Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
/ Etusivu / G / roolipeli

 1  2  3  4  5  6  7  8  9  10  11  12  13  14  15  Viimeinen >>

Nimi: joops
Lähetetty: 23.02.2019
00:56
Otsikko: roolipeli
Deidre pysytteli yhä lähes liikkumattomana sohvalla samassa asennossa, jalat koukistettuina vartaloaan vasten ja käsivarret löyhästi niiden ympärille kietaistuna. Kipeällä, vasemmalla kädellään hän pyöritti hitaasti oikeassa ranteessaan olevaa ranneketta, missä luki isoimpana ”Creider, D.”
Hän oli vasta saanut sellaisen pois päästyään pojan kanssa pois sairaalasta ja nyt hänellä oli jo uusi sellainen ja hän oli siellä, mikä oli viimeinen paikka missä hän halusi sillä hetkellä olla. Pähkinän oman nimirannekkeen hän oli säästänyt, kai kerätäkseen muistoja pojan elämän varrelta. Se ranneke oli vain niin todella pieni, mutta silti näyttänyt hellyttävän suurelta ja vähän kömpelöltäkin vastasyntyneen ranteessa. Omiaan hän ei tahtoisi koskaan edes muistaakaan, saati nähdä, ja koki jo nyt palavaa halua repiä se irti ranteensa ympäriltä.

Deidre nyökytteli päätään vastaukseksi kuunnellessaan vaitonaisena Clarencen puhetta. Ei hänellä ollut siihen kai mitään vastaansanomista. Hän ei jaksaisi enää yksin kotona ja sisimmissään häntä myös pelottikin ajatus siitä, että jäisi kotiin yksin. Äidin seura olisi varmasti alkuun hyväksikin ja tarpeen, mutta hän tiesi myös odottaa itseltään sitäkin, että jossain vaiheessa hän ahdistuisi ja turhautuisi vain siitäkin jonkun ollessa koko ajan pyörimässä hänen ympärillään. Todennäköisesti hän menettäisi myös hermonsa äitiinsä. Hän ei vain halunnut mitään numeroa tästä, sillä oli oikeasti uskonut vielä päivällä siihen, että pystyisi jotenkin sinnittelemään vielä ennen kuin oli tapahtunut… mitä olikaan tapahtunut. Hän ei voinut uskoa sitä itsestään, hän ei ollut niin heikko. Mutta samaan aikaan hän ei pystynyt olemaan enää varma mistään. Olisiko hän tehnyt itselleen jotain ilman Malcolmin väliintuloa? Vai oliko hän vain huutanut enää kipeästi apua...
Hän häpesi suunnattomasti itseään. Hänen olisi pitänyt olla rehellinen ja kertoa tunteistaan avoimemmin eikä antaa tilanteen mennä siihen pisteeseen. Hän ei ollut vain pystynyt. Hänen mielensä oli pistänyt vastaan, vaikka hänen sydämeensä sattui. Sattui koko ajan. Vaaleaveriköstä näki vain päällimmäisenä, miten lopussa tämä oli niin henkisesti ja fyysisesti. Nyt kun hänen ei tarvinnut pitää enää pienintäkään ”kulissiaan” yllä.

Deidre käänsi katseensa kohtaamaan viimein Clarencen katseen, vaisu, hellä hymy kipusi hetkeksi naisen huulille, mutta hiipui sitten pois.
”Tuo on huomaavaista sinulta, mutta älä anna tämän vuoksi työsi kärsiä. Ymmärrän kyllä, että sinun pitää olla töissäkin läsnä”, hän hymähti hiljaa ja käänsi katseensa jälleen sivuun katsomatta kumpaankaan mieheen, jotka olivat hänen kanssaan siellä huoneessa.
”Olit jo pähkinän vuoksi paljon poissa töistä.”
Nainen pyyhkäisi jälleen yhden poskipäälleen karanneen hiljaisen kyyneleen pois kämmenellään.

”Miten minä voin….”, hän toisti mietteliäänä ja henkäisi syvään. Deidre kokosi vaaleat, vapaana olevat hiukset toiselle olkapäälleen ja palautti katseensa Clarenceen, ”nyt kun voisin vihdoin sanoa ja kertoa kaiken ääneen, mieleni on ihan blurraantunut. Tunnen itseni rikkonaiseksi, mutta samaan aikaan täysin turraksi enkä pysty kertomaan mitä tunnen tai miten voin”, hän huokaisi ja vei oikean kätensä niskaansa ja katsahti ohimennen vierellään istuvan Malcolminkin puoleen.
”Haluan vain takaisin kotiin täältä huomenna”, Deidre sanoi apeana ja pudisti hennosti päätään silmät vettyneinä. Siniset silmät katselivat tuolilla istuvaa miestä.
”Annathan hyvänsuukon puolestani Dhanille? Ikävöin häntä jo nyt”, nainen kertoi hiljaa ja nosti hetkeksi kätensä silmiensä peitoksi laskiessaan kasvonsa alas. Hän oli lohduton ja rypi syvällä pahan olon ja itsesyytöksien kierteessä, joista ei päässyt eroon, vaikka hän oli todella yrittänyt… hän oli yrittänyt vain olla pojalle hyvä äiti ja tämäkö oli se mihin hän pystyi? Malcolmin säpsähdys sai naisen laskemaan kätensä alas.
”Okei, lallallalaa, en kuullut juuri äskeistä. Tuntuu kuin olisin kuullut juuri jonkun valtiosalaisuuden”, Malcolm myönsi ja väläytti hämmentyneen virnistyksen. Deidre puuskahti kevyesti ja tökkäsi kevyesti jalallaan miehen reittä. Malcolm naurahti hiljaa ja levitti käsiään. Siltä se todella tuntui.
”Ääliö”, Deidre hymähti, ”Ei se ollut mikään lipsahdus. En juuri nyt jaksa enää mitään salailua tälle illalle. Mutta voin luvata, Malcolm O’Leary, jos puhua putkahdat pojan nimestä yhtään mitään kenellekään, niin löydät itsesi korvistasi roikkumassa lippusalossa”, hän painotti, vaikka ei nyt ihan niin tosissaan ollut sanojensa suhteen. Malcolm veti sormensa huuliensa päältä kuin olisi sulkenut ne vetoketjun lailla kiinni.
”Huuleni ovat sinetöidyt. Ja jäihän vielä kaksi kolmesta nimestä paljastamatta minulle”, mies huomautti hymyillen ja kohotti hivenen kulmiaan. Deidre väläytti ponnettoman hymyn ystävälleen. Yllättäen hänen ilmeensä kuitenkin alkoi murtua ja hän painoi kasvonsa kämmeniään vasten välittämättä siitä, että se teki valtavan kipeää hänen vasemmalle kädelleen, joka oli valkoisten sideharsojen peittämä.
”Oh, ei pitäisi edes puhua hänestä…”, hän voihkaisi surullisena. Hänen vartalonsa vapisi. Malcolm nosti myötätuntoisesti kätensä vaaleaverikön kapealle hartialle.
”Sinun pitää levätä nyt, okei?” mies pyysi, ”Huomenna on uusi päivä, se on kulunut klisee sanoa ääneen, mutta totta”. Malcolm vilkaisi ohimennen Clarencenkin puoleen ennen kuin palautti katseensa takaisin Deidreen. ”Ja tarvitset kipulääkettä tuohon käteesi, etkö vain?” hän huolehti, sillä oli huomannut naisen jo painaneen käden tiukasti syliinsä. Deidre veti syvään henkeä ja nyökäytti kevyesti päätään silmiään räpytellen. Hän ei ollut edes pystynyt katsomaan sitä tikkienlaittoa, sillä se oli yököttänyt häntä niin paljon.
”Jos menen etsimään sairaanhoitajan tai Maximilianin”, Malcolm lupautui sitten ja suoristautui sohvalta ylös.

____________________________

Akiiki oli rypistellyt kulmiaan kuunnellessaan sitä Carmenin ja Christopherin välistä, kitkerähköä vuoropuhelua. Sheikki oli jo ennättänyt ennen huutokaupan alkua ihmetellä sitä ”elämänriemu” taulunkin melko groteskia ulkonäköä ja nyt kun ”herra elämänriemu” tuli taas paheeksi, ei voinut mies olla mielessään taas ihmettelemättä sitä amerikkalaisten elämänmenoa. Mies oli ojentunut hivenen vaimonsa puoleen ja sanonut hiljaa jotain Helenelle, jolloin nainen oli naurahtanut kevyesti ja pudistellut päätään. Alexa liikahti kärsimättömästi ja päätti siltä seisomalta huutaa sen helvetin paidan, vaikka mihin hintaan tahansa. Ei ollut mitään v syytä miksei Carmen sitä olisi hänelle suostunut myydä, vaikka sotajalalla tuntui ex-miehensä kanssa olevankin. Alexa väläytti lopulta huvittuneenkin hymyn Carmenille naisen kiittäessä häntä paidan huutamisesta. Alexa oli pystynyt antamaan suoraan rahan käteisellä Carmenille, sillä oli varautunut ihan sitä varten, josko siellä olisi ollut jotain mikä olisi häntä kiinnostanut. Tosin ei hän ollut loppujen lopuksi osannut huutaa mitään muuta niistä kaikista lukemattomista kauniista ja arvokkaista esineistä, sillä se olisi tuntunut jotenkin… hassulta, oudolta, kenties? Hän ei välittänyt kuitenkaan omistaa tulevan aviomiehensä ex-vaimolle kuuluneita tavaroita, mutta siitä paidasta hän oli yllättävänkin hyvillään. Alexa piteli hetken pelipaitaa silmiensä korkeudella sen selkäpuoli itseään kohti ja katseli siihen painettua tulevaa sukunimeään.

”Olit kultainen, kun huusit tuon Christopherille”, Helene kommentoi ojentuessaan lähemmäs vierellään istuvaa pikkusiskoaan ja tarkasteli ohimennen itsekin sitä pelipaitaa. Alexa katsahti hänen puoleensa toista kulmaansa aavistuksen kohottaen. Hän viikkasi paidan siististi syliinsä.
”En minä tätä hänelle huutanut. Itsellenihän minä”, Alexa hymähti pehmeästi ja rummutti sormiaan kevyesti sylissään olevan paidan sileää pintaa vasten vasemmassa nimettömässään oleva näyttävä timanttisormus välkehtien. Alexa vilkaisi ohimennen olkapäänsä ylitse Christopherin suuntaan hymy leikitellen huulillaan ennen kuin käänsi huomionsa takaisin Heleneen.
”Mitä sinä tuollaisella paidalla? Ethän sinä keräile urheilumemorabiliaa”, Helene ihmetteli huvittuneesti. Alexa kohautti huolettomasti harteitaan ja sujautti viikatun paidan käsilaukkuunsa.
”Enköhän minä jotain käyttöä keksi sille”, hän sanoi virnistäen takaisin silmät pilkehtien ilkikurisesti.
”Alexa…”, Helene nauroi yhä huvittuneena, jolloin Akiiki vilkaisi kysyvästi heidän puoleensa, mutta Helene huiskautti vain pienesti kättään ja sanoi ettei mitään tärkeää.

Huutokaupan loputtua heidän pieni seurueensa nousi ylös. Jostain sanattomasta ja eleettömästä merkistä saliin asteli ovista sisään kolme miestä, joilla kullakin oli kädessään jykevän näköiset, metallinväriset salkut. Konstantine käveli edeltä Carmenin luokse ja onnitteli tätä kohteliaasti onnistuneesta huutokaupasta.
”Saanen ilmaista syvimmät kiitollisuuteni”, mies sanoi ja nyökäytti kohteliaasti kiittäen päätään. Mies ei lähtenyt enää avaamaan tarkemmin mistä erityisesti osoitti kiitoksensa, sillä siihen mennessä oli varmasti läsnäolijoille tullut hyvin selväksi millä asialla he liikkuivat. Miehelle merkitsi paljon saada osa sukunsa perinnöstä takaisin. Havaitessaan kilpailijansa muissa huutajissa, Konstantine oli joka kerta sanonut ääneen ruhtinaallisen luvun, mitkä olivat olleet varmasti Carmenia ilahduttavia. Miljoona oli heidän huudoissaan ollut pikkusumma.
”Ottanet käteisellä vastaan maksun huutamistamme tavaroista? Jos se käy teille, olisimme kiitollisia, sillä se on meille mutkattomin tapa asioida ulkomailla”, Konstantine selitti kevyt, aristokraattisen hillitty hymy huulillaan ja viittasi yhtä miehistä, jotka siisteistä univormuistaan oli jo siinä vaiheessa saattanut mieltää heidän palvelijoikseen, tulemaan salkun kanssa heidän luokseen. Palvelija nosti salkun pöydälle ja käänsi sen Carmenia kohti ennen kuin käänsi avaimella sen turvalukot auki. Palvelija raotti salkun kantta paljastaen sitten siististi pinotut, yhä sineteissään olevat seteliniput. Konstantine kertoi vielä tarkan rahasumman, mitkä salkut kokonaisuudessaan sisälsivät. Se kattoi kaikki heidän huutonsa, jopa sen todella arvokkaan timantin, minkä Akiiki oli huutanut yhdellä huudolla itselleen ja aiheuttanut pienen kohahduksen salin läsnäolijoissa. Viimeistään silloin heidän hillitty, hyvin eleetön olemuksensa oli kiinnittänyt kaikkien huomion. Salkuissa oleva rahamäärä oli yli sen mitä he olivat huutaneet, mutta Konstantine toivoi Carmenin ottavan vastaan ylimääräisen kiitollisuuden eleenä. Kyse oli kuitenkin jälleen vain ”pikkusummista”.
*
Masha oli hetkeksi unohtunut vaihtamaan muutaman sanan Cassandran kanssa, kyseli lähemmin kälynsä sen hetkistä vointia olematta liian tungetteleva, nainen oli vain huolehtiva, kiltti luonne, ja kertoi toiveestaan, josko hän ja Konstantine sekä Gregory ja Cassandra voisivat illastaa jonakin iltana sinä aikana mitä he olisivat siellä. Oli poikkeuksellista, että Konstantinekin viipyisi Amerikassa niinkin monta päivää, joten tuleva ruhtinatar tahtoi ottaa siitä kaiken mahdollisen ilon irti. Hänestä oli ihanaa ja vapauttavaa olla Amerikassa perheensä luona eikä Venäjällä tulevan anoppinsa nuhtelevan haukankatseen alla.
Siinä myös Samirah näki tilaisuutensa, hän oli hetken seisoskellut kuuliaisesti Mashan lähellä ja katsellut kärsimättömänä ja ehkä hieman kyllästyneenäkin ympärilleen. Mutta sitten hän oli huomannut Fayen ja livahti kälynsä huomaamatta nuoren naisenalun luokse. Samirah asteli kevein askelin Fayen luokse ja halasi tätä ohimennen.
”Hei Faye, halusin tulla tervehtimään. Sait ihanan laukun”, hän kehui vilpitön, ystävällinen hymy ollen punatuilla huulillaan, jotka loivat kauniin kontrastin naisen taivaansinisten silmien ja kauttaaltaan kasvot peittämien pisamien kanssa. Sivusilmällä hän vilkaisi ohimennen perheensä puoleen ja hengähti helpottuneena ja tyytyväisenä, että sai edes hetken olla vähän pidemmällä siitä talutusnuorastaan. Hänen isänsä ja veljensä olivat raivostuttavan ylihuolehtivia ja tarkkoja hänestä, koska heidän kulttuurissaan hän oli 18-vuotiaana yhä parhaimmassa iässä mennä naimisiin ja ”altis vaikutuksille”. Hän oli aika villi ja kuritonkin luonteeltaan, mutta jestas, ei hän nyt ollut mihinkään karkaamassa tai lähtemässä seuraavan kohdalle sattuvan miehen mukana. Tai no… riippui tietenkin miehestä. Sammie ei voinut olla virnistämättä kevyesti ajatuksiensa vuoksi, sillä ne huvittivat häntä itseäänkin.
Faye katsahti käsissään pitelemäänsä iltalaukkuun. Hän oli hyvillään, että Christian oli huutanut sen hänelle.
”Se on kyllä kaunis... Ajattelin sen sopivan hyvin leninkiin, jonka puen tanssijaisiin”, teini kertoi hymyillen ja nosti katseensa laukusta takaisin Samirahiin. Utelias, ihaileva pilke oli syttynyt tämän silmiin.
”Tanssijaiset? Kuulostaa jännittävältä. Koska sellaiset pidetään?” Samirah kysyi aidosti kiinnostuneena, sillä hän ei ollut koskaan edes ollut missään sellaisissa. Hänen maailmansa koostui isän palatsista, kamarineidoistaan ja kotiopettajattarestaan sekä satunnaisista matkoista toisaalle isänsä tai veljensä kanssa. Ei olisi tullut kysymykseenkään, että hän olisi matkustanut yksinään minnekään ollessaan yhä naimaton. Se turhautti toisinaan häntä todella paljon, vaikka hän rakastikin perhettään ja oli kiitollinen kaikesta mitä isä oli hänen hyväkseen koskaan tehnyt. Hänen elämänsä oli etuoikeutettua, mutta todella rajattua, mutta yleensä se meni niin, että saadessaan niin paljon, joutui myös luopumaan paljosta.
”Joulun alla. Ne ovat sellaiset jokavuotiset hyväntekeväisyystanssijaiset vaihtuvalla teemalla. Tänä vuonna se on talven ihmemaa”, Faye kertoi lisää tanssijaisista, sillä huomasi Samirahin kiinnostuksen.
Kaihoisa katse syttyi toisen silmiin.
”En ole koskaan ollut sellaisissa tanssijaisissa…”, Samirah myönsi hymähtäen hiljaa ja katseli mietteliäänä Fayen kädessä pitelemää laukkua. Hän ei voisi edes kysyä Konstantinelta pääsisikö hän sellaisiin tanssijaisiin. Se olisi ollut ennenkuulumatonta. Jos hän olisi saanut tanssia edes yhden tanssin veljensäkin kanssa, hän ei unohtaisi koskaan sitä kokemusta.
”Eikö teillä päin järjestetä sellaisia?” Faye kysyi yllättyneenä eikä voinut olla miettimättä mielessään kuinka eristäytynyttä elämää toinen oikeasti saattoikaan elää.
”Ei varsinaisesti…”, Samirah myönsi ja henkäisi syvään ennen kuin nosti katseensa ylös ja nostatti hymyn takaisin huulilleen. Hymyn sävy muuttui heti ja sinisiin silmiin syttyi kaunis, hopeinen loiste nähdessään miehen, joka liittyi heidän seuraansa.
”Hausta tavata teidätkin, Mr. Creider”, Samirah sanoi muodollisesti ja laski katseensa niiatessaan kevyesti kunnioituksen eleenä ja samalla nyökäyttäen hennosti päätään. Ele juontui hänen kasvatuksestaan ja heidän kulttuurissaan miehen ylemmästä asemasta. Jos hän ei käyttäytyisi sen mukaisesti, hän saisi kuulla kyllä siitä. Hän ei voinut olla kuitenkaan katsahtamatta heti ripsiensä lomasta uudelleen miehen puoleen. Hänen täytyi myös teititellä miestä, sillä sinunkauppojen tekeminen piti tulla miespuoliselta henkilöltä.
*
Gregory kuunteli sivukorvalla Cassandran ja Marian keskustelua ja tarkisti ohimennen jälleen missä päin Bobby meni Jonathanin kanssa. Bobby oli huutanut itselleen toisen Fabergén pääsiäismunista, harvinaista kirjallisuutta, pienen taulusarjan (mille oli jo kuulemma paikkakin mietittynä) sekä muutaman muun keräilyesiin. Loppujen lopuksi hopeakettu oli tehnyt hankintoja maltillisesti ja ostanut vain sellaista, mille löytyisi miehen mittavassa kokoelmassa joku sijakin. Bobbyn selittelyt olivat huvittaneet Gregorya, sillä totuushan oli, että Bobby saisi käyttää rahansa juuri niin kuin itse halusi.
Gregoryn huomio hakeutui heidän seuraansa liittyneisiin Maynoriin ja Giseleen. Maximilianin jäätyä töihin, oli mies joutunut pyytämään esikoistaan katsomaan pikkusiskonsa perään. Jälleen kerran mies jäi ison palvelun velkaa tyttärelleen, mutta hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja siihen hätään. Gabrielle ei ollut vaihtoehto ja jos kukaan siitä edes vihjaisi Maximilianille, mies hermostui, sillä oli yhä pitänyt kaikki muut etäällä vaimostaan ja käynyt itse aina tapaamassa Gabia. Kai vahtiakseen, että nainen pysytteli kuivilla eikä kadonnut minnekään. Hän ei voinut kuitenkaan kieltää Heleneä tapaamasta omaa tytärtään ja olisi vain ajan kysymys koska Avery ja Nicolas saapuisivat Los Angelesiin katsomaan Gabriellea. Sekin hermostutti Maximiliania, sillä hän ei halunnut enää minkään suistavan Gabia raiteiltaan.

”Menit sitten ostamaan asunnon New Yorkista. Muutto sinne taitaa olla yhä lähempänä?” Gregory hymähti puhuessaan Maynorille. Saksalaismies naurahti ja levitti vähäeleisesti käsiään.
”Ostin minä muutaman maalauksen. Pidin erityisesti de Kooningin töistä”, Maynor koki tarpeelliseksi muistuttaa”, Olin jo muutenkin ajatellut tehdä nykyisestä asunnostani kokonaan ateljeen, joten tämä asunto sattui sopivasti kohdalle. Jossainhan sitä pitää nukkua sielläkin” Lopuksi mies kohautti vaatimattomasti harteitaan, vaikka tästä selvästi näki, ettei se ollut hänen ainoa vaikuttimensa siihen asunnon spontaaniin ostamiseen. Jos mies olisi kaivannut todella vain jotain nukkumasoppea, niin tälle olisi riittänyt huomattavasti pienempi ja vaatimattomampi asunto eikä välttämättä niin tasokkaalta alueelta. Mies haluaisi rakentaa yhteisen kodin ja tulevaisuuden Giselen kanssa. Kodin pitäisi edustaa heitä kumpaakin, siellä pitäisi olla heille kummallekin omaa tilaa sekä tilaa myös kutsua ystäviään kylään ja tarjota yönsija läheisilleen ja niin edelleen. Mitä nyt pariskunta saattoikaan tarvita. Ei hän tiennyt, hän ei ollut koskaan ollut missään vakituisessa parisuhteessa saati asunut yhdessä kenenkään kanssa, etenkään naisen!
”Toki. Nukkua…”, Gregory rohkeni virnuilla ja pudisti ohimennen päätään.

Vastaa tähän
 1  2  3  4  5  6  7  8  9  10  11  12  13  14  15  Viimeinen >>

Kirjoittaminen ei vaadi rekisteröitymistä!

©2019 Credion - suntuubi.com