäinen oli sen kehoituksen hänelle sanonut ja sitten poistunut.
"Ei, minä en ymmärrä tätä tilannetta", Jackson sanoi Ezralle suoraan. "Toivon todella, että saatte tämän tilanteen hallintaan. Teillä on kovat puheet, että tunnette minutkin ja muuta, mutta käyttäkää energianne sen hullun etsimiseen. On ihan sama, mitä minä sanon, sillä minä en ole täällä se, joka osoittelee asetta Audreyta kohti. Käsittääkseni serkkunikin sai samaisen miehen luodista, joten te ette varsinaisesti ole tehneet kovin hyvää työtä. Enkä varmasti sanonut mitään sellaista, mitä te ette jo tietäisi", Jackson huokaisi turhautuneena ja nojautui seinää vasten, jolloin kukaan ei varmastikaan pääsisi hänen taakseen kulkemaan.

"Jackson, anna olla", Christian pyysi asteltuaan täysin äänettömästi keittiöön kuunnellessaan sitä serkkunsa käynnissä olevaa vuodatusta. Hän oli päättänytkin tulla kotiin heti viestinsä lähetettyään, sillä ei ollut saanut toimistolla ollessaan mielenrauhaa. Nähtävästi ihan hyväkin, että hän oli tullut kotiin, jotta siellä ei tunnelma repeäisi täydellisesti riemusta.
"Sinulla oli jotain asiaa, vai kuulinko oikein?" Christian varmisteli Ezralta. Hän jakoi joitain tunteita serkkunsa kanssa, mutta ymmärsi tilannetta täysin eri tavalla kuin Jackson. Christian ei voinut edes käsittää, millaisessa tunnemyrskyssä Jackson sillä hetkellä oli, sillä hän oli itse joutunut jo ties kuinka kauan elämään siinä kaaoksen keskiössä, jolloin hän ei kyennyt varmaan yllättymään enää mistään.
"Kai teillä on kaikki hyvin?" Christian varmisteli Audreylta ja Jacksonilta. Hänenkin olemuksestaan pystyi lukemaan tiettyä varautuneisuutta. Christian oli vielä päästään hieman pyörällään kaiken sen vuoksi, mitä oli tapahtunut.
"Cassandra laittoi viestiä juuri sairaalasta", Jackson aloitti. "Gregory ei ollut saanut sydäninfarktia, vaikka he luulivat aluksi niin. Se oli kuulemma jokin kramppi", texasilainen jatkoi vilkaistessaan avoparia silmiensä edessä.
"Kuulin matkalla tänne nuo uutiset. Tämä maanantai on ollut ihan kamala", Christian sanoi huokaisten ja pudisteli päätään. Hän oli toki helpottunut, että heidän lähipiirinsä tuntui olevan kuitenkin siltä erää kunnossa, että he olivat selvinneet vain säikähdyksellä. Toki Jerryn kuolema oli harmittava, mutta jopa Christiankin tiesi, etteivät he voineet siihen vaikuttaa.

__

Elfriede seurasi setänsä käymää monologia, sillä sitä se oikeastaan oli. Rouva Clarkson tyttärensä kanssa eivät juurikaan sanoneet mitään Maynorille vastaan, vaikka luultavasti he vielä oman puheenvuoronsa tulisivatkin käyttämään. Maynorin mainitessa sen verikokeen Elfriede meni melkein jo ajatuksen tuomasta kauhusta kalpeaksi. Hän ei antaisi kenenkään piikittää itseään yhdelläkään neulalla. Kaelynn pystyi huomaamaan sen reaktion nuorukaisen kasvoilta seuratessaan sitä keskustelua sivullisena. Kai hän oli jonkinlaisen tuomarin osassa siinä vaiheessa, kun osapuolet selvittelivät välejään. Elfriede näki paremmaksi pysyä vaiti niin kauan, kunnes häneltä jotain kysyttäisiin. Ei hän ollut voinut tehdä muuta kuin vastata siihen päällekäymiseen, sillä muuten hän olisi saanut vielä pahemmin osumaa. Ei se ollut ensimmäinen kerta, kun häneen oltiin käyty käsiksi, mutta sillä kertaa siitä oli jäänyt pysyvä jälki. Aiemmista kerroista hän ei ollut kertonut kenellekään muulle.
Maynorin mainitessa Hildegardin, oli Elfriedellä täysi työ pidätellä omaa virnettään. Jopa hän tiesi, että hänen rautamummonsa tulisi vaikka tiiliseinän lävitse ja pystyisi pelkällä katseellaan naulitsemaan jokaisen tielleen osuvan esteen. Kaelynn joutui hetkeksi kääntämään katseensa keskustelusta muualle mukamas etsiessään välineitä sen pienen haavan tikkaamiseen. Vaaleaverikkö oli asunut Sveitsissä kahdeksan vuotta, joten sen maan viralliset kielet luonnistuivat häneltä melko hyvin. Hän osasi englannin lisäksi saksan, italian ja ranskan kieltä. Saksaa ja italiaa hän osasi sujuvasti, mutta ranskaa hän ei ollut niin nopeasti ehtinyt oppia vuosien aikana. Kielitaitojensa vuoksi häneltä meinasi pettää pokka, kun Maynor kuvaili rouva Clarksonia harpuksi. Pirun huvittavaa.

"No, en tiedä onko tämä nyt reilua, että tässä on kolme vastaan kaksi", rouva Clarkson aloitti nostaessaan hivenen ylpeänä leukaansa.
"Ei me tehdä tästä nyt mitään sukujen kilpavarustelua", Kaelynn huomautti ja kehotti osapuolia nyt löytämään jonkinlaisen ratkaisun - ja jos sellaista ei löytyisi, hän joutuisi lääkärin toimessaan tekemään virallisen ilmoituksen tällaisesta välikohtauksesta koulussa. Silloin tapahtumaa selvittelisivät viranomaiset. Kuten Maynorkin oli todennut, oli parempi löytää ratkaisu näin aikuisten kesken keskustelun avulla.
"Voimme painaa asian villaisella", rouva Clarkson sanoi todella vaivalloisesti. Hän ei olisi millään halunnut antaa periksi.
"Elfriede pitää erottaa hetkeksi. Hän aiheutti koko jutun, sillä hän levittää Rickystä juttua, joka ei pidä paikkaansa, joten pyysimme häntä lopettamaan. Sitten hän kävi vain päälle", Katheryn vielä jatkoi muistaessaan taas sen "kipeän" huulensa, jolloin Elfriede huokaisi raskaasti päätään pudistaen.
"Siis Rickhard Westhillistä?" Rouva Clarkson kurtisti kulmiaan kuin kuulisi asiasta ensimmäisen kerran. Ricky oli heidän koulun jalkapallojoukkueen pelinrakentaja, joka kuului Katherynin kanssa samaan kaveriporukkaan, ja jolla oli suuret suunnitelmat tulevaisuudelleet. Nuori mies tavoitteli stipendiä yliopistoon, joten Elfrieden puheet voisivat hyvinkin romuttaa nuoren lupaavan urheilijan ammattia.
"Hän väittää, että...", Katheryn oli aloittamassa, jolloin Elfriede päätti avata suunsa.
"Tiedät, että se on totta. Anna olla, en ole levittänyt juttua, kukaan ei tiedä siitä ellet sinä aukaise suutasi", Elfriede tiuskaisi ikätoverilleen, joka nauroi melkein voittajan elkein.
"Menihän se ehkä vähän yli...", Katheryn totesi olkiaan kohauttaen.
"Annetaanko vain olla? Jooko?" Elfriede pyysi, sillä ei todellakaan halunnut jatkaa enää aiheesta.
"Kaiken kuultuani en voi muuta kuin antaa sinulle...", rouva Clarkson oli aloittamassa, jolloin Kaelynn puuttui asiaan.
"Ehdotan, että määrään molemmille tytöille päivän sairaslomaa niin voivat tahoillaan miettiä tätä kaikkea. Ketään ei tarvitse erottaa koulusta, saatte aikaa käsitellä tätä ja painatte asian villaisella. Ja lupaatte, ettei tavata enää tällaisissa merkeissä, okei?" Kaelynn ehdotti sovintoa ja vilkaisi kaikkia osapuolia.
"Se sopii minulle, jos se sopii heille", rouva Clarkson totesi ylpeästi jälleen ja vältti edes vilkaisemasta saksalaisporukkaa.

Vastaa tähän
<< Ensimmäinen < Edellinen  54  55  56  57  58  59  60  61  62  63  64  65  66  67  68 

Kirjoittaminen ei vaadi rekisteröitymistä!

©2019 Credion - suntuubi.com